Sisäpiiri

Alkuun | Edelliset

1 – 10 / 68

Seuraavat | Loppuun

Kaukana, kaukana Harakassa

Harakan saaressa järjestettiin taas elokuun lopulla jokavuotiseen tapaan kuutamoillan kierros. Tänä vuonna päätin vihdoin ja viimein lähteä tuohon salaperäiseen saareen, jossa en ole koskaan käynyt, vaikka se sijaitsee vain muutaman kymmenen metrin päässä Kaivopuiston rannasta.

Kuu ei tietenkään paistanut juuri sinä iltana. Paksut pilvet peittivät taivaan. Oli koleaa ja voisi alkaa sataa. En ollut pukeutunut ollenkaan sopivasti saariretkelle. Villapusero oli unohtunut kotiin, ja jalassani oli kangaskengät, jotka sateen tullen kastuisivat nopeasti läpimäriksi. Mutta who cares.

Kun lähestyin Harakan laituria, törmäsin autiossa Kaivopuistossa erääseen ystävääni. Tämä kaveri repesi nauramaan, kun kerroin, että olin menossa Harakkaan. "Harakasta ei ole paluuta", hän riemuitsi. "Harakan salmessa on niin kova virta, että et pysty uimaan siitä ylitse takaisin rantaan."

Rannalla ystäväni tarkoitti Kaivopuiston rantaa, manteretta, kaupunkia, sivilisaatiota.

Harakan saaressa asuu pieni taiteilijayhteisö. "He ovat taiteilijoita ilman deadlinea", ystäväni luonnehti

Nuo taiteilijat ovat asettuneet Harakan saareen ja sen kautta joutuneet ikään kuin toiseen maailmaan. "Siellä mietitään vain parisuhteita." Jokainen luo jotain, mutta koska deadlineja ei ole, työt edistyvät hitaasti, eikä ajalla ole enää väliä..

He asuvat lähellä ja kuitenkin kaukana, jossain, far away.

Juuri sillä hetkellä alkoi sataa, ensin hiljaksiin, sitten yltyen. Kenkäni tuntuivat märiltä. Mitä vittua tässä nyt oikeastaan pitäisi tehdä, pohdin. Kuutakaan ei näy.

Niin jäi sekin Harakan reissu. Ehkä ensi vuonna. Nyt olen vielä kaupungissa, täällä.

Tagit: harakan harakka taiteilijayhteisö

Me epähelsinkiläiset

Me helsinkiläiset emme pidä oikein minään juttuna sitä, että me olemme helsinkiläisiä. Meillä ei ole kotipaikkaidentiteettiä eikä kotipaikkaylpeyttä. Me emme ammenna mitään helsinkiläisyydestä. Me olemme epähelsinkiläisiä.

Toisin on monissa muissa kaupungeissa. New York, Berliini, Barcelona, Madrid, Pariisi, Liverpool, Manchester... Näissä kaupungeissa ihmiset ovat ylpeitä kotikaupungistaan. He ovat hyvin voimakkaasti esim. liverpoolilaisia. He arvostavat kotikaupunkinsa perinteitä.

Helsinkiläisen on jopa vaikeaa pystyä kertomaan kotikaupungistaan ulkomaalaisille. Ei tiedä oikein mitä mainitsisi. Mitä hyvää täällä taas onkaan...

Ja kuitenkin Helsinki on suurenmoinen kaupunki. Sen on erityisesti huomannut taas kesällä.

Helsinki on merikaupunki, mutta meren läsnäoloa ei lainkaan hyödynnetä matkailumainonnassa, eikä helsinkiläisille itselleenkään painoteta meren läheisyyttä.

Niinpä helsinkiläiset ovat lakanneet lähes kokonaan käymästä Helsingin edustan suurenmoisissa saarissa. Ne saaret ovat paratiiseja, joista helsinkiläiset eivät piittaa.

Pihlajasaaren kävijämäärät ovat laskeneet. Eräs Tehtaankadulla asuva nainen kertoi käyneensä heinä-elokuun vaihteessa jonakin perjantai-iltapäivänä uimassa Uunisaaressa, siis muutaman kymmenen metrin päässä Kaivopuiston rannasta, ja hän oli ollut Uunisaaren uimarannan ainut käyttäjä. "Minulla oli henkilökohtainen uimavalvoja", hän naurahti.

