Blogi: WilleRydmanLöytyi 4 merkintää tagilla eurooppa. 25.2.2011 16:32 Eurooppalainen yhteishenki on etenkin viimeisen vuoden aikana kokenut kovia kolauksia. Eikä aiheetta. Eurooppalaisten tulisi toki olla valmiita puolustamaan toisiaan ulkopuolisia uhkia vastaan, mutta se ei ole oikein, että yhteisvastuullisuuden nimissä joudumme turvaamaan omat taloutensa tärvelleitä maita. Se ei voi olla heikentämättä unionin hyväksyttävyyttä kansalaisten keskuudessa.
Samanaikaisesti kansallistunteet elävät edelleen voimakkaina eurooppalaisten keskuudessa. Eikä tässä olekaan mitään väärää. Eräs valitettavimmista piirteistä Euroopan unionin historiassa on ollut se, että Euroopan yhdentyminen on usein sekä retoriikassa että käytännön politiikassa asetettu vastakkain kansallistunteen kanssa. Tähän ovat syyllistyneet niin eurooppalais- kuin kansallismielisetkin poliitikot.
Toisin kuin usein ajatellaan, nationalisminvastainen asenne saattaa jopa haitata unionin integraatiokehitystä. Mikäli EU näyttäytyy kansallistunteen tukahduttajana, aiheuttaa se todennäköisesti vain vastareaktioita niissä kansoissa, joissa voimakkaalla kansallistunteella on pitkä perinne. Monta kertaa näin on päässyt jo tapahtumaankin.
Kansallistunteen merkitystä ei pidä väheksyä, eikä sitä varsinkaan pidä demonisoida. Parhaimmillaan kansallistunne merkitsee tervettä yhteisvastuullisuutta ja yhteishenkeä, jossa yksilö osallistuu mielellään ja vapaaehtoisesti talkoisiin oman yhteisönsä parhaaksi. Kansallistunne voi toimia myös merkittävänä yhteistä Eurooppaa eteenpäin vievänä voimana, jollei sitä nimenomaisesti aseteta eurooppalaisuuden vastakohdaksi.
Jotta Euroopan integraatiokehitys voisi jatkua, täytyy Euroopan yhdentymisen nauttia myös kansalaisten tukea ja luottamusta. Tuo tuki ja luottamus tuskin voi syntyä ilman yleiseurooppalaista yhteisyyden tunnetta. Tämä emotionaalinen peruskokemus eurooppalaisuudesta ei kuitenkaan voi syntyä hyökkäämällä identiteetin kansallista tasoa vastaan.
Identiteetin olemukseen kuuluu monitasoisuus. Sama ihminen voi olla yhtä aikaa isä, poika, veli ja serkku. Itse olen identiteetiltäni yhtä hyvin viidennen polven helsinkiläinen, kesämökkivihtiläinen, suomalainen kuin myös eurooppalainen, ja kaikkia noita kohtalaisen intohimoisesti. Ne eivät sulje toisiaan pois, vaan täydentävät toisiaan. En koskaan voisi olla eurooppalainen olematta ensin suomalainen - vasta suomalaisuuteni kautta kuulun eurooppalaisten kansojen perheeseen.
Kansallistunteen kehittyminen paikallispatriotismin rinnalle mahdollisti aikanaan kansallisvaltioiden synnyn. Samaan tapaan on Euroopan unionin kyettävä luomaan yhteistä eurooppalaista henkeä olemassa olevien kansallisten identiteettien rinnalle, ei niitä korvaten. Mutta yhteinen eurooppalaisuus ei saa merkitä sitä, että yhdet valtiot voivat elää taloudellisina vapaamatkalaisina toisten kustannuksella. Tämän vuoksi muutenkin niin hauras eurooppalainen yhteishenki on viime aikoina voimakkaasti horjunut.Tagit: eu eurooppa identiteetti
21.2.2011 14:40 On paradoksaalista, että yleensä samat henkilöt, jotka kannattavat mahdollisimman tiivistä yhdentymistä Euroopan sisällä, toivovat myös EU:n mahdollisimman suurta maantieteellistä laajentumista. Käytännössä Euroopan sisäisen yhdentymisen syventäminen ja sen mahdollisimman suuri maantieteellinen laajeneminen ovat nimittäin toisilleen aivan vastakkaisia tavoitteita. Mitä laajempi joukko toisistaan poikkeavia maita Euroopan unionissa on jäseninä, sitä vaikeammaksi käy niiden intressien yhteensovittaminen ja integraation syventäminen.
Johdonmukaista olisikin, että yhdentymisen kannattajat suhtautuisivat varauksellisesti liian nopeaan maantieteelliseen laajentumiseen, koska se vaarantaa yhdentymisen syventämisen. Vastaavasti EU:n vastustajille olisi täysin johdonmukaista kiirehtiä mahdollisimman nopeaa laajentumista, koska se on varmin tae kaiken kehityksen pysähtymiselle Euroopan yhdentymisessä.
