Blogi: WilleRydmanLöytyi 4 merkintää tagilla koulu. 10.9.2010 10:41 Osallistuin eilen ruotsinkieliseen tv-debattiin FST5:n Obs.-ohjelmassa, jossa aiheena oli ruotsin kielen asema Suomessa ja ennen kaikkea toisen kotimaisen kielen pakollisuus Suomen kouluissa. Ohjelmassa käytettiin mielestäni varsin hyviäkin puheenvuoroja; olen ilolla pannut merkille, että myös yhä useammat ruotsinkieliset ovat alkaneet kyseenalaistaa "pakkoruotsin" mielekkyyden.
Varmasti olemme yksimielisiä siitä, että kaikista tiedoista ja taidoista on yksilölle hyötyä. Samalla voimme varmasti olla yksimielisiä siitä, että ajan, rahan ja inhimillisen omaksumiskyvyn rajoitusten vuoksi emme voi kouluissamme opettaa oppilaille kaikkea mahdollista. Meidän on siis tehtävä rajauksia ja päätettävä, mitkä ovat niitä tietoja ja taitoja, joita kaikkien tulee osata.
Sama pätee myös kieliopintoihin. Toisen kotimaisen kielen pakollisuutta ei voi loogisesti perustella vetoamalla kielitaidon yleiseen tärkeyteen, koska muuten tällä argumentilla pitäisi pystyä perustelemaan minkä tahansa kielen pakollisuus kouluissa. Tulisi kyetä perustelemaan, miksi juuri ruotsi on sellainen kieli, jota kaikkien suomalaisten tulee osata.
Kouluilla on käytettävissään kieliopintoihin rajallinen määrä oppitunteja. Mitä enemmän meillä on kaikille pakollisia kieliopintoja, sitä vähemmän mahdollisuuksia oppilailla on valita muita kieliopintoja. Kokonaisuudessaan suomalaisten osaama kielivalikoima käy kovin yksipuoliseksi, kun kaikkien on osattava suomea, ruotsia ja englantia, jonka useimmat oppilaat valitsevat. Verrattain harvat ottavat enää neljättä tai viidettä kieltä noiden kolmen lisäksi.
Mikäli oppilailla olisi mahdollisuus valita toisen kotimaisen kielen sijasta jokin toinen valinnainen kieli, tulisi suomalaisten keskuudessa esiintyvä kielitaito monipuolisemmaksi. Tunnustamme varmasti kaikki, että erikoistuminen yhteiskunnassa on hyvä ja yksilön kannalta edullinen asia. Eikö näin ole kielissäkin? Eikö ole parempi, että suomalaiset osaavat mieluummin mahdollisimman monia kieliä kuin että kaikki suomalaiset osaavat samoja harvoja kieliä?
Mikäli tästä huolimatta ruotsi halutaan säilyttää pakollisena oppiaineena, tulisi jollain tapaa osoittaa, että ruotsin kielellä on niin keskeinen asema suomalaisessa kulttuurissa, että kaikkien suomalaisten tulisi osata sitä ainakin vähän. Tällekään käsitykselle on kovin vaikea löytää loogisia perusteita, ainakaan sivuuttamatta saamelais- ja venäläisväestöä. Tuskin voimme kieltää saamelaisten asemaa alkuperäiskansanamme; tulisiko saamenkin siis olla pakollinen oppiaine kouluissa? Entä venäjä, olemmehan olleet yli sata vuotta osa Venäjän keisarikuntaa ja meillä on kasvava venäläinen vähemmistö? Miksi ruotsin opiskelu on pakollista kouluissa mutta venäjän ei? Mitään loogista perustelua tälle ei ole, eikä voi olla.
Edes perustuslakiin vetoamalla ei voida perustella ruotsin opiskelun pakollisuutta. Perustuslaki määritteli Suomen kaksikieliseksi maaksi jo vuosikymmeniä ennen sitä, kun toisesta kotimaisesta keksittiin tehdä kaikille pakollinen oppiaine kouluissa. Ja suomalaiset osaavat ruotsia sen opiskelun pakollisuudesta huolimatta sen verran huonosti, ettei sen pakollisuutta voida perustella edes ruotsinkielisen palvelun takaamisella kaikkialla maassa.
Ja tässä tullaankin koko kysymyksen ytimeen: millä tavalla toisen kotimaisen kielen opiskelun pakollisuus kouluissa edistää tai ylläpitää Suomen kaksikielisyyttä? Ruotsinkielisten määrä Suomessa on vähentynyt jatkuvasti ruotsin opiskelun pakollisuudesta huolimatta. Miksikö? Koska yhä useammassa alun perin ruotsinkielisessä suvussa suomi on vähitellen syrjäyttänyt kotikielenä ruotsin. Kuten on käynyt omassa suvussanikin. Ruotsin opiskelun pakollisuus ei ole voinut tätä kehitystä estää tai edes hidastaa.
Näistä perusteista johtuen katson, että toisen kotimaisen kielen opiskelun pakollisuudesta tulisi luopua. Sitä vastoin kaikkien tulisi oman äidinkielensä (suomi tai ruotsi) lisäksi opiskella kahta vierasta kieltä, jotka voisi valita vapaasti koulun omasta kielitarjonnasta. Niihin voisi sisältyä tai olla sisältymättä toinen kotimainen. Lisäksi tulisi taata riittävät mahdollisuudet opiskella kahden pakollisen vieraan kielen lisäksi myös mahdollisimman monia muita vapaaehtoisia kieliä.
Luopuisin myös virkakelpoisuuteen vaadittavasta toisen kotimaisen kielen taidosta sellaisilla alueilla, joilla ei kyseisen kieliryhmän edustajia asu. On kohtuutonta vaatia joensuulaiselta virkamieheltä ruotsin kielen taitoa, ja vastaavasti umpiruotsinkielisessä kunnassa on kohtuutonta pitää esteenä virkakelpoisuudelle vain sitä, ettei puhu riittävän hyvää suomea.
Pääsääntöisesti politiikkaa olisi hyvä tehdä järkiargumentteihin perustuen. Toivottavasti kielipolitiikka ei ole loputtomiin tämän suhteen poikkeus.Tagit: koulu koulutus opiskelu pakkoruotsi virkamiesruotsi
5.7.2010 13:48 Viime aikoina on useaan otteeseen nostettu esille ajatus siitä, että oman uskonnon opetus korvattaisiin kouluissa yleisen uskontotiedon opetuksella. Valitettavaa omalta kannaltani on, että tätä mielestäni ilmeisen huonoa ajatusta on nostettu erityisen äänekkäästi esille juuri oman puolueeni sisällä. Onneksi tämä uudistusajatus ei sentään ole päätynyt perusopetuksen tuntijakotyöryhmän esityksiin.
Siirtymistä yleisen uskontotiedon opetukseen on perusteltu hyvin vaihtelevin argumentein. Yksi niistä on ollut oppilaiden yhä moninaisemmiksi käyneet uskonnolliset taustat. On aivan oikein todettu, että kunnille tulee kohtuuttomasti kustannuksia pienimpienkin uskonnollisten ryhmien huomioinnista opetuksessa. Nykyisellään kunnat ovat velvoitettuja järjestämään oppilaalle oman uskonnon opetusta, mikäli kunnan alueella on edes kolme kyseisen uskontunnustuksen edustajaa ja huoltajat oman uskonnon opetuksen järjestämistä haluavat.
Ei tarvita kuitenkaan kovin kummoista nokkeluutta todetakseen, ettei tällä argumentilla voida perustella etenkään evankelisluterilaisen uskonnon opetuksesta luopumista suomalaisissa kouluissa ja sen korvaamista yleisellä uskontotiedolla. Kyseinen opetus ei aiheuta kunnille taloudellisia vaikeuksia, koska sen opetusryhmät ovat suuria ja sille riittää runsaasti kysyntää koko maassa.
Huomattavan moni argumentoi ajatusta siirtymisestä yleisen uskontotiedon opetukseen myös tarpeella ymmärtää mahdollisimman laajasti erilaisia uskontoja. Samaan argumentaatioon liittyy usein myös ylipäätään kielteinen suhtautuminen siihen ajatukseen, että lapselle opetetaan jotain tiettyä uskontoa - näin siitä huolimatta, että tunnustuksellisesta uskonnonopetuksesta on Suomessa jo luovuttu, eikä uskonnonopetuksen sisältöä muutenkaan voi Suomessa kovin indoktrinoivaksi luonnehtia.
On ilman muuta selvää, ettei ketään pidä pakottaa opiskelemaan oman uskontunnustuksensa vastaista katsomusainetta. Tämän mahdollistaa jo nykyinenkin käytäntö, jossa uskontokuntiin kuulumattomille ja pienten uskontokuntien edustajille tarjotaan uskonnonopetuksen vaihtoehtona myös yleistä ja tunnustuksetonta elämänkatsomustietoa.