Mustikkamaa, joka on todella viehättävä saari ja jossa olen nuoresta pojasta alkaen viettänyt kesäisin aikaani, on muuttunut hyvin kansainväliseksi paikaksi. Se on maahanmuuttajien kansoittama. He ymmärtävät paikan arvon ja nauttivat siellä perhekunnittain slow food aterioitaan.

Meren rannalle rakennettavat uudet lähiöt pyritään tekemään niin, että niiden asukkaat suojataan mereltä. (!!!)

Joo, emmä jatka tätä pidempään. Totean vain, että tässä on jotain pahasti mätää.

Tagit: helsinki helsinkiläinen identiteetti

Gourmet-ällöä New Yorkissa

Olin joitakin vuosia sitten Bill Dollarsin kanssa New Yorkissa, ja hänen ehdotuksestaan menimme hienoon barbeque-ravintolaan. Kumpikaan ei ollut syönyt Amerikassa härän barbeque-kylkiluita ja se oli Billin mielestä aukko sivistyksessämme, minkä aukon nyt mutustelisimme umpeen.

Vehreässä, avarassa, ikään kuin puutarhamaisessa ravintolasalissa aterioi perhekunnittain jenkkejä kauniisti katettujen pöytien ääressä. Tilasimme yksinkertaisesti häränkylkiluita. Ei eturuokia eikä salaatteja. Ei mitään höpinää.

Jonkin ajan kuluttua tyylikäs tarjoilija kantoi meille lautasemme. Tuijotin edessäni avautuvaa näkymää tyrmistyneenä. Iso lautanen. Ja siinä valtava kasa grillattuja härän kylkiluita sikin sokin kuin taannoiset juutalaisten luurangot Auschwitzin joukkohaudassa. Näissä luissa vain oli paljon enemmän lihaa. Siinä kasassa lautasella saattoi olla hyvinkin kilo lihaa.

”Ei ainakaan tule vähään aikaan nälkä”, Bill totesi.

”Eihän kukaan voi syödä tällaista määrää”, vaikeroin.

Yritimme kaivella kasojamme ja laskea kylkiluumme. Niitä oli kummallakin ainakin kymmenen. Ruoan liiallinen määrä synnytti niin epäesteettisen vaikutelman, että ruokahaluni katosi sen sileän tien.

Sain kalutuksi lihat parista luusta. Sen jälkeen vatsaani ei mahtunut mitään. Loput kahdeksan luuta heitettiin ravintolan roska-astiaan. Härkää oli siltä osin lihotettu turhaan, ja muutama häränrehun viljelysaari meni hukkaan.

Mitä asiakkaita nämä amerikkalaiset ravintolat kuvittelevat ruokkivansa?

Olemmeko me eläimiä? Siis luultavasti isoja koiria, joille tuodaan eteen valtava liha- ja luuannos.

Vai muonitetaanko jenkkiravintoloissa yli 140-kiloisia ihmisläskikasoja, joiden epänormaalit ruoansulatusbakteerit huutavat kaiken aikaa lisää käsiteltävää ainetta?

Vai voisiko olla niin, että joku normaalikin ihminen tarvitsee lähes kilon lihaa vatsaansa tullakseen vuorokauden verran toimeen? Olisiko meidän siinä tapauksessa pitänyt tilata vielä alkupalat ja caesarsalaatti sekä jälkiruoka?

Tagit: gourmet new york

Etsintäkuulutus: tuore kala

Kysymys: Voiko Helsingissä ostaa varmasti tuoretta kalaa? – Nimimerkki En-itse-viitsisi-onkia-Camp.

Vastaus: Jos olet niin tappolaiska, että et jaksa pujottaa matoa koukkuun, silloin et voi tehdä kala-ateriaa kotona, vaan sinun on mentävä syömään kalaa ravintola Nokkaan (Kanavaranta 7). Se on ainut varmasti tuoretta kalaa myyvä paikka Helsingissä. Heillä on oma kalastaja, joka tuo heille tuoretta kalaa päivittäin.

Missään muualla et voi 100%:sesti luottaa kalan tuoreuteen. Tämä johtuu siitä, että hyvää tarkoittavat ihmiset ovat säätäneet kalanmyynnille tiettyjä hygieniavaatimuksia. Niiden johdosta kalastajat eivät voi myydä juuri pyytämäänsä kalaa suoraan veneistä Kauppatorin rannassa, kuten menneinä ”hyvinä aikoina”.

Kalastajilla pitäisi olla veneessä kylmätiski ym., mikä tekee heille kalan myynnin suoraan kuluttajalle liian vaikeaksi ja kalliiksi. Niinpä Kauppatorin rannassa myydään veneestä vain savustettua kalaa.

Juttelin torin rannassa savukalaa myyvän vanhemman naisen kanssa. Hän sanoi, että kalan tuoreus ei riipu tiskistä vaan tiskin takana olevasta ihmisestä. Säädösten takia Helsingin Kauppatorillakin on enää vain kaksi tuoreen kalan myyjää. Heidän kalansa on tämän naisen mukaan tuoretta. Tätä kannattaa siis ehkä testata.

Kysyin häneltä, saako halleista tuoretta kalaa. Siihen ei voi luottaa, savukalanmyyjänainen sanoi. Hallikalan myynnissä on niin monta tekijää samassa ketjussa, ettei tuoreudesta ole takuuta.

Kauppojen kalasta on turha puhuakaan.

Älä ainakaan osta kalaa maanantaina. Se on varmasti pyydetty ennen viikonvaihdetta, todennäköisimmin edellisenä torstaina.

Pääkaupunkiseudulla asuu miljoona ihmistä. Heidän on viritettävä onkivapansa, jos mielivät kokkailla kotona ruokaa tuoreesta kalasta.

PS Terveysviranomaiset kehottavat meitä syömään vähintään kerran viikkossa kalaa! Miljoona ihmistä jonottamassa ravintola Nokkaan syömään kalastaja Mika Norringin pyytämiä ahvenia paistettuina fileinä. Annos 26 euroa. LMAOROF!!

Tagit: kala nokka ravintola tuore

Hameen alle -valokuvaajan tapaus

Viime torstaina väitettiin, että turkulainen mies on jäänyt nalkkiin valokuvattuaan salaa naisten takapuolia ostoskeskuksessa. Poliisi oli lakikirjaa turhaa plärättyään antanut valokuvaajalla 12 päiväsakkoa ja takavarikoinut hänen kameransa. Kerrottiin, että mies ei osannut sanoa, miksi hän valokuvaa naisten takapuolia.

Perjantaina uutista oiottiin. Vaikka miestä edelleen kutsuttiin takapuolivalokuvaajaksi, kävi ilmi, että hän ei kuvaakaan naisten takapuolia, vaan hän ottaa salaa valokuvia naisten hameen alta. Mies oli kätkenyt kameran salkkuun, johon hän tavalla tai toisella oli nakertanut kameran linssin kokoisen reiän. Sitten tuo pervo hivutti salkkunsa naisten jalkojen lähelle.

Kuten jokainen esikouluikäinenkin tietää, tällaisia otoksia kutsutaan upskirt-valokuviksi. Niitä voi ladata itselleen ilmaiseksi netistä tuhansittain. Joskaan upskirt-lajityyppi ei ole hirveän suosittu.

Olisi hauska tietää, onko Suomessa muitakin upskirt-valokuvaajia vai onko tämä turkulainen pittoreski ihmishahmo lajin suomainen uranuurtaja. Maailmalla harrastajia joka tapauksessa on enemmänkin. Turkulaismiehen Suomessa saamat 12 päiväsakkoa on jo noteerattu alan miesten keskuudessa maailmalla, koska eri maissa tähän jännittävään valokuvausharrastukseen suhtaudutaan eri tavalla.

Tiedossa ei ole takavarikoitiinko turkulaismiehen salkkukin. Voiko mies vain hankkia uuden kameran vai täytyykö hänen ostaa myös uusi salkku?

On joka tapauksessa selvää, että suurin osa naisista kokee tällaisen kuvaamisen tungettelevaksi ja ahdistavaksi. Sehän on aivan eri asia kuin takapuolten kuvaaminen. Takapuolikuvaaja kuvaa naisia sen näköisinä, jollaisina kaikki ihmiset heidät julkisuudessa näkevät. Hameen alle kurkistaminen on tunkeutumista yksityisyyteen.

Oma huomioni kiintyi heti siihen, että kyseinen vakkasuomalainen mies ei osannut selittää, miksi hän kuvasi naisten hameiden alle. Niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, sitä on todella vaikea tietää. Kyseessä on fetissi, joka perustuu viettiin. Kaikki viettitoiminnat ovat hämärän maailmasta.

