Blogi

Nettipokeri. Kaikki ovat siitä kuulleet, ja kaikilla on siitä mielipide. Osalle se on saatanasta seuraava asia, johon riippuvaiset ihmiset velkaantuvat. Salatut Elämät vain vahvisti tätä mielikuvaa. Toisessa laidassa on nuoret miehet, jotka lopettavat työnteon ja pelaavat joka ilta netissä kahden näytön avulla useita pöytiä. Rahaa tulee ja sitä tuhlataan.

Missä siis oikeasti mennään?

Rahan ansaitseminen nettipokerilla on tavattoman helppoa. Ihan aikuisten oikeasti. Jos omaa edes vähän matikkapäätä (osaa laskea prosentit päässä suurinpiirtein) niin lähes kuka tahansa pystyy siihen. Kuitenkin laskujen mukaan n.5-10% pelaajista tekee voittoa ja loput 90-95% häviävät rahansa.

Nyt varmasti herää kysymys, miksi valtaosa pelaajista kuitenkin häviää, vaikka voittamisen pitäisi olla helppoa? Siksi että he eivät jaksa opetella pokeria. Sääntöjen oppiminen on helppoa, ja abc-pokerin perusteiden oppiminen on helppoa. Tuon abc-pokerin noudattaminen käytännössä ei ole kuitenkaan ihan niin helppoa. Mutta kohtuullisen helppoa kuitenkin. Useimpien pelaajien esteeksi muodostuu ns. gämbläys. Tuon voisi kai suomentaa "uhkapelaaminen". Eli haetaan riskillä isoa voittoa. Ja siinä vaiheessa kun pokerissa luottaa tuuriin, peli muuttuu tappiolliseksi pitkässä juoksussa.

Mutta jos jaksaa opiskella ja harjoitella, pääsee pokeriin sisälle ja pelin näkee ihan uudella tavalla. Ja voittoa alkaa tulemaan. Suurin osa nuorista "pokerimiljonääreistä" on tässä vaiheessa. Kun peliä pelaa pari tuntia illassa tai joka toinen ilta, niin helposti haaveet karkaavat pilviin. Tosiasia on, että mitä isommaksi peli muuttuu, sitä parempia pelaajat ovat. Ja kun hetkellisen tuoton sokaisemana tämä haaveilija menee hieman liian itsevarmana liian isoihin peleihin, käy kuin Salattujen Elämien Ismolle. Kaikki menee.

Katselin tuossa juuri äsken omia tilastojani, ja tällä hetkellä teoriassa voisin tienata 2000e kuussa nettipokerilla. Tosin tämä vaatisi useamman tunnin pelaamisen päivässä. Mutta käytännössä epäilen tätä vahvasti. Miksi?

Siitä samasta syystä miksi suurin osa "ammattilaisiksi" ryhtyvistä epäonnistuu. Pää ei kestä. Vaikka pitkässä juoksussa pokerin pelaamisessa tuurin osuus minimoituu, lyhyellä aikavälillä (1 päivä - 1 kuukausi) tuurilla voi olla isokin osuus. Ja kun tuuri on negatiivista, se vaikuttaa useimmilla pelaajilla niin että oman pelin taso tippuu. Ja se taas tuottaa lisää tappioita.

Tunnen itse monia nuoria miehiä, jotka ovat "työttömänä" ja pelaavat nettipokeria. Eli nostetaan sossusta rahaa, ja samalla tehdään tonni kuussa verovapaasti.

Joten jos joku 18v poika sanoo tekevänsä nettipokerilla "kilon tai kaks kuussa" (1000-2000e) niin ei sitä kannata heti pitää paskanjauhamisena. Se kun ei loppunen lopuksi ole kovinkaan vaikeaa jos luonne on tietynlainen.

Se, tekeekö se sama jannu vuoden päästä pokerilla euroakaan, on aivan toinen juttu. Pokeritieto.fi foorumilla laskeskeltiin miten moni ihminen tienaa tällä hetkellä yli 36´000e vuodessa pokerilla, eli elättää itsensä pokerilla (fiksu pelaaja pistää rahaa säästöön, eläkkeeseen yms). Tulos oli n.500, joka on arvio. Mutta luultavasti lähellä totuutta.

Se, onko nettipokeri moraalisesti arveluttavaa onkin aivan toinen juttu. Siitä ehkä lisää myöhemmin. Peruskysymys on: onko oikein käyttää anonyymina nettihahmona hyväkseen toisen ihmisen peliriippuvuutta, ja viedä tältä rahat pöydässä?

Omasta mielestäni on, joten pöydässä tavataan!

Vaikka blogissa ei pitäisi lainata, niin nyt lainataan. Jari Kupila kirjoittaa niin väkevää vertauskuvaa uudessa Urheilulehdessä, että laitetaan se tähänkin.

