Blogi: WilleRydmanLöytyi 4 merkintää tagilla helsinki. 4.5.2012 12:12 En aio kirjoittaa siitä, miksi Guggenheim-hankkeen kaatuminen oli hyvä asia. En aio kertoa, että Guggenheim on kansainvälinen ketju, joka sijoittaa museonsa käytännössä jokaiseen kaupunkiin, joka sen suostuu paikallisten kustannuksella ottamaan vastaan. En myöskään aio kirjoittaa siitä, miten tavattoman huono Guggenheim-sopimus olisi ollut helsinkiläisen veronmaksajan kannalta ja miten epärealistisia olivat odotukset sen kävijämääristä ja vaikutuksesta Helsinkiin suuntautuvaan turismiin.
Sillä kaikesta groteskista päättömyydestään huolimatta Guggenheim-hanke ei sittenkään ollut pelkkä yksittäistapaus. Guggenheim-teatterissa kaikkine Gutenbergin galakseineen on kyse pohjimmiltaan kokonaisesta ajattelutavasta, joka on tavattoman yleinen helsinkiläisten kunnallispäättäjien keskuudessa. Kutsun tätä ajattelumallia paremman puutteessa "Guggenheim-mentaliteetiksi".
Guggenheim-mentaliteetilla tarkoitan sellaista ajattelutapaa, jossa likipitäen mikä hyvänsä uusi ajatus nähdään innostavana ja hyvänä vain siksi, että se on uusi. Kääntäen mikä hyvänsä jo vähän ikääntyneempi konsepti, rakennus, toimintamalli yms. nähdään vanhakantaisena, tunkkaisena ja taantumuksellisena vain siksi, että se on vanha. Guggenheim-mentaliteetin poliitikolle Kiasmakin on vanha; sehän valmistui sentään jo vuonna 1998. Lisäksi Guggenheim-mentaliteettiin kuuluu se, että mikä hyvänsä ulkomainen on hyvää ja ennen muuta edistyksellistä. Vastaavasti kaikki kotimainen edustaa taantumuksellisuutta ja nurkkakuntaisuutta.
Jos et heti paikalla kannata jokaista uutta ja kansainvälistä (kansainväliseksi kutsutaan mitä hyvänsä sellaista, mikä ei ole suomalaista) hanketta, edustat Guggenheim-mentaliteetin poliitikon silmissä impivaaralaista taantumusta ja "ei-linjaa". Itse asiassa ei riitä, että kannatat jokaista tällaista hanketta - sinun pitää myös olla innostunut niistä osoittaaksesi, että osaat nähdä mahdollisuuksia mahdottomassakin.
Senkin uhalla, että pilaan lopullisesti mahdollisuuteni olla edes näennäisesti trendikäs tai muodinmukainen, totean, että huomattavan usein tällaiset "visionäärisiksi" luonnehditut suunnitelmat ovat pikemminkin suuruudenhulluja ja tosielämän realiteeteista irrallaan olevia hankkeita. Lisäksi niitä leimaa tyypillisesti huolettomuus kustannuksista ja laiminlyönteihin asti ulottuva riskitietoisuuden puute. Lisäksi usein kyse on myös silkasta apinan koijaamisesta - ja mikäs olisi helpompaa kuin poliitikon koijaaminen, kun poliitikko ei kuitenkaan itse ole taloudellisessa vastuussa tekemistään päätöksistä.
Aivan keskeistä Guggenheim-mentaliteetille on kaiken suomalaisen ja meille itsellemme etnisesti omaleimaisen kulttuurin halveksunta ja suorastaan kiusaantunut välttely. Kansainvälisen Guggenheim-kulttuurin vastakohdaksi leimataan impivaaralainen "lenkkimakkarakulttuuri". Jos banalisoisin saksalaisuuden oluttuoppikulttuuriksi, jokainen varmasti tajuaisi minun sivuuttaneen tietämättömyyttäni tai typeryyttäni Goethen, Beethovenin, Immanuel Kantin ja kumppanit ja korvanneeni nämä jollain paljon vähämerkityksisemmällä, mutta suomalaisen kulttuurin kohdalla tällainen banalisointi on Guggenheim-mentaliteetin poliitikolle aivan relevantti.