Miksi joku tykkää nuolla toisen varpaita ja jalkapohjia? Miksi joku haluaa välttämättä panna ravintolan vessassa? Mahdoton sanoa. Yhtä mahdoton on pitävästi perustella, miksi ei halua nuolla jalkapohjia tai panna vessassa. Yrittäkää vaikka perustella, se ei onnistu.

Turkulaismiehen tapauksessa ei varmasti ole kyse pelkästään viehtymyksestä naisten haarojenseutuun. Asiaan liittyy myös kielletyn hedelmän maku. Jännitys, ja paljastumisen ja kiinnijäämisen pelko.

Upskirt-kuvaajat laittavat kameran piiloon salkkuun tai reppuun siten, että kameran linssin edessä ei ole mitään. Kameran tulee olla kaukolaukaistava. Ihan vinkkinä kerrottakoon, että kamera on parasta asentaa kassiin niin, että se on 45-50 asteen kulmassa maanpintaan. Se ei voi olla 95 asteen kulmassa, koska silloin salkku pitäisi pystyä työntämään seisovan naisen jalkojen väliin, mikä ei voi onnistua.

Monet alan hiipparit tekevät upskirt-videoita. Heillä on reppuun asennettuna videokamera, jossa on esim. tunnin kasetti. Sitten he käynnistävät kameran ja se on päällä koko sen ajan, kun he liikkuvat kaupoissa ja ostareilla. Tunnin aikana he ehkä onnistuvat muutaman kerran sijoittamaan reppunsa niin lähelle naista, että videolle tallentuu naisen hameen alainen maailma. Nämä kohdat on sitten kotona helppo poimia nauhalta.

Eräs japanilaismies kiinnitti kameran pieneen hauvaan, ilmeisesti koiran kaulapantaan. Aina kun joku pienistä koirista kiinnostunut hameeseen pukeutunut nainen kyykistyi paijaamaan miehen koiraa, kamera kuvasi naisen hameen alle!!!

Upskirt-valokuvat muistuttavat kiusallisen paljon toinen toisiaan. Niillä näkyy parhaimmillaan naisen yläreidet, pakaran alareunat ja vilaus alushousuista. Kasvoja ei yleensä näy, mikä tekee kuvista mielestäni hyvin pitkästyttäviä.

Tutustuisin toki mielelläni turkulaiskuvaajan kokoelmiin. Olisi mukava jutella hänen kanssaan. Hän voisi esim. kertoa luotettavaa tietoa naisten tämän kesän alushousumuodista.

Jos hän tai joku muu suomalainen upskirt-valokuvaaja haluaisi puhua kanssani (puhelimessa) harrastuksestaan, pyydän kirjoittamaan osoitteeseen walterdecamp.pressi@gmail.com

Tagit: takapuolivalokuvaaja turku upskirt

Teflon Brothersin uusi video

Suosikkiyhtyeeni Teflon Brothers on tänään pistänyt uuden videonsa nettiin. Skippaa duunit -biisi on saatavilla myös kaupoissa, oletan.

"Loistavuutta", kuten eräs kommentaattori on jo ehtinyt todeta.



Teflon Brothers on keikalla Helsinge ravintolassa, Viikintie 1 E, 6.8. klo 14-21 ja samana iltana klo 23 Tavastialla.

Päivitys 2..8. 15:31 Skippaa duunit on Teflon Brothersin uudella albumilla (c), jonka julkaisukeikka oli 30.7., mutta levyn on ilmoitettu tulevan kauppoihin 4.8.

Tagit: brothers duunit skippaa teflon

Hippileiri, osa 1

Eräs tuttuni matkusti Paukarlahden kansainväliselle hippileirille toissa viikonvaihteessa enkä ole sen koommin kuullut jäbästä mitään. Olen yrittänyt soittaa ja olen lähettänyt muutaman tekstarin. Nothing.

Hän kertoi kuulumisiaan muutama tunti leiriin saapumisen jälkeen ja vaikeni sitten. "Naiset halaavat minua. Tom tom rummut soivat kaiken yötä."

Hänen tarkoituksenaan oli vierailla sukulaistensa luona, jotka asuvat jossain päin Keski-Suomea, mutta nähtyään hipit hän oivalsi, että hänen sukulaisensa - ja kaikki muutkin maaseudun normi-ihmiset - ovat streittejä palikoita, joiden kanssa hänellä ei ole puhuttavaa.

