Kulttuuri

Polta se!

Elokuun 13. päivä 2010. Yhdysvaltalaiskustantamo St. Martin's Press on pakkaamassa uuden kirjansa Operation Dark Heart ensikappaleita lähetettäviksi kirjakauppoihin. Puhelin soi. Puolustusministeriö käskee pysäyttää kirjojen lähettämisen. Entisen tiedustelupalvelun jäsenen Anthony A. Shafferin muistelmat Afganistanin sodasta ovat liikaa, ne vaarantavat Yhdysvaltojen turvallisuuden. Puolustusministeriö aikoo ostaa koko 10 000 kappaleen ensipainoksen ja polttaa sen.

Shaffer, kokenut tiedustelupalvelun työntekijä ja monien operaatioiden johtaja, aloitti palveluksensa Afganistanissa vuonna 2003. Hän toimi tiimeineen virallisen komentoketjun ulkopuolella. Tiimi kutsui itseään jediritareiksi ja kertoi käyttävänsä Voimaa suojellakseen isänmaataan vihollisilta. (Jos edustaa maailman ainoata imperiumia ja taistelee taleban-kapinallisia vastaan, kannattaisi harkita Star Wars -symboliikan käyttöä toisenkin kerran, mutta ei nyt takerruta siihen.) Shaffer kirjoitti kokemuksistaan kirjan, jossa kertoo, millaista on olla agentti ja missä Yhdysvallat epäonnistui. Kirja sisälsi sellaisia vakoilumetodeja koskevia yksityiskohtia, jotka Pentagon katsoi parhaaksi sensuroida.

Puolustusministeriön painostuksessa kustantamo teki nolon tempun. Se myöntyi poistamaan kirjasta ne kohdat, jotka kiukuttivat CIA:ta. Kustantamon hätäselityksen mukaan näin päästään tilanteeseen, jossa kaikki voittavat:
The newly revised book keeps our national interests secure, but this highly qualified warrior's story is still intact.
NOLOA I tell you. Kenties asiaan vaikutti se, että Obaman kaudella salaisiksi luokiteltujen tietojen vuotajia on kohdeltu kovin ottein. Vuotajia vastaan on nostettu jo kolme syytettä - edellisen kerran vuodoista käytiin oikeutta 25 vuotta sitten.
Tyhmintä oli se, että kirja oli jo käynyt läpi yhden ennakkosensuurikierroksen. Siitä oli jopoistettu materiaalia, jonka CIA arveli vaarantavan Yhdysvaltain turvallisuutta. Kesällä joku lukaisi käsikirjoituksen uudelleen ja päätti että njääh, ei sittenkään.

Äänekkäästi kaikkia Yhdysvaltain käymiä sotia tukeneen Fox Newsin mukaan sotilastiedustelupalvelu DIA:ta kurjuuttivat erityisesti kirjan WTC-iskuihin liittyvät paljastukset. Shaffer, joka tuolloin työskenteli Able Danger -nimisessä tiedusteluprojektissa, oli kuulemma identifioinut Mohammed Attan, yhden konekaappareista, turvallisuusuhaksi jo vuonna 2000. Mutta tehtiinkö asialle mitään? Ei!
(Asiaan saattaa liittyä se, että USA:n turvallisuuskoneisto on määritellyt suunnilleen puolet maailman ihmisistä turvallisuusuhaksi. Vihjeitä ja tietoja tulee niin hirmuista tahtia, että tietomäärällä ei pystytä tekemään paljoakaan. Suurimpaan osaan tiedosta ei reagoida, mistä ei useimmiten ole haittaa, sillä hälytykset ovat joka tapauksessa vääriä. Otsikoihin noustaan silloin, kun hälytys on kerrankin ollut oikea ja jätetty huomiotta.)

Pentagon heräsi sensuuriin liian myöhään. Kirja oltiin jo lähetetty arvostelijoille ja jokusenkymmentä nopeinta oli ehtinyt ostaa sen netistä. Muutama veronmaksaja ehti jo ihmetellä, onko 10 000 kirjan ostaminen ja polttaminen parasta mahdollista vastinetta verorahoille. Pentagon vastasi, että päätöstä kirjojen kohtalosta ei ole vielä tehty, eikä niitä välttämättä tuhota, kuten New York Timesin haastattelemat lähteet Pentagonissa kertovat. (Mitäköhän niille sitten tehdään jos ei tuhota? Säilötään siltä varalta että Pentagon halua sittenkin julkaista tiedustelutietoa? Kääräistään henkilökunnan joulupaketteihin?)

Sensuurin myötä kaikki häviävät. Kirjan kirjoittaja ja kustantamo häviävät, koska joutuvat sensuurin takia käpälöimään valmista tekstiä (joskin myös voittavat, koska kirja myy julkisuuden takia paljon). Lukijat häviävät, koska joutuvat lukemaan sensuroidun version. Turvallisuuspalvelu häviää, koska kappaleita on jo kierrossa ja koska se on operaatiollaan varmistanut, että jokaisessa Afganistanin luolassa tavataan Operation Dark Heartin piratisoitua ensipainosta. Ja luultavasti myös talebanit häviävät, koska huomaavat, ettei siellä sittenkään ollut mitään hyödyllistä.

