Satunnainen kohtaaminen leikkauspöydällä

  • Marko Seppänen

Parkettilattialla loikoillessani annoin ajatusteni suuntautua kohti erilaisia sijainteja Suomessa, tässä lähellä ja vähän kauempana. Havaitsin, että tunsin joidenkin sijaintien kohdalla tunsin tunteen, joka mielestäni muistutti tunnetta “jonnekin ikävä”. Tarkemmin asiaa itseltäni tiedustellen päädyin siihen näkemykseen, että tunteeseen ei sittenkään välttämättä kuulunut mukaan osuutta “tekisi mieli lähteä tuonne”, vaan tuntemus muistutti sittenkin enemmän tunnetta “on vain [ei sanaa] ajatella tätä”.

Mutta miksi samantapaisia kuin “jonnekin ikävä” tuntemuksia ilmeni myös sellaistenkin sijaintien kohdin, joissa en muistaakseni erityisesti viihtynyt (latteaa ja tavanomaista) tai “tuo paikka olisi muuten ollut ihan ok, mutta..” ? Siksikö, että samoilta paikkein kehkeytyi tuntemuksia eri ajanjaksoilta, vaikken niitä tietoisesti yhtä aikaa mieleeni saanutkaan palautettua? Kenties.

Yritin ensinnä lähestyä tätä asiaa siten, että kuvittelin karkealla kaavalla tyyliin “mitä pidempi aika jossain sijainnissa oleskelusta on, sitä suurempi ikävän aste”, mutta ei se oikein toiminut. Voisiko olla käynyt niinkin, että jonkinlaista ihmisenä kehittymistä olisi tapahtunut ja täten aiemmat hetket tuli koettua tämän uuden minän kautta? Tarkoittaako se myös samalla sitä, että aiempia kokemuksia ei voi enää kokea minkään vanhan minän kautta? Ehkä.

Tämä “jonnekin ikävän” tapainen tuntemus ei kuitenkaan koostu yksittäisten tapahtumien uudelleenelämisen tarpeesta, kuten “olisinpa sanonut silloin päivää sille yhdellekin” tai “olisinpa silloin jäänyt pidemmäksi aikaa sinnekin”. Kyse voi olla vaikka jostain kaupungista “läpikulkumatkalla” mieleen palaavista tuntemuksista, jotka tarkemmin tarkasteltuina ovat liian hienojakoisia tunnistettavaksi, mutta on kuitenkin mahdollista tarkentaa tarkempaa sijaintia, kulkureittiä ja havaintojen kertymisjärjestystä, jotka täsmäävät noiden aaltojen lailla risteilevien tuntemusten kanssa.

Se mitä on tällä tavoin [ei sanaa] ajatella, voi minulle tavanomaisesti olla jokin rauhallinen lehto tai avara tila, mutta myös vaikkapa kaupunkikuvassa, sisätiloissa tai puun latvassa istuessa ilmenevät erilaisten substanssien aistimisien yhdistelmät. Sohjoinen ja likainen katu muuntuisi täten mitä ihanteellisemmaksi taustaksi neljännen kerroksen ikkunasta roikkuvalle kirjavalle kaulahuiville, jonka on yhdessä kanssani havainnut rraakkuva lintu, jonka äännähtely sointuu kauniisti yhteen ohiajavan pakettiauton putputuksen kanssa.

Olisiko kyse siis pelkästä ei-tavanomaisten yhdistelmien huomioimisen halusta? Tämäkään ei täsmää kovin hyvin, sillä suurin osa havaintojen ja ajatuksien yhdistelemisistä ei tunnu sopivalta ollenkaan. Havaintoon ja siitä kehkeytyvään tuntemukseen ei sisälly pelkästään se, mitä jokin substanssi tyypillisesti, yleensä tai stereotyyppisesti edustaa tai mitä ajatuksia se herättää. Yksittäinen siivenisku, ihan minkä siiven tahansa, tai vain siiven iskun muistikuvan hippunen, voi koostua vaikka koko maailmasta yhdellä ajanhetkellä.

“Kaunis kuin ompelukoneen ja sateenvarjon satunnainen kohtaaminen leikkauspöydällä.”, sanoivat surrealistit.

Mielenkiintoista kyllä, surrealistisen liikkeen ohjelmana oli “absoluuttinen kapina, totaalinen tottelemattomuus ja säännönmukainen sabotaasi.” Sopiikohan tämä miten hyvin yhteen edellisen lainauksen kera?

Kommentoi kirjoitusta

Jos sinulla ei ole vielä tunnusta Cityssä tai Facebookissa, luo tunnus Cityyn. Se käy käden käänteessä ja on täysin ilmaista.

Luo ilmainen tunnus