Ilta oopperassa: kesyt krokotiilit

  • Walter de Camp

Tähän mennessä on tapahtunut: Walter on on käynyt katsomassa jo kaksi oopperaa. Hänen paikkansa on aina rivin päässä, koska yksi hänen monista fobioistaan estää häntä istumasta keskellä riviä.

http://www.city.fi/yhteisot/blogit/walterdecamp/120242/

http://www.city.fi/yhteisot/blogit/walterdecamp/120255/

http://www.city.fi/yhteisot/blogit/walterdecamp/120317/

Ja nyt Ilta oopperassa, 4.jakso: kesyt krokotiilit

Kleopatra
Kleopatra

Kleopatra-beibi on ollut kylvyssä rakkaan kumikrokotiilinsa kanssa.

Hytisyttävän kylmänä talvipäivänä oopperailtaan oli saapunut melkein pelkästään vanhoja ihmisiä, posthormonaaleja. Heti ensimmäiseksi kuulin jonkun miehen tilittävän tilannettaan seuralaisilleen kummallisen innostuneeseen äänensävyyn: "Alkaa luusto mennä kasaan." Hetken kuluttua näin naisen, jonka toista silmää peitti musta merirosvotyylinen lappu. Kävelykeppejä käytettiin ahkerasti. On kuitenkin turha kuvitella, että kaikki olisivat olleet rapakunnossa. Paikalle oli saapunut myös varsin hyväkuntoisia, hyvätuloisia päälle kasikymppisiä. He turvautuvat tarvitessaan yksityisiinkin lääkäripalveluihin ja viettävät pari kertaa vuodessa kuukauden kylpyläloman Italiassa. Keeps you going, old dog!

Oli alkamassa Georg Friedrich Händelin vuonna 1724 valmistuneen Julius Caesar -oopperan esitys. Joutuisin sukeltamaan mittaamattoman kauas menneisyyteen, barokkiin. Aikamatka historiaan voi olla yhtä ufo kuin scifin tulevaisuuden kuvitelmat. Ainakin itselleni barokki on yhtä tuntematon kuin tulevaisuus. Barokkimusiikki on korvissani jännää, mutta paljon alkeellisempaa kuin 1800-luvun musiikki. Poliittisesti korrektiahan on digata hulluna Bachista, joka nikkaroi kamaansa samaan aikaan kuin Händel, mutta en ole ikinä pitänyt Bachista. Nyt oli tulossa kolme ja puoli tuntia Händeliä yhdellä tauolla, joten edessä ei suinkaan ollut vaivaton iltapuhde.

Viereeni rivin toiseksi viimeiselle paikalle istuutui äärettömän lihava nainen. Tunsin heti, että tästä ei voi tulla mitään. Kolme riviä taaempana näin tyhjää tilaa ja pakenin sinne. Nyt oli vieressäni kolme tyhjää paikkaa ja sen jälkeen hieman nuorempi, ehkä nelikymppinen rehevä nainen mustassa mekossa. Hän antoi huolettomasti helmojensa kivuta puoleenväliin runsasmuotoisia reisiään. Monien miesten unelma lihallistuneena. Valot himmenivät ja kokomusta esirippu avautui.

Händelin musiikki alkoi soida ja tyhjällä lavalla nähtiin ensin vain pystyssä harovia valokiiloja. Ne toivat mieleen toisen maailmansodan aikaiset valonheittimet paikallistamassa vihollisten lentokoneita. Sitten ilmestyi heppe rynnäkkökiväärin kanssa pukeutuneena amerikkalaiseksi sotilaaksi. Häntä seurasi esiintyjiä muinaisen Egyptin asuissa. Siis käsittämätön sekasotku.

Tässä oopperassahan on oikeasti kysymys siitä, että roomalaiset saapuvat taistellen valtaamaan Egyptiä. Vain muutaman hetken kuluttua olikin jo laulaen edetty siihen pisteeseen, että Pompeiuksen vaimon Cornelian ja heidän poikansa Sextuksen eteen heitetään Pompeiuksen irtileikattu verinen pää. Cornelia laulaa täyttä kurkkua tuskaista aariaansa ja toistelee: "En jaksa enää elää."