Turvallisuuspolitiikan näkökulmasta on tietenkin ollut perusteltua, että sosialismista vapautuneiden Itä-Euroopan maiden liittymistä unioniin on kiirehditty. Näin ne on saatu ajoissa sidottua länteen ja pois Venäjän vaikutuspiiristä. Mutta EU:n sisäisen yhdentymisen edellytyksiä se on vaikeuttanut merkittävästi. Romanian ja Bulgarian kohdalla jäsenyys EU:ssa hyväksyttiin aivan liian nopeasti, minkä seuraukset jokainen helsinkiläinen on voinut nähdä esimerkiksi romanikerjäläisten muodossa.
Tarve ja oikeutus Euroopan unionin olemassaololle syntyvät lähinnä Euroopan ulkopuolisista seikoista, kuten edellisessä blogitekstissäni kirjoitin. Eurooppalaiset kansallisvaltiot ovat auttamattoman pieniä toimiakseen yksin kansainvälisten kilpakumppaniensa kanssa. Jos eurooppalaiset haluavat äänensä ylipäätään kuuluvan kansainvälisillä areenoilla, niiden on kyettävä yhtenäiseen toimintaan. Mitä erilaisempia jäsenvaltioita EU:lla on, sitä heikommiksi tuon yhtenäisen toiminnan edellytykset käyvät.
Näistä seikoista johtuen en näe mitään edellytyksiä sille, että Turkki nyt tai myöhemminkään voisi liittyä Euroopan unionin jäseneksi. Jo pelkästään nykyisten Euroopan unionin jäsenvaltioiden moninaisuuden puitteissa on toisinaan ylitsepääsemättömän vaikeaa toteuttaa yhtenäistä politiikkaa. Mikäli Turkista tulisi EU:n jäsen, nämä vaikeudet tulisivat entistäkin suuremmiksi.
Ensin Turkin pitäisi tietysti saattaa taloutensa, ihmisoikeusongelmansa, lainsäädäntönsä, demokratiansa ja turvallisuutensa unionikuntoon. Tämä lienee jo sinällään epätodennäköistä, mutta vaikka Turkki onnistuisikin niissä, en sittenkään kannattaisi Turkin täysjäsenyyttä unionissa.
Mikäli Turkki liittyisi EU:n jäseneksi, siitä tulisi väkimäärältään EU:n toiseksi suurin jäsenvaltio. Nykyisellä väestönkasvullaan se ohittaisi varsin nopeasti jopa Saksan unionin suurimpana jäsenvaltiona. Tämä tarkoittaisi sille myös hyvin suurta vaikutusvaltaa unionin politiikassa. Turkin EU-jäsenyys horjuttaisi unionin sisäistä valtatasapainoa niin rajusti, ettei yhdentymisen syventämisestä sen jälkeen juuri voisi olla puhettakaan. Unionia uhkaisi taantuminen YK:n kaltaiseksi monikansalliseksi keskusteluareenaksi, jonka edellytykset yhteiseen kannanmuodostukseen olisivat nykyistäkin heikommat.
Kansainvälisen yhteistyön ja vapaan kaupan edistäminen on aina paikallaan. Mutta Euroopan unionin ei tule olla pelkkä ylikansallinen vapaakauppajärjestö, vaan aidosti yhtenäinen maailmanpoliittinen toimija. Siinä tehtävässään se voi onnistua ainoastaan, mikäli se koostuu kohtuullisen samankaltaisista maista, joilla on riittävästi yhteisiä intressejä ajettavinaan. Tämän johdosta unionin on kyettävä asettamaan maantieteelliselle laajentumiselleen rajat. Turkki on niiden rajojen ulkopuolella.Tagit: eu eurooppa turkki
9.2.2011 16:58 Euroopan unioni ei tällä hetkellä varmastikaan nauti kovin laajaa kannatusta kansalaisten keskuudessa. Eikä aiheetta. Omat taloutensa sössineiden valtioiden tukeminen yhteisesti on nostattanut oikeutettua tyytymättömyyttä. Kun on ajoittain näyttänyt vieläpä siltä, että yhteinen valuuttammekin on vaarassa kaatua, on tyytymättömyys yltynyt entistä suuremmaksi.
Vaikka tyytymättömyys on oikeutettua, on surullista, mikäli se johtaa yleiseen vihamielisyyteen Euroopan yhdentymistä kohtaan. Euroopan unionissa on moni asia ollut vialla jo kauan ennen nykyistä talouskriisiäkin - alkaen tehottomasta päätöksenteosta ja järjenvastaisesta byrokratiasta - mutta se ei poista sitä, että Euroopan yhdentymiselle sinänsä on hankala nähdä parempiakaan vaihtoehtoja.
