Jukka Aminoff

Tapaamme Helsingin Ullanlinnan svengaavassa Lungi-ravintolassa. Ikoninen rokkikirjailija Lamppu Laamanen saapuu paikalle rouhean rennolla asenteella. Lampulla on päällä karhea muotityyli, joka on hänen tavaramerkki. Haastattelun ajaksi Lamppu tilaa itselleen rokkihengen mukaisesti kylmän huurteisen, eli oluen.

Suomessa eletään vielä aikaa koronakriisin aikaisessa maailmassa, jossa ravintolat ovat juuri saaneet avata ovensa. Vielä on rauhallista, mutta kaupungin yllä leijuu kesäinen ja lämmin tunnelma.

Istahdamme mukavien nojatuolien ja sohvien äärelle, joiden vieressä on paljon nykyaikaiaisia aikakauslehtiä nykyisyydestä ja menneisyydestä. Korkeavuorenkadulla alkaa olla elämää. Elämme uusia vapauden aikoja.

Toimittaja- ja kirjailija Laamanen on rokkimaailman monitaituri ja jokapaikanhöylä, joka on julkaissut muutaman vuoden sisään kirjat Roudarit – vastuun ja kamojen kantoa jo vuodesta 1965 (Johnny Kniga, 2018), Andy – Rock'n'Roll Star (Johnny Kniga WSOY 2018) ja Äkkijyrkkä – Jumala ja erotiikka (Johnny Kniga WSOY 2019).

Legendaksi nousseen Andy-kirjan kustannussopimus allekirjoitettiin vuonna 2013. Kyseessä oli uskomaton seikkailu, jota työstettiin Suomessa, Portugalissa ja Intiassa. Roudarit-kirja jäi Andy McCoyn kirjan varjoon, mutta kyseessä on maailman ensimmäinen kirja roudareista, jotka ovat musiikkimaailman raskaan työn raatajia.

Nyt ei enää kirjoiteta Laamasesta, vaan tuttavallisesti Lampusta, joka on ollut hänen kutsumanimi jo kouluajoilta. Lamppu-nimi viittaa siihen, että hän oli besserwisser ja on edelleen. Oluella istuessa Lamppu saattaa kysyä, että kenen suunnittelemat ovat U. Kaleva -baarista vielä tutut kolpakot? Oikea vastaus ei ole muotoilija Tapio Wirkkalan vaan muotoilija Oiva Toikan.

- Lähes kaikki antavat väärän vastauksen, hehkuttaa Lamppu hymy huulillaan.

Lamppu ei ole kuitenkaan mikään eilisen teeren poika rokkiskenessä.

- Valmistuin ylioppilasmerkonomiksi ja myin väkisin kirjoituskoneita ostajille, jotka eivät kirjoituskoneita edes halunneet. Sitten siirryin töihin Stockmannille ja muistan kuinka näyttelijä ja diiva Ella Eronen (1900-1987) saapui ostamaan iltapäivälehtiä tupakka- ja -lehtiosastolta. Erosen ostohimot olivat työpäiväni kohokohtia. Pian päädyin töihin Stockmannin varastoon Pitäjänmäelle ja sieltä Akateemiseen Kirjakauppaan. Välissä oli kyllä tiskijukan hommia ja hioin jossakin vaiheessa parketteja. Sitten aivan yhtäkkiä eräs tuttu sanoi että mene Laajasalon opiston radiolinjalle.

Lamppu pääsi opiskelijahaun kautta opiskelemaan radiotyötä 1990-luvun alussa. Opiskelijoiden piti välittömästi hakea harjoittelupaikkaa sopivalta radioasemalta. Lampun valinta oli selvä, kun hän sanoi, että radiossa on sama miltä näyttää ja haisee.

- Sanoin heti, että menen harjoittelijaksi Radio Cityyn, joka oli vuonna 1985 perustettu kapinahenkinen rokkiradio, sanoo Lamppu jämäkästi.

Radio City ei ollut pelkkä radiokanava, vaan radioaseman päämajana toimi Helsingin Ruoholahdessa sijainnut Lepakkoluola, mikä oli toiminut aiemmin maalivarastona. Taustavoimana toimi Elävän musiikin yhdistys ELMU ry. Lepakosta tuli käsite ja eläimellinen kulttuurikeskus. Lamppu työskenteli mm. Njassan, Norpan, Uugen, Bellon sekä Marioiden Veitolan ja Guzeninan (silloin vielä Lindell) kanssa.