Tunsin oloni vieraantuneeksi. On vaikea noin vain yltyä osallistumaan ihmisen tuskaan, jos on nähnyt hänet elämänsä ensimmäisen kerran muutama minuutti aikaisemmin, eikä tiedä hänestä yhtään mitään. Siinähän vääntelehdit.

Illan edetessä aloin ymmärtää, että tämä on barokkioopperaa. Barokkiajan oopperoissa oli ennen kaikkea kaksi tunnetta: viha ja rakkaus. Jokainen henkilö on koko ajan jomman kumman tunteen riivaama. Ei ole minkäänlaisia vivahteita. Juoni on kömpelö. Henkilöhahmojen taustoja ei tuoda esille. Aarioiden tekstit eli libretot ovat kökön yksinkertaisia. Samoja lauseita toistetaan yhä uudelleen.

Barokkioopperan outoutta lisää vielä se, että Händelin aikana oopperatähdet laitettiin laulamaan korkealla äänialalla, kimeällä äänelle. Laulavat miehet olivat usein kastroituja (kuohittuja) laulajia. Miehiä, joilta oli leikattu pois kivekset. (Naisten muuten kannattaisi kiinnittää enemmän huomiota niihin oleellisiin pallukoihin, koska ilman niitä pallukoita ei ole myöskään toimivaa patukkaa.) Barokin jälkeen parin vuosisadan kuluessa oopperoiden äänimaailma on muuttunut matalammaksi. Nyt meidän mielestämme miessankarin pitää olla mieluiten basso. Kun Julius Caesar laulaa kimeällä äänellä, se on hyvin vieraannuttavaa. Miten Rooman suuren valtakunnan suurin johtaja voi kimittää?

Händelin Julius Caesarissa on siis jo sisäänrakennettuna valtava määrä vieraannuttavia aineksia. Neuvo ohjaajalle: ei enää lisää Brechtin vieraannuttamisefektejä, please!

Julius Caesar on Kansallisoopperan tämän kevään uutta tuotantoa. Sen on ohjannut Ville Saukkonen ja puvustanut Kalle Kuusela. Kansallisoopperan lehdessä he sanovat: "Nyt on meidän sukupolvemme vuoro tehdä tuo liki 300 vuotta vanha ooppera."

Eikös mitä, nämä kaverit päättivät vieraannuttaa täysin vieraantuneita katsojia vielä enemmän. Näyttämöllä on esimerkiksi yhtä aikaa eri aikakausien vaatteita. Lavasteita ei ole ja kaikki on enemmän tai vähemmän kummallista.

Kleopatra ja Julius Caesar
Kleopatra ja Julius Caesar

Tässä kuvassa näette Kleopatran ja Julius Caesarin. Vetoan teihin, jotka ette koskaan nukahtaneet koulun historiantunneilla? Vaikuttaako tämä (kimakalla äänellä laulava) H&M-tyyppisiin vetimiin puettu pikku jeppe Rooman valtakunnan kuuluisimmalta keisarilta ja sotapäälliköltä? Tämä kaveri, joka on juuri aikeissa kouria minihameiseen jakkupukuun puetun Kleopatran pakaroita?

No, okei. Oli miten vieraannuttavaa tahansa, odotin kiihkeästi Kleopatran kylpykohtausta. Tästä nuo kaverit olivat etukäteen luvanneet: "Siinä meillä on PVC-muoviin pukeutuneita ranskalaisia midinettihahmoja, joilla on Anubiksen pää. Niillä on myös valtavat lehmänutareet, joista ne lypsävät maitoa altaaseen, jossa Kleopatra ui krokotiilien kanssa."

No, joo. Se oli kyllä aika vaatimaton esitys. Lavalla ei ollut allasta. Osaa lavan pinnasta oli laskettu alaspäin ja Kleopatra seisoi siellä jossain ja kurkisteli lavan korkeammalla olevan pinnan ylitse. Mitään utareita ei lypsetty eikä maitoa purskahdellut kylpyveteen. Ja ne krokotiilit! Etukäteen oli luvattu vaaleanpunaisia krokotiileja. Tässä oli kaksi tosi leppoisan näköistä vaaleanvihreää krokotiilia.

Ei, ei, jätkät. Ei tolla tavalla. Utareet roiskumaan! Lypsäkää! Lypsäkää!