Nyt aion tehdä tunnustuksen. Tunnen Guggenheim-mentaliteetin hyvin, koska kärsin itsekin jonkinlaisesta Guggenheim-mentaliteetista aina 15-vuotiaaksi asti. Minusta Suomi oli maailman tylsin ja masentavin maa. Kaikki, mitä näin lähelläni, tuntui arkiselta, ikävältä ja ikävystyttävältä. Innostuin vain ulkomaisista ilmiöistä ja toivoin, että kansallinen ikävystyttävyytemme korvautuisi niillä hienouksilla, joita oli kehitetty kaikkialla muualla paitsi Suomessa.
Mutta sitten tuli herääminen, joka liittyi laajemminkin maailmankatsomukseni muotoutumiseen. Se taisi alkaa aluksi Sibeliuksesta ja Aleksis Kivestä, mutta siirtyi nopeasti Kalevalaan ja sitä kautta suomalaiseen kansanrunouteen laajemminkin. Heräsin siihen hämmentävään tosiseikkaan, että millään muulla kansalla ei ollut niin laajaa säilynyttä kansanrunoutta kuin suomalaisilla. Ja että tuo aarre oli meillä osittain edelleenkin elävää kansanperinnettä.
Oli hämmentävää havaita, että ainakin jollain kulttuurisella mittapuulla tämä pikkuinen kansa oli itse asiassa aivan maailman huipulla. Samainen havainto avasi silmäni näkemään suomalaisia kulttuurisaavutuksia myös monilla muilla aloilla. Lieneekö millään muulla kansalla yhtä paljon huippukapellimestareita suhteessa väkimäärään? Ylipäätäänkin suomalaisen musiikin ja musiikkikoulutuksen taso on hämmentävän korkea kansamme pienuuteen nähden. Ja tämäkin on vain yksi esimerkki monista.
Uskallan väittää, että suomalainen, etnisesti omaleimainen kulttuuri on aivan poikkeuksellisen korkeatasoinen ja elinvoimainen. Sen korkeatasoisuuden ja elinvoimaisuuden esteenä on lähinnä vain oma sokeutemme; se, että emme Guggenheim-mentaliteetiltamme osaa nähdä sitä. Tähyämme kauas ja ihailemme kaukaisia kulttuurisaavutuksia - jotka usein ovatkin ihailemisen arvoisia - mutta samalla jätämme näkemättä, miten suurenmoisen kulttuurin tämä vaatimaton pohjoinen kansa itse on onnistunut luomaan.
Lisäksi väitän, ettei aidosti elinvoimainen kulttuuri koskaan voi ollakaan mitään muuta kuin etnisesti omaleimaista ja juuriensa määrittämää. Bachin musiikki ei ole vähäisimmässäkään määrin kosmopoliittista; se ammentaa voimansa nimenomaan pohjoissaksalaisesta luterilaisuudesta. Dostojevskista ei olisi ollut suureksi kirjailijaksi, ellei hänellä olisi ollut elävää yhteyttä venäläiseen perinteeseen. Sibelius ja Gallen-Kallela kasvavat nimenomaisesti suomalaisesta kulttuurisesta maaperästä.
Tämä ei tarkoita, etteikö jokainen taiteilija jatkuvasti saisi työhönsä vaikutteita myös sellaisista lähteistä, jotka ovat hänen omalle etniskulttuuriselle taustalleen vieraita. Tämä on luonnollista, usein jopa tervettä ja parhaissa tapauksissa myös kansallisia kulttuureita edelleen jalostavaa ja positiivisesti muokkaavaa toimintaa. Mutta mikäli taiteilija yrittää tietoisesti kieltää, tukahduttaa tai katkaista juuret omaan omaleimaiseen etnisyyteensä, väitän hänen epäonnistuvan työssään.
Mitään sellaista ei ole olemassakaan kuin kansainvälinen taide. Kaikella taiteella on oma etninen taustansa. On ajatusharha kuvitella, että "ulkomainen" merkitsisi samaa kuin "kansainvälinen". Minusta olisi vain hirmuisen hienoa, mikäli Guggenheim-poliitikkomme osaisivat suhtautua oman kulttuurimme aikaansaannoksiin samalla innolla ja ihastuksella, jolla he suhtautuvat toisten kulttuurien synnyttämiin ilmiöihin.
Itse asiassa väitän, että Guggenheim-mentaliteetti on pahinta mahdollista kulttuurista taantumista ja rappeutumista. Se on yritystä katkaista juuret siihen elinvoimaiseen ja ainutkertaiseen alkuperään, joka ylipäätään on tehnyt etnisesti omaleimaisen kulttuurimme mahdolliseksi.Tagit: guggenheim helsinki impivaaralaisuus kulttuuri
15.4.2011 13:34 Kerjäämisen kieltäminen Helsingissä ei kuulemma ratkaisisi Romanian ja Bulgarian romanien ongelmia eikä poistaisi köyhyyttä. Ei varmastikaan. Mutta vielä varmempia voimme olla siitä, että sallimalla kerjäämisen hyväksymme heidän kurjuutensa ja pidämme sitä yllä.
Suomi on mittaviin tulonsiirtoihin perustuva sosiaalivaltio, jossa kenenkään ei tarvitse elättää itseään kerjäämällä. Suomeen kuitenkin tullaan ulkomailta kerjäämään, koska Suomeen kannattaa tulla kerjäämään. Riittävän moni suomalainen antaa roposensa romanikerjäläisille, mikä tekee toiminnasta näille taloudellisesti kannattavaa.
Olisi hankalaa kieltää ihmisiä antamasta kerjäläisille rahaa - jokaisella tulee olla oikeus tehdä omilla rahoillaan, mitä hyväksi katsoo. Mutta sitä ei voida pitää hyväksyttävänä, että julkinen valta suhtautuu kerjäläisilmiöön välinpitämättömästi tai jopa sallivasti. Tämä on tilanne Helsingissä tällä hetkellä.
Kerjäläisten kerääntyminen kaupunkialueen keskeisille paikoille muodostaa merkittävän häiriötekijän. Tasku- ja laukkuvarkaudet sekä muut katurikollisuuden muodot ovat lisääntyneet, ja nyt poliisi on jo varoittanut, ettei Helsingin katuturvallisuutta ehkä pystytä tulevana kesänä enää takaamaan. Lisäksi romanikerjäläisten määrät ovat kasvamaan päin.
Niin kuin välinpitämättömyydessä itse ilmiön suhteen ei olisi jo tarpeeksi, ei Helsinki ole saanut käytännössä mitään aikaan myöskään Kalasataman romanileirin purkamiseksi kaikista leirin sähkö-, paloturvallisuus- ja hygieniaongelmista huolimatta. Myös aktivistitahot ovat pyrkineet tekemään kaikkensa, jotta leirielämä Helsingissä saisi jatkua ilman, että siihen puututaan.
Helsingin kaupungin ei pidä järjestää veronmaksajien kustannuksella millekään kansanryhmälle leiriytymismahdollisuuksia. Vapaaehtoisesti omalla kustannuksellaan maahan saapuvat henkilöt ovat velvollisia huolehtimaan itse siitä, että pystyvät vastaamaan oleskelunsa kustannuksista. Mikäli maahan saapuu henkilöitä ilman oleskelun kustannuksiin riittäviä varoja, olkoon kyse romaneista tai keistä hyvänsä, tulisi heidät säännönmukaisesti ohjata oman kotimaansa lähetystöön. Tämä jos mikä olisi omiaan kiinnittämään huomiota ilmiöön ja hakemaan siihen ratkaisua ongelmien syntysijoilla, romanien tapauksessa Romaniassa ja Bulgariassa.
Kaikkein keskeisintä olisi kuitenkin elinkeinona harjoitettavan katukerjäämisen kieltäminen ylipäätään. Mikäli Helsingissä ei olisi mahdollisuuksia kerjäämällä tienata rahaa, ei olisi enää myöskään taloudellista kannustinta tänne kerjäämään tulla. Köyhyyttä se ei poistaisi, eikä lähtömaiden ongelmia ratkaisisi. Mutta mikäli emme toimi näin, voimme olla varmoja siitä, että kerjäläisyys Suomessa on Romanian romaneille vastaisuudessakin kannattavaa toimintaa ja että ongelman varsinaiset syyt Romaniassa ja Bulgariassa jäävät ratkaisematta.Tagit: helsinki kerjäläiset
28.3.2011 21:56 Uudenmaan ELY-keskus päätti taannoin rajoittaa vapaaehtoistoimijoiden, kuten maanpuolustusjärjestöjen, ampumaharjoittelumahdollisuuksia Santahaminassa. Vaasan hovioikeus onneksi sentään äskettäin kumosi tämän päätöksen, ja toiminta saa jatkua entiseen tapaan, ainakin toistaiseksi. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että pääkaupunkiseudun ja koko Uudenmaan ampumaratatilanne on varsin huono.
Kysymys ei ole pienen joukon marginaalisesta ongelmasta. Uudenmaan liitto teki vuonna 2007 alueellisen selvityksen ampumaratojen tilanteesta. Selvityksen yhteydessä arvioitiin, että pelkästään Helsingin seudulla ampuma-aseen hallussapitolupa on noin 100 000 henkilöllä. Koko Uusimaa mukaan lukien määrä on tietenkin vielä suurempi. Saman selvityksen mukaan Helsingin ja Uudenmaan reserviläisyhdistyksissä ja muissa maanpuolustustoimintaa järjestävissä järjestöissä oli jäseniä noin 21 000.
Ampumatoiminta on selvästi suosituin reserviläistoiminnan muoto. Pääosa toiminnasta tapahtuu vapaaehtoisesti osallistujien omalla kustannuksella ja omilla välineillä. Suomen perustuslakiin kirjattu maanpuolustusvelvollisuus myös edellyttää perustaitojaan ylläpitävää reserviä. Toisaalta aselain kiristymisen vaatima säännöllisen harrastuksen osoittaminen edellyttää olosuhteita, joissa harjoittelu on lain vaatimalla tavalla mahdollista. Tällä hetkellä tämä ei täysin toteudu.
Nykyisessä taloudellisessa tilanteessa ei toki ole kovin realistista odottaa valtiolta tai kunnilta ainakaan merkittäviä taloudellisia lisäpanostuksia ampumalajien harrastusmahdollisuuksien kehittämiseen. Sitäkin tärkeämmäksi käy, että pidättäydytään sellaisista uusista normeista ja hallinnollisista päätöksistä, jotka entisestään vaikeuttavat nykyisen niukan ratakapasiteetin käyttöä. Nyt ampumaurheilun harrastusmahdollisuuksia on lainsäätäjän ja viranomaisten toimien kautta heikennetty enemmän kuin minkään muun lajiryhmän.
Onneksi positiivisiakin aloitteita on viime aikoina tehty. Helsingissä kokoomuslaisten aloitteesta käynnistetty selvitys Kruunuvuoren luolien mahdollisesta muuttamisesta ampumaratakäyttöön on hyvä avaus oikeaan suuntaan. Se tosin voisi toteutuessaankin vain lähinnä paikata vuonna 2005 lakkautetun Viikin radan jättämää aukkoa.
Niin ikään lakkautettujen Malmin ja Vuosaaren ratojen tilalle ei ole puheista huolimatta syntynyt mitään. Laajempaan tarpeeseen tulevan pääkaupunkiseudun ampumaurheilukeskuksen soisi toteutuvan mahdollisimman pian. Ehdotettu sijaintipaikka Petikossa palvelisi myös helsinkiläisiä harrastajia. Toivottavasti sitä odotellessa liian moni harrastaja ei menetä lupiaan ainakaan siitä syystä, että harjoittelupaikkojen puuttumisen takia ei ole ehtinyt kerätä ampumapäiväkirjaan riittävästi merkintöjä.Tagit: ampumaradat aseharrastus helsinki maanpuolustus reserviläistoiminta
15.4.2010 07:13 Helsingin opetuslautakunta sai tiistaina käsiteltäväkseen erään kaupunginvaltuutetun tekemän toivomusponnen, jossa esitettiin juoma- ja makeisautomaattien poistamista kaikista helsinkiläisistä kouluista. Opetusviraston valmistelemassa vastauksessa enimmäkseen puollettiin pontta.
Lautakunnan jäsenenä esitin viraston laatiman vastauksen palauttamista uudelleen valmisteluun. Hävisin kuitenkin äänestyksen palautuksesta. Lautakunta sentään päätti muokata viraston laatimaa vastausta jonkin verran siedettävämpään suuntaan. Automaatit olisivat nyt sitten lähdössä pois "vain" peruskouluista mutta jäämässä toisen asteen oppilaitoksiin, joiden automaateista kuitenkin energiajuomat poistettaisiin.
Kyseessä on jälleen tyypillinen esimerkki tapauksesta, jossa tarkoitus on epäilemättä hyvä, mutta järkisyyt eivät puolla itse toimenpidettä. On toki tärkeää, että lapsia ohjataan terveellisten elämäntapojen pariin. Koulujen juoma-automaattien kieltämisellä ei kuitenkaan ole tähän mitään vaikutusta.
Mikäli lapsilla on omaa rahaa ja mikäli he sitä makeisiin tai limonadeihin haluavat käyttää, mikään ei estä heitä ostamasta niitä lähikaupoista. Ja näinhän he tekevätkin. Ei kovin kauaa tarvitse seurata koulujen elämää huomatakseen, että välituntisin käydään läheisissä kaupoissa ja ostetaan sieltä mieluisat eväät. Olivat ne sitten terveellisiä tai eivät.
Makeisten tai limonadin kulutus ei siis automaattien kieltämisellä vähene. Sitä vastoin oppilaskunnat menettävät merkittävimmän tulonlähteensä. Nykyisellään oppilaskunnat tienaavat käyttöönsä provisiot kouluihin sijoitettujen automaattien tuotoista. Mikäli automaattien kieltäminen etenee ja oppilaat hankkivat eväänsä enenevässä määrin lähikaupoista koulun omien automaattien sijasta, merkitsee se ainoastaan tulonsiirtoa oppilaskunnilta kaupoille.
Ajatus automaattien kieltämisestä tuntuu entistäkin kohtuuttomammalta, kun perehtyy tilastoihin lasten tosiasiallisesta limonadin kulutuksesta koulupäivien aikana. Panimoliiton tilastojen mukaan koululaiset ostavat koulujen automaateista keskimäärin yhdestä kolmeen desilitraa virvoitusjuomia viikossa. Se ei ole kovin paljon, semminkään, kun yli 30% noista myydyistä juomista on sokerittomia.
Mitä siis saadaan aikaan? Tarkoitus on puuttua ruokavalion epäterveellisyyteen, mutta lopputuloksena on oppilaskuntien tulonmenetys ja siten niiden toiminnan edellytysten heikkeneminen sekä lisääntyvä liikkuminen koulujen ja lähikauppojen välillä välituntisin - mikä puolestaan luonnollisestikin lisää riskiä vaaratilanteisiin liikenteessä.
Näemme jälleen, että hyvällä tarkoituksella perusteltu toimenpide ei välttämättä seurauksiltaan johdakaan mihinkään positiiviseen lopputulokseen. Toivottavasti kaupunginhallituksella ja -valtuustolla on viisautta painottaa päätöksenteossaan enemmän järkiargumentteja kuin hyvää tarkoitusta, kun asia seuraavaksi etenee niiden päätettäväksi.Tagit: helsinki koulu limuautomaatit opetuslautakunta opiskelu
|
1 kommentti 
Facebook
MySpace
Delicious
Tilaa syöte
Sähköposti
Lisää palveluja...
City Facebookissa
Tilaa uutiskirje
Lähetä palautetta