- Harjoittelujaksosta tulikin pitkäaikaisempi suhde Radio Cityyn. Tein yli viisikymmentä Pärstäkerroin-ohjelmaa, joissa haastattelin yhteiskunnallisesti vaikuttavia merkkihenkilöitä, lähinnä musiikin saralta. Lepakko ei tuntenut minkäänlaista vuorokausirytmiä, vaan paikassa juhlittiin ja pyörittiin koko ajan, muistelee Lamppu.

Radio Cityn railakkaiden vuosien jälkeen Laamanen jatkoi jokapaikanhöylänä. Seuraavaksi oli vuorossa Rumba-musiikkilehti, joka jäi Lampun rokkivarjon alle.

- Rumban aikana tein kaikkea. Kävin konserteissa, tein levyarvosteluja ja haastattelin muusikoita. Kaikesta piti myös kirjoittaa, kulttuurihistoriaa. Mieleenpainuvin kokemus oli Deep Purplen laulaja Ian Gillanin ja rumpali Ian Paicen haastattelu. Paice oli hiljaa, mutta Gillan puhui. Gillan kertoi tarinan vanhasta ja nuoresta sonnista… (tarina on sensuroitu), naurahtaa Lamppu.

2000-luvun alussa alkoi Lampun maine tunnettuna kirjailijana. Lampun haaveena oli päästä arkkitehdiksi, mutta hänestä tuli sanojen arkkitehti. Lamppu oli kuitenkin ehtinyt kirjoittamaan pari kirjaa 1990-luvun puolella, eli suositukset olivat kunnossa.

- Soitin Tavastia Klubin toimitusjohtaja Juhani Merimaalle ja ehdotin klubin historiikin kirjoittamista. Merimaa sanoi, “Tee se.”. Siitä se sitten lähti. Vuonna 2000 ilmestyi Tavastia Klubi, Helsinki (Like). En halunnut tehdä Tavastialle mitään perinteistä historiikkia, jossa olisi ollut pelkkä luettelo keikkakalentereista, vaan Tavastia Klubi, Helsinki -kirjaan sisältyy klubin historiaan perustuvia tarinoita romaanihengessä, toteaa Lamppu.

Tavastia Klubi -kirjan jälkeen Lampussa syttyi runosuoni. Syntyi teos Mies joka nukahti kävellessään, runoja (Like, 2002). Teoksessa näkyy Lampun herkkä puoli ja särkyvä puoli. Muutaman vuoden kuluttua oli paluu rokkikirjallisuuden pariin.

- Ehdotin WSOY:lle, että tekisin elämäkerran laulaja Pelle Miljoonasta. Kustantaja suostui ajatukseen. Lähdimme sitten Pellen kanssa Intiaan työstämään teosta, mutta totesimme muutaman päivän jälkeen, ettei tästä yhteistyöstä tule yhtään mitään. Pelle kirjoitti omaelämäkerran Elossa ja potkii!! (WSOY, 2004), minä kirjoitin teoksen Matkalla tuntemattomaan - Pelle Miljoona muiden mukaan (WSOY, 2005), muistelee Lamppu.

2010-luvulla käynnistyi uusi kirjahanke muusikko Dave Lindholmin kanssa. Yhteistyö oli kuitenkin tuttua rokkilegenda Lindholmin ja rokkikynä Laamasen kesken, koska vuonna 2001 oli ilmestynyt Dave Lindholm – levytyksiä 30 vuotta (Like).

- Yhteistyö Daven kanssa oli todella helppoa. Tein haastattelut, kirjoitin, ja Dave halusi nähdä kirjan vasta, kun se oli painettu. Dave ei siis tarkastanut sanaakaan etukäteen. Näin syntyi Dave Lindholm – tietenkin, henkilökuva (Johnny Kniga, 2015), huokaisee Lamppu helpottuneena.

Lampun sanalliset sävelet ovat vieneet hänet välillä rokkiskenen ulkopuolelle. Nyt puhutaan emollisesta hardcore-menosta.

- Kirjoitin vuonna 2011 Otavan julkaisemaan Sata sotakohtaloa -antologiaan osion Viipurinlahden puukotus piinaa Tom of Finlandia. Siitä saattoi olla hyötyä Tom of Finland -elokuvaa ajatellen.

Lampussa on myös kulinaristinen herkkusuu.

- Vuonna 2010 ilmestyi teos vuonna 1934 perustetusta Sea Horse -ravintolasta, joka tunnetaan tuttavallisemmin Sikalana. Ravintolassa on tullut notkuttua ja riekuttua, muistelee Lamppu.

Lampulla on myös etsivä Columbon vikaa, koska Sikalan asiakkaat ovat kinastelleet yön pikkutuntien aikana siitä, että kuka on tehnyt ravintolan upean seinämaalauksen. Oliko asialla ateneumilaiset, kaksi krapulaista jätkää, Andy McCoy, vai ketkä vai kuka?