Suomen maaseutu on kaunista, mutta siellä elävät henkilöhahmot ovat tylsimyksiä. Agatha Christie kirjoitti erään romaaninsa avauslauseeksi: "In every club there is a club bore." Hippileirin valaisemana tuttuni saattaa sanoa, että Suomen maaseudulla "in every house there are a couple of house bores."

Tuttuvani on ehkä jo toista viikkoa osallistunut tantraseksiryhmiin, naiset ovat pyöritelleet hänen päällään, hän on muodostanut rinkejä muiden hippien kanssa, laulanut ja rakastellut vapaasti kaiket yöt, ja päivät hän on kenties kuljeksinut Paukarlahden kedoilla killuttimet paljaina.

Zeesus, miten kadehdin hänen tilannettaan.

En voi kuin odottaa kaverin ilmestymistä. Lupaan sen jälkeen kirjoittaa uuden blogin ja kertoa hänen tietojaan ja faktojaan Paukarlahden hippileiriltä..

Tagit: european gathering hippileiri paukarlahti

Naiset tanssivat alushousuitta!

Luulin että naisilla on alushousut, kun he tanssivat kesäisillä tanssilavoilla, kuten esimerkiksi Pavin lavalla Helsingin lähellä. How little I knew! Nimittäin, tänä kesänä suorittamissani riittävän perusteellisissa kenttätutkimuksissa on käynyt ilmi, että hyvin monet naiset tykkäävät tanssia paritansseja ilman pikkuhousuja.

Mielestäni kannatti jo laittaa huutomerkki otsikkoon.

Toki olen ennenkin ymmärtänyt, että naiset liikkuvat usein kesähelteillä jopa kaupungilla ilman että hameen alla on alushousut. Voin kuvitella miten hyvältä se tuntuu. Kesätuuloset leyhyttelevät häpykarvoja tai hyväilevät puleerattuja häpyhuulia. "Tuulee sisään", kuten runoilija J. K. Ihalainen sanoo.

Se siitä tasa-arvosta. Eihän kukaan mies voi lähteä kaupungille mulpero tuulessa hulmuten. Miesten on pakko käyttää housuja.

Mutta siis tansseissa... Ne naiset, jotka lähtevät lavatansseihin kellohameessa joka pyörähtäessä voi nousta lanteille, käyttävät tietenkin alushousuja. Mutta monet sellaiset naiset, joilla on suora, reisiä myötäilevä, ohut, lyhyehkö hame, eivät pidä tanssiessa alushousuja. Tämä siis ihan vain tiedoksi, koska kerran puuhailen tiedonvälityksen vaativalla saralla.

Näistä naisista on jännempää tanssia lähellä miestä ilman alushousuja. Sinä, miekkonen, saatat hakea naista tanssimaan kanssasi tangoa tietämättä, että viehättävällä tanssikumppanillasi ei ole edes pikkareita!

Tässä ei muuten nyt ole puhe "kikattavista pissiksistä" - kuten eräs Puuman metsästäjät -juttua kommentoinut nainen sanoi, vaan nimenomaan puumaikäisistä naisista.

Kun suoritin näitä uutteria kenttätutkimuksiani, eräs alushousuton puuma kertoi vielä yhden yksityiskohdan, joka lavatanssien partaveitsien kannattanee huomioida. Tuo nainen sanoi, että naisesta tuntuu mukavalta kun miehellä alkaa tanssiessa (vasemmassa lahkeessa) jäykistyä, tämä on tietenkin selvää, mutta että sen lisäksi tuntuu hyvältä myös se, jos miehellä on oikeassa sivutaskussa jokin kova palikka, esim Nokian kännykkä. Miehen oikea jalka työntyy tanssiessa naisen reisien väliin ja taskussa oleva palikka "painaa kivasti reiteen."

Naiset tykkäävät tuntea jonkin kovan painautuvan yhtä aikaa kumpaakin reittä vasten.

Tagit: alushousut lavatanssit naisten

Redrumista YK:hon

Lil Tonyn ja kumppanien Redrum lopettaa, koska Railonkoskien ravintolayhtiön kanssa tehty 3-vuotinen yhteistyösopimus päättyy. Kavereiden uusi paikka YK aloitti kesäkuun alussa.