"Entä jos maailma toimisi toisin. Urheilusta kiinnostuneet lapset eivät menisi urheiluseuraan, vaan musiikkiopiston kaltaiseen paikalliseen urheiluopistoon.
Pääsykoe karsisi sivuun motorisesti ja fyysisesti mahdottomat. Heidän liikuttamisensa olisi muun yhteiskunnan tehtävä. Kokeen läpäisseet laitettaisiin peruskurssille, joka vahvistaisi kehitysvaiheessa tärkeitä yleisiä fyysisiä valmiuksia.
Valmennuksesta vastaisi ammattivalmentaja. Opetus olisi maksullista, opetuspalveluiden tuntihinnoittelun mukaisesti.
Jonkin aikaa eri lajeja kokeiltuaan lapsille valikoituisi oma laji. Harjoittelussa korostuisi fyysisten valmiuksien tasapainoinen kehitys, mutta yhä enemmän myös oman lajin asioita. Harjoituksia olisi muutama ilta viikossa. Lisäksi tulisi kasa kotitehtäviä, joiden opettelu olisi edellytys seuraavaan vaiheeseen pääsylle.
Harjoitukset olisivat tilaisuuksia, joissa ohjattaisiin ja kannustettaisiin omaan harjoitteluun. Samalla kontrolloitaisiin, että omaa harjoittelua olisi tehty.
Jokaiselle lapselle tehtäisiin oma kehityssuunnitelma. Palautekeskusteluita käytäisiin usein. Vanhempien paikka olisi treenien ulkopuolella, mutta palautekeskusteluissa sana olisi vapaa.

Samaan aikaan kulttuurielämä toimisi toisin. Musiikkikasvatus olisi amatööriopettajien ja musiikkiseurojen vastuu. Ne vetäisivät kaikille halukkaille treenit muutamana iltana viikossa. Harrastus maksaisi vain Suomen Musaliiton lisenssin ja pienen kausimaksun. Muutamille vanhemmille pitäisi silti koko ajan selittää miksi touhu on niin kallista.
Kaikki soittaisivat samassa ryhmässä. Vanhemmat seuraisivat harjoituksia salin reunalla ja huutaisivat että Ville perkele, hakkaa kovempaa. He kyselisivät opelta miksi Ville ei saa soittaa enempää ja miksi hän joutuu soittamaan rumpua, vaikka on ilmetty sellisti. Oikeasti Ville olisi se tyyppi, joka istuu patarummun vieressä ja huitoo sitä huokaisten silloin kun sattuu huvittamaan. Mutta sitä ei saisi ääneen sanoa.
Opelle ei maksettaisi, mitä nyt musaseuran t-paita kerran vuodessa. Kuluja ei kehdattaisi seurassa syntyneen tradition vuoksi koskaan laskuttaa. Iltoina, joina ei olisi harjoituksia, ope kiertäisi myymässä vessapaperia ovelta ovelle.
Hetkittäin ope rohkaistuisi pitämään vanhempien hetkiä ja kysymään hienovaraisesti, että mitä jo motivoituneille ja kyvykkäille olisi erillisopetusta - ja tietyissä konserteissa kaikki eivät ehkä soittaisi yhtä paljon.
Silloin joku isä mörähtäisi että se ei saa maksaa penniäkään. Joku äänekäs äiti puolestaan kiljuisi että tämä on vastoin Suomen Musaliiton "Kaikki Soittaa"-ideologiaa.
Jo olisi maailma."

Luultavasti tämä aukenee lähinnä niille, jotka ovat harrasteliikunnan parissa toimineet.

Aina silloin tällöin - lähinnä kun tiukka peli hävitään - Suomessa puhutaan "voittamisen kulttuurista". Miksi Ruotsi voittaa isoja pelejä, ja Suomi häviää?

Nuorisoliikunnassa on ollut monen vuoden ajan "Kaikki Pelaa" ajatusmaailma valloillaan. Vaikka jotkut tahot (mm. jääkiekon parissa) sitä kritisoivat todella vahvasti, on siinä hyviäkin puolia. Valitettavasti ideologiassa on menty hieman liian pitkälle. Kun kaikki ovat voittajia, jokainen saa kunniakirjan yms. niin varmasti jokainen lapsi on tyytyväinen. Valitettavasti tällöin poistetaan URHEILUN tärkeä elementti - häviäminen. Liikunnassa ei ole häviäjiä, vain voittajia. Mutta urheiluun kuuluu voittaminen sekä häviäminen. Nuori Suomi lähtee siitä ajatuksesta, että häviäminen aiheuttaa negatiivisia tunteita, ja on haitaksi lapsen itsetunnolle. Varmasti näin on monessakin urheiluseurassa. Mutta syy ei ole häviämisen, vaan valmentajien. Mikäli valmentaja opettaa lapsille, että häviäminen on kauhea asia josta seuraa rangaistus, niin varmasti se on haitaksi itsetunnolle. Mikäli taas häviämistä lähestytään humaanimmasta näkökulmasta, ja lapsille opetetaan alusta alkaen että myös häviäminen on osa urheilua, niin sillä saattaa olla kokonaisuudessa jopa itsetuntoa parantava vaikutus. Lapsi oppii että häviö ei tarkoita aina epäonnistumista.

Ehkä jonain päivänä tässä maassa päätöksiä tehdessä isot instanssit kuuntelevat niitä, jotka oikeasti asian parhaiten tietävät. Tässä tapauksessa olisi kannattanut kuunnella lapsia, ja mitä he oikeasti haluavat.