En ole lukenut kirjaa, koska sen sensuroitu toinen painos julkaistaan vasta 24.9. Luin parikymmentä isoimpien yhdysvaltalaisten lehtien siitä kirjoittamaa arviota ja kasan muita kirjaa käsitteleviä kirjoituksia ja artikkeleita. Niiden perusteella älämölö, joka kirjasta on noussut, vaikuttaa näin Yhdysvaltain ulkopuolelta tarkasteltuna oudolta. Kirjassa Shaffer kertoo, näytteiden perusteella sangen omahyväiseen tyyliin, mikä Afganistanissa meni pieleen ja mitä nyt pitäisi tehdä sodan voittamiseksi. Shaffer myös valittaa, kuinka monet hänen hienoista tiedusteluoperaatioistaan menivät pieleen sen takia, että armeijan byrokratia tuli väliin. Kirjan arvostelijat ja lukijat ovat kuorossa paheksuneet sitä, kuinka tiedustelijan työ tehdään miltei mahdottomaksi sillä, että operaatioista on raportoitava moneen suuntaan ja niihin on pyydettävä lupa. Siis lupa. Ja kuvitelkaa, törkeät armeijabyrokraatit voivat myös keskeyttää tehtävän. Kerron kirjan luettuani, tuntuuko edelleen yhä oudolta.

Tagit: kirjallisuus

---

Upseerilta turpaan

Arkadi Babtšenkon Tšetšenian sodasta kertova kirja Sodan värit on yksi parhaita sotadokumentaatioita, jonka olen koskaan lukenut. Tänä syksynä suomeksi ilmestynyt kirja kertoo Babtšenkon, nykyisen Novaja Gazeta -lehden toimittajan, kokemuksista ensimmäisessä ja toisessa Tšetšenian sodassa. 18-vuotias Babtšenko lähetettiin armeijaan, josta hän neljän vuoden kuluttua palasi mieli sirpaleina ja loppuiäkseen traumatisoituneena. Anna Politkovskajan kollega kirjoitti kokemuksistaan kirjan saadakseen uudelleen ihmisyyden rippeistä kiinni.

Kirja on hirveä ja upea kuvaus sodan mielipuolisuudesta. Nuoret sotilaat pelkäävät henkensä puolesta taisteluissa ja partiomatkoilla Tšetšenian karunkauniissa maisemissa, kokoavat ruumiita 40 asteen helteessä, syövät nälkäänsä lemmikkikoiransa ja väistelevät laukauksia, jotka ammutaan korruption tuloksena tšetšeeneille myydyillä Venäjän armeijan singoilla. Kaikkein kamalinta on kuitenkin se, että kasarmilla on vaarallisempaa kuin tehtävällä. Siellä nimittäin odottavat vanhemmat sotilaat ja upseerit, jotka hakkaavat Babtšenkon joka yö.

Venäjällä on periaatteessa yleinen asevelvollisuus. Kuitenkin vain noin 10 prosenttia miehistä käy armeijan. (Ja vaikka asevelvollisuus on Suomen tapan "yleinen", se ei koske naisia - vakava epätasa-arvokysymys, mutta ei tämän blogauksen aihe.) Armeijaan ei tarvitse mennä esimerkiksi silloin, jos saa opiskelupaikan yliopistosta, jos on varaa maksaa lahjuksia tai jos on terveydentilaltaan heikko. Vanhemmat saattavat säästää lahjusrahoja vuosia. Tunnen venäläisen nuorenmiehen, joka viimeisenä keinonaan vedätytti itseltään kaikki hampaat kahta lukuunottamatta välttääkseen armeijan. Sivari on periaatteessa mahdollinen, mutta se kestää 3,5 vuotta ja suoritetaan usein jossain armeijan tai puolustusministeriön alaisuudessa. Tämä johtaa siihen, että armeijaan ei suinkaan päädy yhteiskunnan priima-aines.

Asepalvelus kestää kaksi vuotta. Kun Babtšenko kävi armeijaa, asevelvolliset lähetettiin muutaman kuukauden koulutuksen jälkeen suoraan sotaan. Nykyään niin tapahtuu enää harvoin, mutta simputuskäytäntö, dedovšina (дедовщина) on säilynyt samana: ensimmäisen vuoden duhat eli henget ovat täysin toista vuotta palvelevien dedy:jen, vaarien, armoilla. Babtšenko kuvailee kirjassaan yleisimpiä simputustekniikoita: nöyryyttäviä palveluksia kuten saappaiden puhdistamista hammasharjalla, rahan ja ruuan kiristämistä sekä loputonta, hirvittävää, pöyristyttävää väkivaltaa kaikissa kuviteltavissa muodoissa. Babtšenko hakataan uudelleen ja uudelleen. Joskus asialla ovat vaarit, joskus upseerit. Joskus hakkaamiselle keksitään syy ("varusteesi eivät olleet kunnossa"), usein hakataan silkasta tylsyydestä, rutiinista ja hakkaamisen ilosta. Joskus hakataan nyrkeillä, joskus metalliputkilla tai sändynjaloilla, joskus potkitaan, riepotellaan, poltetaan tupakalla tai heitetään ikkunan läpi.