YK sijaitsee KY:n talossa. Tilat saatiin Sedun yhtiöltä. Redrumin kaverit olivat tiedottaneet Sedulle, että he etsivät uusia hyviä tiloja. Sedu vuokrasi KY:n tilat heille. Tämä oli ilmeisesti Sedulle parempi vaihtoehto kuin myydä tilat sellaiselle ravintoloitsijalle, jonka ravintolakonsepti olisi samantapainen kuin Sedun omissa ravintoloissa. Lil Tonyn ja hänen kavereittensa koko ajatusmaailma ja musiikkikonsepti poikkeavat täysin Sedun linjasta.

Kuten varmasti jokainen, jolla on kaksi toimivaa jalkaa, tietää, YK:ssa on hienot tilat: yläkerrassa 300 hengen pääsali, pikkusali alakerrassa ja lounge, josta on ikkunat Kampin suuntaan. Akustiikka on pätevää.

Kavereilla on aikeena hankkia YK:hon esiintymään paljon ulkomaisia bändejä. He ikään kuin testaavat niitä Flow'takin silmällä pitäen. Ulkomaisia dj-vierailuja tapahtuu joka viikko.

Suomalaisia vakio-dj:tä on kolmisenkymmentä.

Heinäkuussa YK on kiinni joinakin päivinä, mutta elokuun alusta alkaen YK on auki joka päivä.

Redrum-nimi on näiden kavereiden oma. Redrum toimi jo aikoinaan Kermassa, joten voi hyvinkin olla mahdollista, että joskus tulevaisuudessa avautuu jälleen uusi Redrum.

Nykyisen Redrumin päättäjäisbileet järjestetään 1.8. Kaikki ovat tervetulleita. Kaikki jäljellä olevat viinat on tarkoitus tuhota.

Tagit: ky redrum yk

Rakkausnarkomaanit

Oletko sinä rakkausnarkomaani? Minä ainakin olen.

Vielä pari päivää sitten pystyin ylimielisyyttä tuntien kävelemään kesäisten alkoholisti- ja sekakäyttäjälaumojen ohitse ja vilkuilemaan, miten he istuvat, makaavat, toikkaroivat ja mörisevät ostoskeskusten nurkilla ja pensaiden alla. Minä en - jumalan kiitos - ole koukussa mihinkään, vaan olen vapaa, ajattelin.

Tänään tajuan, että olen ollut usein elämäni aikana pahasti koukussa rakkauteen. Siitä riippuvuudestani ei ole (toistaiseksi) aiheutunut yhteiskunnalle laskua. En ole sairastunut vieroitusoireitteni takia, mutta oireet ovat olleet pahat.

Neurologian professori Helen Fisher on tutkinut rakkauden vaikutuksia ihmisen aivotoimintoihin ja havainnut, että ihmisellä, jonka hänen rakastettunsa jättää, on aivoissaan samanlaisia vieroitusmerkkejä kuin huumeiden käyttäjillä.

Rakastunut - siis rakkausnarkomaani - haluaa, vaatii, että toinen rakastaa häntä ainakin yhtä paljon ja yhtä kiihkeästi kuin hän, rakkausnarkomaani, rakastaa tätä toista. Rakkausnarkomaani edellyttää, että toinen tarjoaa hänelle jatkuvasti rakkautta, läheisyyttä, hyväilyjä, seksiä... Takaa rakkaus-aineen saannin ja on olemassa vain hänelle. On vain hänen, rakkausnarkomaanin, rakkausdiileri.

Eikä tätä rakkauden kiihkeyttä esiinny pelkästään seksuaalisissa rakkaussuhteissa, vaan rakkausnarkomaniaa tavataan myös äitien ja isien suhteissa lapsiinsa, lasten suhteissa vanhempiinsa ja sisarusten välisissä suhteissa.

En nyt ole kotona enkä voi etsiä tarkkaa sitaattia muistiinpanoistani, mutta Agatha Christie kirjoitti jossain Poirot-romaanissaan, että "pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua, on joutua rakastetuksi." Tyly tokaisu!

Rakkaus on kamoista kovin. Riippuen rakastumisen voimakkuudesta, rakkautta voi verrata pilveen, kokaiiniin, lsd:hen tai heroiiniin. Mitään kuluja ei säästellä rakkaus-kaman saamiseksi. Monet rakkaus on pakottanut eriasteisten rikosten teille. Rakastettua pahoinpidellään ja rakastettu tapetaan ja murhataan.

Tästähän on biisikin. Robert Palmer: Addicted to Love

"You might as well face it, you´re addicted to love."

Tagit: fisher helen rakkausnarkomaani

Alkuun | Edelliset

1 – 10 / 68

Seuraavat | Loppuun