Kun oopperaa oli jatkunut kolmisen tuntia, kolmen istuimen päässä lojuva rehevä puuma ajautui täydellisen piittaamattomuuden tilaan. Hän laittoi toisen pullean säärensä toisen päälle sillä tavalla, että yläpuolella olevan säären nilkka on alapuolella olevan reiden päällä ja ylemmän säären polvi osoittaa sivulle. Pystyttekö hahmottamaan? Siis jalkojen ollessa tässä asennossa reidet avautuvat apposen levälleen. Naisen hame tietenkin nousi paljastamaan hänen lihaisat reitensä kokonaan. Lisätkää tähän korkonilkkurit, jotka hänellä oli jalassa.

Minähän vääntelehdin ja kääntelehdin ja retkotan aina esitysten aikana olivatpa ne miten tylsiä tai hyviä tahansa. Nyt käännyin lojumaan kasvot puolittain tuohon felliniläiseen naishahmoon päin. Caesarin laulaessa tuskaansa annoin katseeni asettua salin hämärissä naisen säärille. Kuuntelin Händelin musiikkia ja tallensin samalla mieleni videomuistikirjaan rehevien pohkeiden, polvien ja reisien jokaisen kaarteen. Tämä oli sellaista naisen lihaa, jonka olemassaolosta monet miehet hurmioituvat. Nautin siitä heidän puolestaan.

Sitten havahduin huomaamaan, että laulun vuoro oli siirtynyt Kleopatralle. Hän luuli Caesarin kuolleen. "Jumalainen Caesarini on ehkä kuollut", Kleopatra lauloi. "Ei ole!", teki mieleni huutaa hänelle, lohdutukseksi. "Minulla ei ole mitään toivoa", Kleopatra lauloi. "On, on!", halusin huutaa hänelle.

Ja todellakin, lopussa he saivat toisensa ja lauloivat yhdessä onnestaan. Ja sivu mennen sanoen Julius Caesarin ja Kleopatran esittäjät Owen Willetts ja Christina Raphaëlle Haldane laulavat erittäin hienosti.

Oopperatalon päälämpiössä on aina suuri vieraskirja, johon kuka tahansa, älykkyysosamäärästään riippumatta, saa kirjoittaa lausuntojaan. Kun menin seuraavan kerran oopperaan, luin siitä pari kommenttia Julius Caesar -illasta. "Looooved Julius Caesar! Amazing! Thank you!" Ja: "Stadin kingi IFK!"

Mehän tiedämme, että homoseksuaalit rakastavat oopperaa. Se on heidän mielestään kiehtovaa campia. Julius Caesar on ehdottomasti high-campia. Sen täytyy kai olla parempaa kuin middle-camp ja low-camp. Vai kuinka?

Olinpa valvetajunnassani mitä mieltä hyvänsä Julius Caesarista ja sen toteutuksesta, alitajuntani soitti koko seuraavan yön päässäni unen lävitse Händelin musiikkia. Miten kaunista se itse asiassa onkaan! Julius, Kleopatra ja kumppanit lauloivat minulle aamuun asti. Korkealta ja kauniisti.

Ilta oopperassa, 5. jakso: italo-oopperaa!
ilmestyy ihan kohta.

Kerää koko sarja!

PS Ilmaisen oopperalipun arvonta suoritettu! Onnellinen voittaja löydetty! Yksityiskohdat kerrotaan seuraavassa jaksossa!

1 kommentti

Anonyymi

8.2.2012 15:51

Juu, istumisasento aukesi (kirjaimellisesti), lullakseni Dame Edna tuppasi istumaan juuri noin? Yritin hakea linkkiä todistaakseni epäilyni, mutta enpä löytänyt tähän hätään.

Myönnän heti samaan hengenvetoon että istun itsekin salaa usein juuri noin, se on vähemmän vaativaa kuin istua sirosti ja 'normaalisti' jalat ristissä (jalat tuppaavat puutumaan). Toki en koskaan harrasta tätä oopperassa, enkä edes muitten ihmisten läsnäollessa. Enpä olisi uskonut, että joku tuostakin saa erotiikaa revittyä, ei edes Walter :D

Vastaa kommenttiin

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
1 + 1 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

Kommentoi kirjoitusta

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
4 + 3 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi