
Suomen ja Venäjän väliset suhteet ovat muodostuneet aaltomaisista liikkeistä tuhannen vuoden aikana. Sodat ja rauhansopimukset ovat olleet enemmin sääntö kuin poikkeus.
Ruotsin vallan aikana ei ollut Suomea, vaan Suomi oli Itä-Ruotsi, joka tunnettiin Itämaana. Suomalaiset olivat ruotsalaisia.
Ruotsi oli säännöllisesti sodassa Venäjää vastaan ja sotarintamat kulkivat Suomen maaperällä ja suomalaiset saivat kunnostautua sodissa lähes jatkuvasti.
Tuominen paljastaa, että suomalaisilla oli merkittävä rooli Ruotsin suurvalta-aseman tuhoamisessa, koska Ruotsin kuningas Kaarle XII odotti suomalaisia lisäjoukkoja Venäjän tsaari Pietari Suuren joukkoja vastaan, mutta suurin osa suomalaisista sotilaista jäi tulematta. Suomalaiset sotilaat olivat sortuneet juopottelemaan matkan varrella. Kaarle hävisi sodan Pietaria vastaan, jonka takia Ruotsi menetti aseman eurooppalaisena suurvaltana suuren Pohjan sodan aikana 1700-luvun alkupuolella.
Suomen sodan jälkeen Suomesta tuli Venäjän autonominen ruhtinaskunta vuonna 1809, jonka jälkeen Suomi nauttia rauhan vuosista osana Venäjän keisarikuntaa. Oolannin sota oli ainoa poikkeus.
Suomen itsenäistymisen jälkeen Suomi kävi sotaa Neuvostoliittoa vastaan talvi- ja jatkosodissa toisen maailmansodan aikana. Toisen maailmansodan jälkeen Suomi ja Venäjä ovat saaneet nauttia uudelleen rauhasta.
Kirjailija Arvo Tuomisen uutuusteos Suomi ja Venäjä - Pakanavuosista Putiniin ja Novgorodista Niinistöön (readme.fi, 2020) käy läpi Suomen ja Venäjän välistä historiaa tuhannen vuoden ajalta.
Kyseessä on napakka teos, jossa käydään läpi maiden välistä historiaa eri tapahtumien, henkilötarinoiden, kulttuurillisten ja uskonnollisten yhteneväisyyksien ja eroavaisuuksien kautta. Henkilötarinoiden kautta kreivi Gustaf Mauritz Armfelt ja presidentti Urho Kekkonen nousevat idänsuhteiden merkkihenkilöiden asemaan. Armfelt edisti merkittävällä Suomen ruhtinaskunnan ja suomalaisten etuja Venäjän keisarikunnan aikana. Presidentti Kekkosesta tuli sen sijaan idänsuhteiden takuumies kylmän sodan aikana. Kekkonen edisti myös Suomen talouden integroitumista länteen EFTA:n ja EEC:n kautta.

Erään kaskun mukaan neuvostojohtaja Nikita Hruštšov oli kysynyt presidentti Kekkoselta: “Kun kerran tulemme niin hyvin toimeen niin eikö Suomen kannattaisi liittyä Neuvostoliittoon?”
Kekkonen vastasi Hruštšoville: “Olen kyllä liian vanha johtamaan niin suurta valtiota.”
Tuomisen kirjoitustyyli on epämuodollinen ja suora, jossa osapuolia ei säästellä. Teoksessa on paljon yksityiskohtaisia tietoja, jotka tekevät teoksesta mehukkaan. Tuomisen bravuurina on musta huumori ja sarkasmi, joka näkyy nykyaikaisessa kielenkäytössä.
Tuominen korostaa teoksessaan, ettei Viipuri ole ruotsalaisten eikä venäläisten perustama kaupunki, vaan karjalaisten. Historialliset löydökset viittaavat siihen, että karjalaiset olivat Viipurissa ensimmäisenä ja perustivat alueelle suuren puusta tehdyn linnoituksen.
Tuominen kuvailee Venäjää lähikaukomaaksi, joka on Suomen rajanaapuri, mutta suomalaisille vieras ja henkisesti kaukainen.
Neuvostoliiton romahtamisen ja Venäjän avautumisen jälkeen venäläiset ovat olleet tuttu näky Suomessa, eli venäläiset tulevat suomalaisille tutuiksi ajan mittaan ja päinvastoin.
Vuosien 2019 ja 2020 vuodenvaihteessa Suomessa mitattiin venäläisten kävijäennätyksiä, mutta koronavirus on tyrehdyttänyt vierailijamäärät olemattomiksi. Asiat palaavat kuitenkin ennalleen tulevaisuudessa.
Tuomisen kirja on virkistävä teos, joka ei jätä lukijaa kylmäksi. Teoksen voi nauttia venäläisen tyylin mukaisesti samppanjan, kaviaarin ja vodkan kera. Suomalainen tyylilaji sopii myös, mutta kirjaa ei sovi jättää matkan varrelle.