On silti vähintäänkin erikoista, jos tämä ei riitä, vaan myös enemmistöuskontunnustuksen edustajilta halutaan vaihteleviin argumentteihin vedoten riistää mahdollisuus oman uskontonsa opetukseen kouluissa - tuon oppiaineen, joka ei keillekään muille ole pakollinen. Vaikka yleensä välttelen arvailemasta toisten ihmisyksilöiden motiiveja, en taida olla aivan väärässä, jos veikkaan, että näiden vaatimusten taustalla on ihan puhdasta ja yleistä uskontokielteisyyttä - tai vähintäänkin kristinuskon vastaisuutta.
Sinänsä on aivan totta, että mahdollisimman laaja uskonnollinen tietämys ja sivistys on yksilölle eduksi. Vieraiden kulttuurien ymmärtäminen käy helpommaksi, mikäli hahmottaa niiden taustalla vaikuttavat uskomusjärjestelmät ja ritualistisen perinteen oikein. On myös sanottu, että mikäli tuntee vain yhden uskonnon, ei tunne niistä todellisuudessa yhtäkään. Väite ei taida olla aivan perusteeton.
Uskonnot ovat kuitenkin sisällöiltään erilaisia merkitysjärjestelmiä, joiden ymmärtämiseksi on keskeistä ymmärtää noiden merkitysjärjestelmien sisäinen, monella tapaa suljettu logiikka. Vaikka uskonnoilla on myös yhteneväisiä ja toisiaan muistuttavia käsitekategorioita, sellaisia kuten jumaluuden, pyhyyden, tuonpuoleisen jne. käsitekategoriat, ovat niiden merkityssisällöt kuitenkin kullekin uskonnolle erilaiset ja niiden sisäinen dynamiikka erilaista.
Ymmärtääkseen omaa elinympäristöään on erityisen tärkeää tuntea ne uskomusjärjestelmät, jotka ovat vaikuttaneet tuon elinympäristön muovautumiseen. Suomessa ja länsimaissa yleensäkin kristinuskon asema aivan arkipäiväistäkin kulttuuria muovanneena uskomusjärjestelmänä on kiistaton ja ylivoimainen. Puhutaan sitten vaikkapa rakennetusta ympäristöstä, taidehistoriasta, lukutaidon ja opiskelun korostamisesta tai vaikkapa seitsenpäiväisestä viikosta lepopäivineen, on kristinusko ollut aivan keskeinen eurooppalaisuuden muovaaja. Tämän vuoksi kristinuskon kertomus- ja rituaaliperinteen tunteminen on aivan sivuuttamaton avain eurooppalaisuuden ymmärtämiseen.
Merkitysjärjestelminä uskonnot ovat kielten kaltaisia. Samoin kuin kieliäkin, on yksilölle sitä avartavampaa ja hyödyllisempää, mitä useampia uskontoja hän tuntee. Mutta samoin kuin kieltenopetuksessakin, on vieraiden kielten oppimiselle edellytyksenä oman äidinkielen osaaminen - siis että hallitsee jo yhden merkitysjärjestelmän, johon peilata toisia merkitysjärjestelmiä niihin tutustuessaan. Enkä tässä "omalla" uskonnolla tarkoita sitä, että oppilas välttämättä itse tunnustaisi kaikkia kyseisen uskonnon opinkappaleita, vaan sitä, että hän tuntee sen merkitysjärjestelmän, jonka muovaamassa ympäristössä hän itse elää.Tagit: koulu koulutus kristinusko länsimaisuus uskonto
30.6.2010 14:02 Kävin itse yläasteeni taidepainotteisella Kruununhaan yläasteella, joka olikin erinomainen koulu kaikin puolin. "Normaalilinjan" mukaista opetusta siellä ei ollut lainkaan, oli vain musiikki-, tanssi-, kuvataide- ja matematiikkalinjan oppilaita. Koulu teki erityisen tiivistä yhteistyötä Kansallisoopperan balettioppilaitoksen ja toisaalta Helsingin Tuomiokirkon poikakuoron Cantores minoresin kanssa, jonka kautta itse kyseiseen kouluun päädyin.