Venäjän armeija kieltää simputuksen, mutta kielto on vitsi. Kyseessä ei myöskään ole mikään pikkukiusa, vaan täysmittainen kidutus. Kidutuksen uhrit eivät voi valittaa, sillä upseerit osallistuvat pahoinpitelyyn, ja vaikka ongelma tunnetaan läpi koko komentoketjun, siihen ei puututa. Kantelija hakataan henkihieveriin, joskus kuoliaaksi. Vuonna 2003 puolustusministeri Sergei Ivanov sanoi suunnilleen näin:
"Simputuksen juuret ovat syvällä neuvostoajoissa. Ongelman voisi ratkaista radikaalilla tavalla, tekemällä armeijasta vapaaehtoinen. Sallikaa minun kuitenkin sanoa, että se ei todellakaan tapahdu lähiaikoina."

Pahinta on, että simputus lisääntyy koko ajan, samoin siihen liittyvät erittäin vakavat vammat ja itsemurhat. Tiettävästi osa simputuskuolemista naamioidaan itsemurhiksi, missä tapauksessa armeijan ei tarvitse kantaa vastuuta tai maksaa korvauksia. Esimerkiksi vuoden 2005 ensimmäisen puoliskon aikana Tšetšeniassa kuoli puolustusministeriön tilastojen mukaan taisteluissa 38 sotilasta ja liikenneonnettomuuksissa 171. 101 sotilasta teki itsemurhan ja simputuksista johtuvia kuolemia tilastoitiin kahdeksan. Todellisuudessa numerot lienevät suuremmat.
Katsokaa tämän BBC:n artikkelin yhteydestä löytyvä video simputuksesta vain, jos ette ole herkkiä ihmisiä tai alaikäisiä.

Babtšenko ei kerro, mitä tapahtui kun hänestä tuli vaari. Yleensä hakatut siirtyvät hakkaajiksi logiikalla "tämä on armeijan tapa, me kärsimme vuoden, nyt on meidän vuoromme". Olipa Babtšenko ihmisiksi tai ryhtyipä hän pahoinpitelijäksi, me emme siitä tiedä.

Tagit: kirjallisuus

---

Kielletyt kirjat

Tammikuussa kalifornialaisilta koululaisilta kiellettiin Merriam Webster's Dictionary -sanakirjan käyttö. Syy? Sanakirjassa esiintyi määritelmä termille oral sex. Tämän katsottiin voivan järkyttää lapsia ja johdattavan heitä huonoille teille. Kieltäjille ilmeisesti ei tullut mieleen, että jos pennut nettipornon imuttamisen sijaan selaavat 1600-sivuista sanakirjaa, tilanne on melko hyvä. Ai mikä se määritelmä sitten on? Siveimmät ja hermoheikoimmat lopettakaa lukeminen, tässä se tulee:
Oral stimulation of the genitals.



Yhdysvaltojen kirjastoliitto ALA ylläpitää listaa kirjoista, joita on vaadittu poistettaviksi kirjastoista tai kiellettäviksi kokonaan. Liitto rekisteröi kahdenlaisia tapauksia: virallisia kirjallisia pyyntöjä, joissa kirjaa on vaadittu poistettavaksi kirjastosta, sekä mediassa, kuten sanomalehtien artikkeleissa ja yleisönosastokirjoituksissa, esitettyjä poistovaatimuksia. Liitto itse arvioi, että sensurointipyyntöjä tulee noin viisi kertaa enemmän kuin niitä päätyy lopullisiin rekistereihin.
Vuosittain sensurointipyyntöjä rekisteröidään 400-600. Yli puolet on lähtöisin vanhemmilta, loput esimerkiksi opettajilta, uskonnollisilta yhteisöiltä ja paikallishallinnolta. Yleisin syy vaatia kirjaa poistettavaksi on kirjan liian avomielinen suhtautuminen seksiin ja seksuaalisuuteen, kakkosena sopimaton kielenkäyttö ja kolmosena se, että kirja on ikä- tai kohderyhmälle sopimaton.

Viime vuosikymmenen vihatuimmat kirjat -lista näyttää tältä:
1. J.K. Rowling: Harry Potter -sarja
2. Phyllis Reynolds Naylor: Alice-sarja (Neliosainen sarja teinitytön kasvukivuista.)
3. Robert Cormier: The Chocolate War (Katolista koulua käyvä poika haastaa koulunsa ikiaikaiset tavat.)
4. Justin Richardson ja Peter Parnell: And Tango Makes Three (Suloinen lastenkirja homopingviiniparista, joka kasvattaa poikasta.)
5. John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä
6. Maya Angelou: I Know Why the Caged Bird Sings (Omaelämäkerrallinen romaani, jossa päähenkilö kohtaa rasismia, väkivaltaa ja hyväksikäyttöä.)
7. Alvin Schwartz: Scary Stories -sarja (Kolme kirjaa kummitusjuttuja ja urbaanilegendoja.)
8. Philip Pullman: Universumien tomu -sarja
9. Lauren Myracle: TTYL; TTFN ja L8R, G8R -sarja (Kolme kirjaa teinitytöistä. Kaksi ensimmäistä on kirjoitettu kokonaan pikaviestimuotoon.)
10. Stephen Chbosky: Elämäni seinäruusuna



Elämäni seinäruusuna muuten ilmestyi suomeksi Basam Booksilta tänä keväänä. Philip Pullmanin upeaa Universumien tomu -sarjaa syytettiin (eikä aiheetta!) uskonnonvastaisuudesta. Mitähän kriitikot pitävät miehen viime kuussa julkaistusta uutukaisesta The Good Man Jesus and the Scoundrel Christ, jossa todetaan, ettei Jeesus suinkaan ollut Jumalan poika?



Viime vuoden TOP-kymppiä tarkasteltaessa huomataan, että klassikot pitävät pintansa. Listalta löytyy tietysti Stephenie Meyerin Houkutus-sarja (puhuu seksistä liian suoraan, uskonnovastainen, liian raju kohderyhmälle), mutta myös Harper Leen 60-luvulla kirjoittama Kuin surmaisi satakielen (rasistinen, epäsopivaa kielenkäyttöä, liian raju kohderyhmälle) ja J.D. Salingerin Sieppari ruispellossa (puhuu seksistä liian suoraan, epäsopivaa kielenkäyttöä, liian raju kohderyhmälle).
Erityistä huvittuneisuutta ovat herättäneet Houkutus-sarjan kieltoyritykset liian avoimen seksuaalisuuden ja uskonnonvastaisuuden perusteella - onhan kyseessä mormonin kirjoittama sarja, jonka keskiössä on kieltäytyminen kaikesta kivasta.

Pisimmän listan sensuuriin johtavia syitä keräsi Jodi Picoultin Sisareni puolesta, jonka leffasovitus sai ensi-iltansa viime vuonna. Tarina tytöstä, joka kieltäytyy luovuttamasta munuaistaan leukemiaa sairastavalle sisarelleen, on kriitikoiden mukaan seksistinen, uskonnonvastainen ja epäsopiva kohderyhmälleen, siinä on epäsopivaa kielenkäyttöä, se puhuu seksistä liian suoraan ja käsittelee liian avoimesti homoseksuaalisuutta, huumeidenkäyttöä, väkivaltaa ja itsemurhaa.



Kirjojen kieltämisestä käydään myös oikeutta. Pari vuotta sitten yhdysvaltalainen pikkukaupunki siirsi asukkaiden painostuksesta kaksi lastenkirjaa, Heather Has Two Mommies:in ja Daddy's Roommaten aikuisten osastolle lukkojen taakse. Joukko avarakatseisempia kansalaisia nosti kanteen ja kirjat jouduttin palauttamaan lasten saataville.
Toisessa tapauksessa arkansasilainen koulupiiri kielsi oppilailta Harry Potterit, koska ne kannustivat auktoriteettien kyseenalaistamiseen, noituuteen ja okkultismiin. Pottereita sai lainata kirjastosta vain huoltajan allekirjoittamaa lupalappua vastaan. Tämäkin kaatui oikeudessa, koska kiellon katsottiin rajoittavan perustuslaillista oikeutta vapaaseen tiedonsaantiin.

Mutta osataan sitä Atlantin tälläkin puolella. 1900-luvulla kiellettyjen kirjojen klassikko on tietenkin Hitlerin elämäkerta Mein Kampf. Se on kielletty ainakin Saksassa ja Itävallassa. Brasiliassa ja Kiinassa se on mahdollista lainata joistakin erikoiskirjastoista, ainoastaan tutkimuskäyttöön. Hollannissa myynti on kielletty, omistaminen ja lainaaminen sallittu. Amazon ja Barnes and Noble tietysti myivät Mein Kampfia netin kautta Saksaan minkä kerkesivät, kunnes vuonna 1999 asiasta nousi älämölö ja firmat suostuivat pitkin hampain lopettamaan tuottoisan bisneksen. Nyt kirjan kieltäminen on lähinnä vitsi, koska kuka tahansa pässi osaa etsiä sen netistä. Tarjolla on ilmaiset käännökset noin 20 kielelle. Miten mahtaa käydä sensuurin kun sähkökirja tästä vielä yleistyy?
(Japanilaiset muuten päätyivät hieman toisenlaiseen ratkaisuun ja julkaisivat kirjan mangana.)



Toissa vuonna Etelä-Korean armeija kielsi 23 kirjaa, muun muassa Noam Chomskyn kirjat Year 501: The Conquest Continues ja What Uncle Sam Really Wants (loukkaavat Etelä-Koreaa ja Yhdysvaltoja) sekä Cambridgen yliopiston professorin Ha-Joon Chang bestsellerin Bad Samaritans: The Myth of Free Trade and the Secret History of Capitalism (korealaisen professorin teksti on epäisänmaallista).

Ranska kielsi Claudio Guillénin itsemurhaoppaan Suicide mode d'emploi, koska se rikkoi itsemurhaan yllyttämisen kieltävää lakia (joo, siellä on laki joka kieltää itsemurhaan yllyttämisen ja itsemurhavälineiden, -tarvikkeiden ja -metodien mainostamisen).

Viime vuonna Tanskan puolustusministeriö yritti kieltää Thomas Rathsackin kirjan Jæger - i krig med eliten (Metsästäjä - sodassa eliittiä vastaan) julkaisun. Rathsack on entinen sotilas, joka kirjassaan kertoo työstään Tanskan erikoisjoukkojen leivissä Afganistanin ja Irakin sodissa. Tanskalaislehti julkaisi lopulta kirjan liitteessään.



Pitäisikö kirjoille sitten olla ikärajoja elokuvien ja videopelien tapaan? Australiassa Bret Easton Ellisin Amerikan Psykoa saa myydä vain täysi-ikäisille. Miksi elokuvalla on ikärajasuositus, kirjalla ei? Älkääkä nyt sanoko, että elokuva traumatisoi voimakkaammin. Ei pidä paikkansa. Mikään elokuva ei ole pelottanut minua niin paljon kuin aivan liian nuorena luettu, lastenkirjahyllystä poimittu Noidan käsikirja.
11-vuotias Minna-Petteri ei saa ostaa pornolehteä, mutta jos hän jaksaa kahlata läpi Markiisi de Saden kolmisataasivuisen teoksen Justine, eli, Hyveellisen neidon kovat kokemukset, nyrjäyttää kirja nuoren sielun orastavan seksuaalisen kehityksen pahemmin kuin kuudenkymmenen perspanokuvan katsominen.