- Espoon taidekoulun opiskelijat Oili Syvälähde ja Kai Brandt olivat asialla. Seinämaalaus jäljittelee Espoon Taidekoulun perustajan Lasse Marttisen piirtämää kuvaa, napauttaa Lamppu.

Lampulla on paikka ulkomailla, joka vetää puoleensa vuodesta toiseen.

- Olen viettänyt talvia Intian Goassa. Maa on todella helppo. Lähes kaikki puhuvat englantia. Maassa on aina kolmekymmentäkaksi astetta. Aurinko paistaa. Mukaan tarvitsee ottaa vain hihattoman t-paidan ja shortsit. Ehkä myös toiset shortsit. Joogaa ja meditaatiota en ole aloittanut, mutta vaimoni harrastaa niitä, toteaa Lamppu.

Lampun hengellä on myös hengellinen puolensa.

- Kävin Pellen kanssa Pohjois-Intian Dharamshalassa, bussimatka vuorenrinnettä pitkin oli karmiva, koska bussi olisi voinut pudota jyrkänteeltä alas milloin tahansa. Matkalla oli suurempi tarkoitus. Kävin hänen pyhyytensä Dalai Laman oven luona, mutta hän oli matkoilla. Silloin heitin läppänä olevani Dalai Laamanen, naurahtaa Lamppu.

Laamanen on jokapaikanhöylä. On kyse sitten radiosta, lehdistä, nettimedioista, kirjoista, kustannus- ja julkaisutoiminnasta, nollabudjetin musiikkivideoista ja lyhytelokuvista, teatterista ja televisiosta, taidenäyttelyistä ja TV-visailusta.

Ensi vuonna Lampulta ilmestyy uutukainen Mystinen luovuus (Johnny Kniga, 2021), jossa on lukuisia julkisuuden henkilöitä ja heidän tarinoita luovuudesta. Lamppu on siellä missä on valoa.

Andy McCoy on suomalainen rokki-ikoni ja yksi tunnetuimmista suomalaisista kitaristeista maailmalla. Nyt kaikkien suomalaisten tuntema Andy valottaa muistojaan Lamppu Laamasen toimittamassa teoksessa Andy - Rock’n Roll Star (Johnny Kniga, 2018). Laamaselle pitää nostaa, että teos tuli viimeisteltyä, koska ajatuksena oli jopa se, että Andy olisi viety pitkälle laivaristeilylle, josta hän ei olisi päässyt pakoon. Teoksen viimeisteleminen oli nimittäin erittäin haastava työ.

Monet tietävät Paroni von Münchhausenin muistelmat, jotka on kirjoittanut kirjailija Rudolf Erich Raspe 1700-luvulla. Teos kertoo saksalaisesta, kuvitteellisesta aatelisherrasta, joka kertoi uskomattomia, mutta sepitettyjä tarinoita. Mutta Andy kertoo uskomattomia tarinoita, jotka ovat täyttä totta. Siksi otsikossa lukee Paroni von Rockhausen. Monien tarinoiden taustoissa vaikuttaa yrtti, eli hasis, marijuana ja tötsy, jonka laillistamisen puolesta rokkikukko Andy heiluttaa sotalippuaan.

“Se olis vaan hyvä, jos jengi polttais enemmän kannabista, eikä vetäs viinaa ja hampustahan voi tehdä mitä vaan: Commonwealthin botskit ei olis kulkenu ilman yrttejä kun kaikki köydet ja purjeet oli tehty hampusta joka on kestävämpää ku mikään vitun puuvilla”, pohtii McCoy.

Vuonna 1962 Pelkosenniemellä syntynyt Andy kertoo teoksen alussa lapsuuden matkastaan Lapista Tukholmaan, jonne hänen isänsä lähti työn perässä. Ruotsin vauhdikas ja vapaamielinen meno vaikutti tietysti siihen, että Andy sai kansainvälisen kasvatuksen, joka myös vaikutti siihen, että hän näki Suomen, erityisesti Helsingin Vuosaareen harmaana paikkana 1970-luvulla. Taiteellinen sielu halusi päästä vapauteen, jonka kautta hän päätyi Pelle Miljoona -rokkibändin kitaristiksi. Kansainvälinen läpimurto tapahtui kuitenkin Hanoi Rocksin kautta.

“Mä en tiedä oliks ne vuodet Tukholmassa mut mun elämän attityydi oli erilainen ku tapiolalaisten ja töölöläisten. Mä kasvoin vapaana, ne kasvo semisloboina - mun mielestä”, muistelee McCoy.