Koulun erityinen taidepainotteisuus oli mahdollista toteuttaa, koska silloinen valtakunnallinen tuntijako yläasteilla mahdollisti hyvinkin laajan valinnaisaineiden määrän ja kirjon. Voimakkaasti erikoistuneessa ja oppilasmäärältään suuressa koulussa nuo valinnaisaineet voitiin myös toteuttaa laadukkaasti. Tuloksetkin olivat näyttäviä; koululla oli esimerkiksi oppilaista koottu oma sinfoniaorkesteri, mikä oli tietenkin yläasteen koululle aivan poikkeuksellista. Musiikintunneilla oppilaat puolestaan saattoivat tehdä esimerkiksi erilaisia sävellysharjoituksia.
Kruununhaan yläasteen taidepainotteisuuden toteuttamista vaikeutti huomattavasti vuosituhannen alun tuntijakouudistus, joka kavensi valinnaisuuden määrää yläasteilla olennaisesti. Siksi onkin erinomaista, että nykyinen hallitus on, ainakin mikäli tuntijakotyöryhmän esitykset ennakoivat tulevaa hallituksen esitystä, mahdollistamassa jälleen laajemman valinnaisuuden perusopetuksen puolella. Kouluilla on sen myötä ehkä jälleen paremmat mahdollisuudet erikoistua ja keskittyä omiin vahvuusalueisiinsa.
Valitettavasti tuntijakotyöryhmän esittämä valinnaisuuden lisääntyminen on kuitenkin osittain näennäistä. Samaan aikaan kun valinnaisuus lisääntyy, esitetään esimerkiksi pakollisten musiikki- ja kuvaamataitotuntien määrän lisäämistä. Tätä perustellaan tarpeella tukea oppilaiden luovuutta.
Pidän tätä lähestymistapaa ongelmallisena. Ensinnäkään en näe syytä sille, miksi "luovuus" olisi sellainen ominaisuus, joka liittyisi erityisesti tai ehkä jopa ainoastaan juuri taideaineisiin. Luovuus on ennen kaikkea ongelmanratkaisukykyä. Tuo kyky ratkaista ongelmia voi kohdistua yhtä hyvin kykyyn ratkaista matemaattisia yhtälöitä tai soveltaa fysiikan lakeja kuin kykyyn luoda taidokasta polyfonista sävelkudosta tai tehdä oivaltavia kuvataiteellisia sommitelmia ja väriratkaisuja.
Toisekseen väitän, että siitä, mitä kutsumme luovuudeksi, on vähintäänkin 90 prosenttia silkkaa teknistä osaamista. Kreisipähkähullu kokeilunhaluisuus ei säveltäjäksi aikovaa paljon auta, jos harmoniaoppi, äänenkuljetustaito tai sanotaan vaikkapa kyky nuotinnukseen ja orkestrointiin ovat hakusessa. Vasta riittävän teknisen taidon myötä - täysin alasta riippumatta - tuosta luovuuteen liittyvästä enintään 10 prosentin persoonallisesta kekseliäisyydestä voi olla jotain hyötyä. Mutta tuota 10 prosenttia ei voi missään oppilaitoksessa kenellekään opettaa, se tulee tai on tulematta synnynnäisesti.
Ajatus siitä, että lisäämällä pakollisten taideaineiden määrää lukujärjestyksessä oppilaista tulisi jotenkin luovempia, on siis absoluuttisesti väärä. Matemaattisesti lahjakas tai luonnontieteisiin orientoitunut oppilas ei tule yhtään sen luovemmaksi omalla alallaan sillä, että hänet entistä useammin pakotetaan piirtämään jotain tai soittamaan jotain. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä nämä hetket ovat vain hukkaan heitettyä aikaa hänen koulupäivästään.
Kokonaan toinen kysymys on se, miten taideaineita ylipäätään pitäisi opettaa. Itse en näe kovinkaan mielekkäänä sitä, että vielä yläasteikäisille kuvaamataidon tunnit ovat lähinnä piirtämistä ja maalaamista ja musiikintunnit laulamista ja soittamista. Varmasti paljon suurempi hyöty saataisiin, jos opetuksen painopistettä taideaineissa siirrettäisiin merkittävästi enemmän taidehistorian suuntaan, jolloin niiden yleissivistävä ja kaikille hyödyllinen rooli olisi paljon nykyistä paremmin perusteltu.