En missään tapauksessa kannata ikärajoja kirjoille. Mutta en osaa perustella, miksi elokuvilla täytyy olla ikärajat, kirjoilla ei. Selittäkää!

Tagit: kirjallisuus

---

3 X Coco

Coco avant Chanel
Ohjaus: Anne Fontaine
Pääosissa: Audrey Tautou, Benoît Poelvoorde, Alessandro Nivola
Elokuva

Coco Chanel & Igor Stravinsky
Ohjaus: Jan Kounen
Pääosissa: Mads Mikkelsen, Anna Mouglalis, Elena Morozova
Elokuva

Coco Chanel
Axel Madsen
Kirjallisuus



Chanelin muotitalon satavuotissynttäreitä juhlistaa kaksi Gabrielle "Coco" Chanelista tehtyä elokuvaa sekä Otavan uudelleenjulkaisu alun perin vuonna 1991 kirjoitetusta elämäkerrasta.

Mademoiselle Chanelin elämäkerran kirjoittamisen täytyy olla erittäin epäkiitollinen tehtävä. Hän nimittäin yritti kaikin mahdollisin keinoin salata menneisyytensä (mm. lahjomalla veljensä eläkkeelle, jottei näitä löydettäisi ja yhdistettäisi häneen), ei puhunut henkilökohtaisista asioistaan ja valehteli erittäin paljon.

Chanelin ihon alle ei päästä elokuvissa eikä kirjassa. 12 tunnin Coco-intensiivikurssin jälkeen en edelleenkään tiedä, mitä Chanel tunsi, mitä hän ajatteli tai mitkä olivat hänen motiivinsa. Kirjan 400 sivusta ainakin sata on turhaa taustoitusta, pitkäpiimäistä maailmansotien käänteiden selostusta ja turhanpäiväisten tuttavien henkilöhistorian kertausta. Materiaali on selvästi loppunut kesken, eikä kirjailija ole tehnyt juurikaan haastattelututkimusta, vaan referoinut jo aiemmin kirjoitettua. Miksi Chanel kohteli alaisiaan julmemmin kuin Anna Wintour, mutta maksoi mukisematta kavereidensa vieroitushoidot? Kirjasta saa kyllä selville, mitä Chanelin elämässä tapahtui, mutta ei sitä, kuka muodin suurnainen todella oli.



Coco avant Chanel on elokuva Chanelin nuoruusvuosista, ajalta, jolloin hän ei vielä ollut muoti-ikoni. Chanel ei ollut nuorena kuuluisa, koska hän ei ollut tehnyt mitään kiinnostavaa. Siinä onkin elokuvan ongelma. Elokuva alkaa orpokodista (myöhemmin Chanel kielsi olleensa orpo), jonka karun, luostarimaisen estetiikan väitetään myöhemmin vaikuttaneen Chanelin tyyliin. Hän ei koskaan sietänyt krumeluureja. Seuraa ryysyistä rikkauksiin -tarina, joka on nähty kirjoissa ja kankaalla tuhansia kertoja: köyhä tyttö laulaa kabareessa, hänet bongaa rikas mies, tyttö muuttaa miehen elätiksi, ei ole onnellinen, löytää elämänsä rakkauden, menettää tämän, nousee omille jaloilleen. Huokaus.

Perään on pakko katsoa Coco Chanel & Igor Stravinsky, joka jatkaa siitä, mihin edellinen leffa jäi. Asetelma on kääntynyt: nyt Chanel onkin mesenaatti, joka poimii venäläisen säveltäjän siipiensä suojaan. Taiteilijat aloittavat suhteen Stravinskyn vaimon nenän alla. Leffassa ollaan Mads Mikkelsenin karisman varassa. Ei Anna Mouglaliskaan huono ole, mutta Chanel oli tyyppinä niin etäinen, että olisi virhe esittää hänet muuna kuin kylmänviileänä bisnesnaisena.
(Miksi muuten Mikkelsen, ihana mies ja upea näyttelijä, on kaikissa rooleissaan hikinen ja klähmätukkainen? Paitsi Pusherissa, jossa hän on kalju.)



Molemmat leffat ovat rakkaustarinoita. Mutta miksi? Muodin merkittävin nainen olisi ansainnut elokuvan, joka kertoo hänen työstän ja elämästään, ei muutamasta miesjutustaan. Stravinsky ei ollut Chanelin merkittävin tai pitkäaikaisin rakastaja, ei myöskään Coco avant Chanelin sympaattisin hahmo, mesenaatti Étienne Balsan (Benoît Poelvoorde) (joka elokuvassa on jostain syystä kuvattu setänä, vaikka mies oli oikeasti Chanelia vain kolme vuotta vanhempi).

Jos Cocon tarina on pakko kertoa miesten kautta, olisin mieluummin katsonut elokuvan hänen natsiupseerirakastajastaan. Kun 60-vuotiaan Chanelin päätä vaadittiin sodan jälkeen pölkylle natsien kanssa vehkeilystä, hän vastasi kuulustelijoilleen
"Minun ikäiseltäni naiselta ei voi odottaa, että hän katsoo miehen passia, jos hänellä on mahdollisuus rakastajaan".

Tagit: elokuva kirjallisuus

---

Raamatulla päähän

The Book. Bible Illuminated. Uusi testamentti.
Kirjallisuus



Raamatun tekstissä on munaa, mutta sen käyttöliittymä on surkea. Näin ajatteli ruotsalainen mainosmies Dag Söderberg ja suunnitteli huippuvalokuvaajien kuvittaman, keskiverto-Voguen kokoisen, kahvipöytäkirjan näköisen Uuden testamentin. Nyt luomuksen on kustantanut suomeksi Suomen Pipliaseura, joka taannoin kalasteli nuoria lukijoita Raamatun pariin Kozumi Shinozawan Manga Messiaalla.

Ja tottahan se on. Raamatun teksti on kaunista, viisasta, hassua, raivostuttavaa, pelottavaa ja kuvottavaa. Miksi se pitäisi tarjoilla tylsissä kansissa ja painaa sille ärsyttävän ohuelle, helposti repeävälle leivinpaperille? Söderberg tilasi eri uskontoja edustavilta valokuvaajilta tyylikkäitä, iskeviä ja provokatiivisia kuvia, jotka toden totta avaavat uusia näkökulmia Raamatun tulkintaan.
Esimerkiksi lausetta Jos pappisvirka muuttuu, muuttuu välttämättä myös laki koristaa kokosivun kuva Margit Sahlinin, Ruotsin ensimmäisen naispapin, vihkimistilaisuudesta vuodelta 1960. Vanhaa viisautta Jos joku ei suostu tekemään työtä, hänen ei pidä myöskään syömän höystää Paris Hilton.
Ei näillä ehkä pakanaa käännytetä, mutta saapa perus-lutsku ihmeteltävää kotitarpeiksi.

The Bookissa jakeet on poistettu ja teksti taitettu aikakauslehtityyliin neljälle palstalle. Pysäyttävimmät kuvat löytyvät, tietenkin, Ilmestyskirjasta. Sen avaa aukeaman kokoinen, itsensä mielenosoituksessa tuleen sytyttänyt mies. Aiheesta jatkavat muun muassa ympäristökatastrofit.

Vaikka suurin osa kuvista on upeita ja kunnianhimoisia, on kuvakerronta välillä hieman laiskaa. "Sillä Jumala ei tee eroa ihmisten välillä" -jae on saanut kylkeensä kuvan, jossa arabipoika ja juutalaispoika kulkevat kädet toistensa harteilla. Tämä ei ollut tuoretta edes Euroviisuissa.



Söderberg haluaisi, että Raamattua lukisivat muutkin kuin uskovaiset kristinuskoiset. Hänen mukaansa Bible Illuminated -projekti ei sitoudu mihinkään uskontoon, vaan haluaa innostaa ihmisiä tutkimaan yhteistä kulttuurihistoriaa ja arvioimaan Raamattua kriittisesti. Ihan kiva, mutta kyllä uusi Testamentti melko lähtökohtaisesti sitoutuu tiettyyn uskontoon.

Se kriittinen arviointi onkin sitten tämän laitoksen keskiössä, The Book ei nimittäin päästä kristittyjä helpolla. Kristityn maailman karuja tekoja lyödään naamalle armotta. Tituksen kirjeessä, otsikon "Kristittynä maailmassa" alla nähdään kuvia Leopold II:n aikaisesta Kongosta. Yhdessä kuvassa sotilas ruoskii sidottua, alastonta miestä. Toisessa seisoo noin viisivuotias poika, jolta vartijat ovat runnelleet käden ja jalan, koska pojan kylä ei tuottanut tarpeeksi kumia.
Fundamentalismia kommentoivat kuvat Kansan Temppeli -kultin johtajasta Jim Jonesista, joka käski yli 900 seuraajaansa juomaan syanidilla jatkettua juomaa.
Auts. Kirja osoittaa karulla tavalla, ettei ehkä kannata jeesustella vaikkapa islamin nimissä tehtyjä kauheuksia ainutlaatuisiksi, on nimittäin oma pesäkin putsaamatta.

The Bookin saa omakseen 28 eurolla. Maistiaisia sivulla bibleilluminated.com

p.s. Jos Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, näyttääkö Jumala enemmän Arnold Schwarzeneggerilta vai Angelina Jolielta?

Tagit: kirjallisuus uskonto

---

Perkeleellistä pikkukaupunkipiinaa

Salo
Kirjallisuus

Turkka Hautalan esikoisromaani Salo on antropologinen tutkielma suomalaisen pikkukaupungin asukkaista. Nakkikiskanaisen, lehdenjakajan, kebab-yrittäjän, kännykkätehtaan pomomiehen, narkkarin ja muutaman muun tarinat risteävät Salon harmaissa maisemissa. Jokainen ihmiskohtalo saa paikkansa parrasvaloissa ja edellisen tarinan sivuhenkilö siirtyy seuraavassa luvussa pääosaan.