Edellisessä blogitekstissäni kirjoitin Euroopan kansainvälispoliittisen vaikutusvallan vähenemisestä ja sen mahdollisista seurauksista. Sata vuotta sitten liki kaikki eurooppalaiset valtiot hallitsivat suuria maa-alueita myös Euroopan ulkopuolella. Nykyisin suurimmatkin eurooppalaiset kansallisvaltiot ovat niin pieniä tekijöitä, etteivät ne yksinään pärjää esimerkiksi Kaukoidän nouseville talouksille.
Jotta eurooppalaiset kansat pärjäisivät kovenevassa kansainvälisessä kilpailussa, on niiden etsittävä liittolaisia. Erityisen akuutti tämä tarve on Suomen kaltaiselle pienelle maalle. Pienuutemme vuoksi olemme läpi historiamme olleet jatkuvasti muuttuvan maailmanpolitiikan armoilla. Puhuttiin sitten itsenäistymisen ajoista, sotavuosista tai kylmästä sodasta, joudumme huomaamaan, että Suomi on aina joutunut suurvaltasuhdanteiden armoille. Sitkeä puolustustahto on auttanut, mutta helppoa se ei ole ollut.
Euroopan unionin jäsenyys oli Suomelle turvallisuuspoliittisesti erinomainen voitto. Pääsimme pois Neuvostoliiton/Venäjän etupiiristä osaksi demokraattisten eurooppalaisten valtioiden yhteisöä, jonka päätöksentekoon saamme itse osallistua. Vaikka kuinka olisimme tyytymättömiä unionin nykyiseen toimintaan, ei meidän tulisi unohtaa tätä ratkaisevan tärkeää näkökulmaa asiaan.
Kaikkien euroskeptikoiden tulisi tiedostaa, että emme suinkaan voi valita maksimaalisen itsenäisyyden ja yhtenäisen Euroopan välillä. Kyse on valinnasta sen välillä, päättävätkö Euroopan asioista eurooppalaiset itse vai Euroopan ulkopuoliset suurvallat. EU:n hajoaminen merkitsisi esimerkiksi Itä-Euroopassa - ja myös Suomessa - aktiivista suurvaltapolitiikkaa harjoittavan Venäjän vaikutusvallan kasvua, ei suinkaan oman itsemääräämisoikeutemme voimistumista. Tämän vuoksi valitsen mieluummin yhdentyvän Euroopan.
Mutta on silti totta, että nykyisellään Euroopan unioni ei toimi kovinkaan hyvin. Se on institutionaalisesti sekava, tehoton ja byrokraattinen, eikä sen yhdentyminen ole toteutunut järkevästi. Kun Euroopan unionin olemassaolon oikeutus ja välttämättömyys syntyy ennen kaikkea ulko- ja turvallisuuspoliittista seikoista, on onnetonta, että juuri näillä sektoreilla yhdentyminen on ollut kaikkein hitainta ja puutteellisinta.
Nykyinen Euroopan unioni on monella tapaa varsin muotopuoli kansainvälinen toimija. Tämä tulee esille parhaiten vertaamalla sitä Yhdysvaltoihin. Yhdysvaltain osavaltioilla ei ole itsenäistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, vaan niistä päätetään liittovaltiotasolla. Vastaavasti osavaltioilla on Yhdysvalloissa laaja itsehallinto omiin sisäisiin asioihinsa. Kärjistäen voi sanoa, että Euroopan unioni toimii juuri päinvastoin: ulkopolitiikka on jäänyt jäsenvaltioiden hoidettavaksi, kun taas unionitasolla askaroidaan monien sellaisten kysymysten parissa, jotka tulisivat paremmin hoidetuiksi kansallisella tasolla.
Eduksi olisi, jos pääsisimme Eurooppa-poliittisessa keskustelussa eroon niin maailmanpolitiikan realiteetit unohtavasta eurovastaisuudesta kuin kritiikittömästä EU-euforiastakin. EU-jäsenyys on Suomen etu, mutta nykyisenkaltaiseen unioniin emme voi olla tyytyväisiä. Tämän tyytymättömyyden tulee kuitenkin johtaa Euroopan unionin kehittämiseen ja parantamiseen, ei siitä eroamiseen.Tagit: eu eurooppa
7.2.2011 16:07 Francis Fukuyama oli väärässä, kun hän kylmän sodan päätyttyä oletti, että demokraattinen, länsimainen yhteiskuntamalli olisi saavuttanut lopullisen voittonsa. Itse asiassa länsimaiset arvot saattavat olla jäämässä marginaali-ilmiöksi uudenlaisten, synkempien voimien vallatessa alaa maailmanpolitiikassa. Arabimaailman viime viikkojen kuohuntakaan ei välttämättä kerro demokratian voimistumisesta Lähi-idässä, vaikka levottomuudet kohdistuvatkin totalitaarisiin hallitsijoihin - mellakoissa aktiivisena osapuolena toimii islamisteja, joiden agendalla ei suinkaan ole läntisten arvojen edistäminen.
Euroopan vaikutusvalta kansainvälisessä politiikassa on vähentynyt yhtäjaksoisesti toistasataa vuotta. Suurimmaksi osaksi se on aivan omaa syytämme. Kaksi maailmansotaa kulutti Euroopan inhimillisiä ja aineellisia resursseja niin paljon, että maanosamme oli 1900-luvun puoliväliin mennessä ajautunut kahden Euroopan ulkopuolisen suurvallan jakamaksi, suursotien raunioittamaksi tantereeksi.
Berliinin muurin murtuminenkaan ei pysäyttänyt Euroopan vaarallisen taantuvaista kehitystä. Demokratia, markkinatalous ja Euroopan unioni laajenivat kyllä Itä-Eurooppaankin, mutta tosiasiassa Euroopan voima ja hyvinvointi perustuivat yhä enemmän kuplalle. Poliittinen kulttuuri, jossa valta ostettiin toinen toistaan kalliimmilla vaalilupauksilla, jatkui ja voimistui edelleen. Tämä hallitsemattomaan valtionvelkaan perustuva kupla on nyt puhkeamassa etenkin Etelä-Euroopassa.
Oli aika, jolloin eurooppalaiset olivat kehityksen kärjessä kaikilla mittareilla. Euroopan kansallisvaltiot olivat niin voimakkaita, että ne hallitsivat miltei koko maailmaa. Kaikki tekniset innovaatiot tehtiin Euroopassa. Eurooppa toimi talouskasvun veturina ja oli maailman sivistyksen ja koulutuksen suvereeni keskus.
Tällaisilla superlatiiveilla meitä ei enää hyvällä tahdollakaan voi kuvailla. Meistä on tullut laiskoja ja itseinhoisia. Emme hanki sen vertaa lapsia, että meillä riittäisi tarpeeksi tulevaisuuden työntekijöitä elättämään vanhenevaa väestöä. Odotamme julkisen vallan maksavan kaiken puolestamme, mutta emme ole valmiita tekemään juuri mitään jättimäisen julkisen sektorimme rahoittamiseksi. Velkaraha elättää.
Samaan aikaan muualla tapahtuu kauaskantoisia muutoksia. Kiina ohitti viime vuonna Japanin ja nousi maailman toisiksi suurimmaksi kansantaloudeksi. Vieläkin nopeampaa tahtia on kasvanut Kiinan kansainvälinen vaikutusvalta, mistä on syytä olla huolissaan. Vaikka Kiina onkin nykyisin miltei markkinatalousmaa, on se silti totalitaarisesti hallittu ja kansalaisoikeuksia polkeva yksipuoluediktatuuri - jonka suuryhtiöiden taustalla sitä paitsi usein häärii Kiinan valtio.
Kiinan kansainvälispoliittista vaikutusvaltaa ruokkii ennen muuta se, että läntiset demokratiat ovat yhä riippuvaisempia siitä. Kiina on rahoittanut pääosan Yhdysvaltain jättiveloista. Nykyisin se on lainoittamassa enenevässä määrin myös Euroopan ylivelkaantuneita valtioita. Samaan aikaan Kiina kasvattaa valtaansa Afrikassa ottamalla haltuun sen maaperän rikkauksia ja viljelyalueita.
Tämä kaikki vaikuttaa dramaattisesti myös maailmanpolitiikan tasapainoon. Mitä riippuvaisemmiksi länsivallat tulevat Kaukoidän nousevasta mahdista, sitä vähemmän niillä on voimaa puolustaa demokratiaa, ihmisoikeuksia ja muita länsimaisia arvoja kansainvälisillä kentillä. Kansainvälistä politiikkaa tehdään silloin aivan toisista lähtökohdista käsin ja toisilla pelisäännöillä kuin nykyisin.
Vapaus, demokratia ja läntiset arvot tarvitsevat puolustajansa. Jos me uskomme näihin arvoihimme, on meidän oltava valmiita tekemään myös töitä niiden puolesta. Ja meillä on oltava rohkeutta uudistua siten, että pärjäämme kansainvälisessä kilpailussa. Sillä jos eivät länsimaat ole puolustamassa maailman demokratisoitumista ja ihmisoikeuksien vahvistumista, en oikein jaksa uskoa, että muutkaan maailman mahdit sitä tulisivat tekemään.Tagit: demokratia eurooppa kiina länsimaisuus valtionvelka
|
3 kommenttia 
Facebook
MySpace
Delicious
Tilaa syöte
Sähköposti
Lisää palveluja...
City Facebookissa
Tilaa uutiskirje
Lähetä palautetta