Oppilaat ovat yksilöitä ja yksilöt ovat erilaisia. Erilaisilla ihmisillä on erilaiset vahvuudet. On koko yhteiskunnan etu, että kukin voi kypsyysasteensa mahdollistamalla tavalla erikoistua niihin asioihin, joista on kiinnostunut ja joihin luontainen lahjakkuus kohdistuu. Tasapäistäminen ja samaan muottiin pakottaminen ei ole hyväksyttävää edes tai etenkään väärinymmärretyn luovuuden käsitteen tavoittelun vuoksi.Tagit: koulu koulutus luovuus opiskelu taideaineet
15.4.2010 07:13 Helsingin opetuslautakunta sai tiistaina käsiteltäväkseen erään kaupunginvaltuutetun tekemän toivomusponnen, jossa esitettiin juoma- ja makeisautomaattien poistamista kaikista helsinkiläisistä kouluista. Opetusviraston valmistelemassa vastauksessa enimmäkseen puollettiin pontta.
Lautakunnan jäsenenä esitin viraston laatiman vastauksen palauttamista uudelleen valmisteluun. Hävisin kuitenkin äänestyksen palautuksesta. Lautakunta sentään päätti muokata viraston laatimaa vastausta jonkin verran siedettävämpään suuntaan. Automaatit olisivat nyt sitten lähdössä pois "vain" peruskouluista mutta jäämässä toisen asteen oppilaitoksiin, joiden automaateista kuitenkin energiajuomat poistettaisiin.
Kyseessä on jälleen tyypillinen esimerkki tapauksesta, jossa tarkoitus on epäilemättä hyvä, mutta järkisyyt eivät puolla itse toimenpidettä. On toki tärkeää, että lapsia ohjataan terveellisten elämäntapojen pariin. Koulujen juoma-automaattien kieltämisellä ei kuitenkaan ole tähän mitään vaikutusta.
Mikäli lapsilla on omaa rahaa ja mikäli he sitä makeisiin tai limonadeihin haluavat käyttää, mikään ei estä heitä ostamasta niitä lähikaupoista. Ja näinhän he tekevätkin. Ei kovin kauaa tarvitse seurata koulujen elämää huomatakseen, että välituntisin käydään läheisissä kaupoissa ja ostetaan sieltä mieluisat eväät. Olivat ne sitten terveellisiä tai eivät.
Makeisten tai limonadin kulutus ei siis automaattien kieltämisellä vähene. Sitä vastoin oppilaskunnat menettävät merkittävimmän tulonlähteensä. Nykyisellään oppilaskunnat tienaavat käyttöönsä provisiot kouluihin sijoitettujen automaattien tuotoista. Mikäli automaattien kieltäminen etenee ja oppilaat hankkivat eväänsä enenevässä määrin lähikaupoista koulun omien automaattien sijasta, merkitsee se ainoastaan tulonsiirtoa oppilaskunnilta kaupoille.
Ajatus automaattien kieltämisestä tuntuu entistäkin kohtuuttomammalta, kun perehtyy tilastoihin lasten tosiasiallisesta limonadin kulutuksesta koulupäivien aikana. Panimoliiton tilastojen mukaan koululaiset ostavat koulujen automaateista keskimäärin yhdestä kolmeen desilitraa virvoitusjuomia viikossa. Se ei ole kovin paljon, semminkään, kun yli 30% noista myydyistä juomista on sokerittomia.
Mitä siis saadaan aikaan? Tarkoitus on puuttua ruokavalion epäterveellisyyteen, mutta lopputuloksena on oppilaskuntien tulonmenetys ja siten niiden toiminnan edellytysten heikkeneminen sekä lisääntyvä liikkuminen koulujen ja lähikauppojen välillä välituntisin - mikä puolestaan luonnollisestikin lisää riskiä vaaratilanteisiin liikenteessä.
Näemme jälleen, että hyvällä tarkoituksella perusteltu toimenpide ei välttämättä seurauksiltaan johdakaan mihinkään positiiviseen lopputulokseen. Toivottavasti kaupunginhallituksella ja -valtuustolla on viisautta painottaa päätöksenteossaan enemmän järkiargumentteja kuin hyvää tarkoitusta, kun asia seuraavaksi etenee niiden päätettäväksi.Tagit: helsinki koulu limuautomaatit opetuslautakunta opiskelu
|
19 kommenttia 
Facebook
MySpace
Delicious
Tilaa syöte
Sähköposti
Lisää palveluja...
City Facebookissa
Tilaa uutiskirje
Lähetä palautetta