Tarinat ovat hirveän lakonisia ja hirveän hauskoja. Ihmiset elävät samassa kaupungissa, jopa samassa talossa, mutta eivät kohtaa toisiaan, vaan liukuvat toistensa ohi - tsehovilaisuutta suomalaisittain. Hautala rakentaa hahmonsa herkullisesti ja osoittaa, että jumala on yksityiskohdissa. Lukija ymmärtää välittömästi, millainen on luonteeltaan ja ulkonäöltään mies, "vältti kymmeniä koulun liikuntatunteja unohtamalla verkkarit kotiin".

Kaikki täyspäiset ihmiset ovat häipyneet pikkukaupungista - uppoavan laivan voi jättää, jos tietää pysyvänsä pinnalla. Täyspäisin kaupunkiin jäänyt on täydellisesti suomalaistunut Irakin kurdi, jonka isä vaatii tätä puhumaan huonoa suomea kebab-tilauksia toimittaessaan, suomalaiset kun haluavat kebabinsa mausteeksi eksotiikkaa. Lehdenjakaja-abitytön tarina on tuttu kaikille pikkukaupunkiteineille: vain ajatus siitä, että pian pääsee pois, auttaa jaksamaan. Ja tieto/luulo siitä, että pelkkä poispääsy tekee onnelliseksi. Tarinat muistuttavat paikoin liikaakin - olisiko kokonaisuus hyötynyt yhdestä hieman valoisammasta tapauksesta?

Hautala sukkuloi vaivatta eri-ikäisten ja -taustaisten ihmisten maailmassa. Hän kirjoittaa nuoren aikuisen suuhun sopivaa kieltä harvinaisen hyvin - seikka, johon moni on kiusallisella tavalla kompastunut. Myös salon murretta on ihana lukea, eritoten kylähullu Hattuleidin turskahduksia.

Romaani kannattaa paitsi ostaa ja lukea, myös säilyttää. Viidenkymmenen vuoden päästä se annetaan lapsenlapselle rippilahjaksi ja kehotetaan lukemaan, millaista elämä oli silloin kun mummu oli nuori.

Tagit: kirjallisuus

---

Myötähäpeän multihuipentuma

Kirjamessut
Kirjallisuus

Kirjamessut ovat monella tapaa surullinen tapahtuma. Kerran vuodessa kaivetaan koloistaan Suomen esiintymiskyvyttömimmät ja -haluttomimmat ihmiset ja istutetaan heidät väkisin yleisömassan eteen punastelemaan ja änkyttämään onnettoman haastattelijan johdolla. Tämä siis parhaassa tapauksessa.

Messulavoille nimittäin päästetään vain ne, joiden voidaan edes mielikuvituksessa odottaa vetävän kuulijoita. Kustantamojen ja kirjakauppojen omille pikkulavoille sen sijaan kärrätään kaikki kyseisen puljun vielä jotakuinkin hengittävät ja liikuntakykyiset kirjailijat. Kirjamessuilla vallitseekin erittäin epätasa-arvoinen tilanne: yleisöä kiinnostavat puhujat, noin 10 % esiintyjistä, vetävät salit täyteen ja käytävät tukkoon. Loput puhuvat tyhjille seinille, mikä on vallan kiusallista sekä heille itselleen että ohi kiirehtivälle messuvieraalle.

On sydäntäsärkevää nähdä, kuinka kirjailijaparat pannaan väkisin mumisemaan kirjaostoksia suorittavan väkijoukon taustalla. Kukaan ei pysähdy kuuntelemaan. Sitten heidät siirretään nimikirjoituspöydän taakse siltä varalta, että joku olisi ostanut heidän uuden romaaninsa ja haluaisi siihen omistuskirjoituksen. Turhaan. Tekee mieli ostaa kirja siksi, että kirjailijalla olisi edes yksi omistuskirjoitus kirjoitettavana. Ehkä kirjakaupat yrittävät saada meidät ostamaan kirjoja säälistä.

Ja mistä ne haastattelijat kaivetaan? Todistin tilannetta, jossa Paavo Lipponen puhui yksityisesti minulle ja sanomalehden kuvaajalle. (Se oli hyvin pelottava kokemus.) Lipposen luulisi kiinnostavan kansaa, mutta haastattelija pitkästytti jopa Lipposta itseään kysymällä seuraavan kysymyksen:
"Mikä on urheilun merkitys elämässäsi?"

Kyllä, kirjailijoiden joukosta löytyy myös hyviä esiintyjiä. (Kuten Anna-Leena Härkönen, joka ei tänä vuonna esiinny.) Mutta kovin vähän. Nämä ihmiset ovat kirjoitetun kielen ammattilaisia, jotka eivät halua eivätkä osaa olla lavalla. Mahtava kirja vesittyy, kun kuulee kirjailijan puhuvan höpöjä sen syntyprosessista haparoiden ja henkeä haukkoen.



Vihonviimeinen virhe on mennä kuuntelemaan paneelikeskustelua. Kirjamessujen paneelin tyypillinen kokoonpano:
- B-luokan scifi-kirjailija, joka on jotenkin saatu huijattua Suomeen asti
- Suomen ainoa nörtti, joka kyseistä kirjailijaa lukee
- Jonkin nörälehden toimitussihteeri (usein sama henkilö kuin edellä)
- Suomentaja, joka on vuonna 1978 suomentanut kirjailijan novellin Jyväskylän yliopiston Start Trek -kerhon lehden kevätpainokseen

Sama toistuu muissa genreissä. Voi pojat, enpä malta odottaa lauantain paneelikeskustelua Deckaren som möjlighet och utmaning, jota tähdittävät Inger Frimansson, Johan Theorin ja Marianne Peltomaa.

Tagit: kirjallisuus

---

Monttubileet

Hautausmaan Poika
Kirjallisuus

Kun Neil Gaimania sanotaan neroksi, viitataan hänen sarjakuvatuotantoonsa. Romaanit ovat olleet vähän sinne päin - huimaavasta mielikuvituksesta saadaan maistiaisia, mutta jättipottia ei ole osunut kohdalle.

Hautausmaan poika on Gaimanin toinen nuortenromaani. Se operoi Gaimanin kotikentällä - uuskumman maailmassa, elämän ja kuoleman, tämän maailman ja tuonpuoleisen rajamailla - samaan tapaan kuin edellinen nuortenkirja Coraline varjojen talossa.

Isä, äiti ja tytär murhataan. Mutta yksi murha jää tekemättä. Kaksivuotias poika pääsee sattumalta pakoon ja päätyy hautausmaalle. Hautausmaan väki, kummitukset ja epäkuolleet, ottaa hänet suojelukseensa ja kasvatettavakseen. Poika, Ei-kukaan Owens eli Eikku, oppii kummittelutaitoja ja kokee seikkailuja tuonpuoleisessa, mutta kaipaa elävien pariin. Eikkua aletaan valmentaa kohtaamaan eläviä ihmisiä ja lopulta myös perheensä murhaaja.

On helppo nähdä, mikä esiteiniä kirjassa viehättää. Välillä painiskellaan lukijaa koskettavien kasvukipujen kanssa ja pannaan koulukiusaajat kuriin kummittelemalla (kukapa ei olisi halunnut tehdä niin). Välillä toteutetaan Suurta Kohtaloa, joka Eikun varalle on määrätty, tanssitaan karmeankaunista kuolemantanssia tai ratsastetaan hurjasti iljettävien raadonsyöjäguulien matkassa. Fanit ovat muuten kirjan julkaisun jälkeen järjestäneet omia kuolemantanssiaisia, tsekkaa www.youtube.com/watch?v=F9WEeDt_wC8

Hautausmaan poika kohoaa takuulla koulukirjastojen lainauslistojen kärkeen. Valitettavasti kirja kärsii nuortenromaanitaudista: sivuhahmot ovat vähän onttoja ja tarina ainakin aikuislukijalle turhan simppeli. Pilkahduksia Gaimanin neroudesta nähdään jälleen, mutta aika pieneksi kirja silti jää.

Englanninkielisestä kirjasta on olemassa lasten ja aikuisten versio. Teksti ei eroa, mutta aikuisten kirjan on kuvittanut nerokas ja mielettömän taitava Dave McKean, lasten version Chris Riddell. Suomeen on viisaasti tuotu McKeanin versio. Älä hämäänny kansikuvasta: kirjan kuvitus on parhaimmillaan sydämen nyrjäyttävää.

Tagit: kirjallisuus

---

Goottijumalan kakkonen

Bunny Munron kuolema
Kirjallisuus

Maailman goottiskene odotti Nick Caven kakkosromaania kuin Brandon Leen toista tulemista. 20 vuotta sitten julkaistu Kun aasintamma näki Herran enkelin oli vaikea, synkkä, surullinen ja ellottava. Bunny Munron kuolema on ainakin synkkä, surullinen ja ellottava. Ja aika hauska, joskaan ei liene yllätys että goottijumalan huumori on vallattoman mustaa.

Englannin koillisrannikon ränsistyneissä vuokrakortteleissa haisevat epätoivo ja kissankusi. Siellä metsästää Bunny Munro, irvokas seksimaanikko, ruma sisältä ja rappion raiskaama ulkoa. Bunny tuo lähiönaisten elämään nopean panon ja 75 millilitraa ruusuntuoksuista käsirasvaa.

Bunnyn huoripukittelu ajaa vaimon itsemurhaan. Hirttäytyneen ruumiin tissit näyttävät hyviltä ja kesken hautajaisten on päästävä vetämään käteen. Bunny lähtee jälleen yhdelle kauppareissulle, joka on koituva viimeiseksi. Rappioretkelle lähtee kartanlukijaksi 9-vuotias Bunny Junior. Kuollut vaimo kummittelee sekä isälle että pojalle, ja kummituskin on lapselle parempi huoltaja kuin syöksykierteessä rimpuileva isä.

Iljettävää nimihenkilöä voi sääliä muttei sympata, sen verran karua kamaa raiskaukset ja fantasiat 3-vuotiaasta tytöstä ovat. Valopilkku on Bunny Junior, fiksu ja terävä lapsi, joka fanittaa isäänsä ehdoitta. (Caven kaksospojat ovat sopivasti 9-vuotiaita.) Tärkeimmässä sivuosassa kirjassa on Avril Lavignen alapää, johon palataan 16 kertaa.

Bunny Munron kuolema oli hyllytetty elokuvakäsikirjoitus, josta Cave muokkasi romaanin. Bunny elää samassa rappion ja masennuksen universumissa kuin Caven laulujen hahmot. 2000-luvun Kauppamatkustajan kuolemassa amerikkalaista unelmaa ei ole koskaan ollutkaan, on vain sukupolvien ketju englantilaista white trashia. Siihen roskakasaan kannattaa ehdottomasti hypätä, tonkia ihmisluonteen jätteitä ja nauttia kaikista aromeista.

Tagit: kirjallisuus

---