Rokkibändissä on ollut vuosikymmenten aikana lukuisia kokoonpanoja, mutta kaikista tunnetuimmat bändin jäsenet ovat Michael Monroe (laulu), AndyMcCoy (kitara), Nasty Suicide (kitara), Sami Yaffa (basso) ja Razzle (rummut). Tämän kokoonpanon tarina päättyi rumpali Razzlen traagiseen onnettomuuteen vuonna 1984, koska Mötley Crüen laulaja Vince Neil aiheutti vakavan auto-onnettomuuden urheiluautollaan Yhdysvaltain Kaliforniassa. Onnettomuus johti Razzlen kuolemaan, eikä Hanoi Rocks ollut enää entisensä. Basisti Sami Yaffa lähti bändistä. Varsin pian uuden kokoonpanon muodostamisen jälkeen, koko bändi hajosi.

Hanoi Rocks oli 1980-luvun puolivälissä maailman huipulla. Englantilaisen Sounds-lehden lukijaäänestyksen mukaan Hanoi Rocks oli maailman toiseksi arvostetuin yhtye vuonna 1984 ja taakse jäivät Iron Maiden, ZZ Top ja Dio. Guns N’ Roses, Mötley Crüe, Poison, Ratt, Skid Row, La Guns, Billy Idol, Foo Fighters, Manic Street Preachers ja monet muut maailman huippurokkibändit ovat ottaneet vaikutteita Hanoi Rocksilta.

Hanoi Rocks vaikutti kansainväliseen musiikkimaailmaan merkittävällä tavalla, mutta myös suomalaiseen kulttuurielämään. 1980-luvun alun Suomi oli huomattavasti ahdasmielisempi ja takapajuisempi kuin 2010-luvun Suomi.

Vielä ennen Hanoi Rocksin hajoamista Andy teki musiikkikappaleita Alice Cooperin kanssa New Yorkissa, mutta koko projekti kaatui siihen, että Andy sai toiselta amerikkalaismuusikolta valtavasti kokaiinia, eli työmoraali kärsi ja luovat ajatukset olivat toisaalla. Cooper kyllästyi ja katkaisi yhteistyön. Andyn muistelmat ovat muutenkin pehmeiden ja kovien huumeiden marinoimat. Alkoholi ja naiset kuuluvat myös rokkielämään. Soittoura jatkui Samantha Foxin ja Iggy Popin kanssa. Foxin kanssa tehdyn The Best Is Yet to Come’n kanssa Andy sai ensimmäisenä suomalaisena kultalevyn Yhdysvalloissa.

Andyn muistelmissa nousee esille suomalaisten ikävä tapa juhlistaa ja muistaa kansainvälisesti menestyneitä suomalaisia. Hän muistaa tapauksen 1980-luvulta, kun Hanoi Rocks saapui Suomen Tokion suurlähetystöön ja suurlähettiläs oli ylpeä siitä, että suomalaiset olivat menestyneet. McCoyn mukaan he edustivat ennen kaikkea itseään, eivätkä Suomea. Suurlähetystössä ei ollut tarjolla edes Jaloviinaa, vaikka bändi jäsenet pyysivät sitä. McCoyn mukaan suomalaiset eivät osaa tunnistaa lahjakkuuksia ja tämä on suuri ongelma.

Suomalainen media ei ollut aina kovinkaan kohtelias McCoyta kohtaan. Toimittaja Ilkka Kylävaara oli kirjoittanut Hymy-lehdessä vuonna 1987 seuraavan otsikon: “Andy McCoy avomielisenä: Valeraskaus oli raskainta”. Kylävaaran artikkeli vilisee virheitä ja epätotuuksia, jotka saivat McCoyn tuohtumaan. “Minkä ikäinen toi Kylävaara on nykyään? Mä en välitä. Olkoot vaik pyörätuolissa niin mä kaadan sen wheelchairin…”, raivoaa McCoy.

Los Angeles, Lontoo ja Pariisi ovat Andyn lempikaupunkeja, mutta hän on kotiutunut Helsingin Ullanlinnaan. Edesmennyt KOM-ravintola ja ravintola Sea Horse mainitaan teoksessa vakiopaikkoina.

Suuren huomioon nousee myös tapaus, joka tapahtui Andyn ja Bam Margeran välillä Vuorimiehenpuistikon lähettyvillä vuonna 2016. Ullanllinnassa nähtiin ja kuultiin harvinaista sekoilua pitkin iltaa. Rokkimusiikkia huudatettiin kovaa. Kaduille virtsattiin. Älämölö oli huipussaan. Ryyppykaveriksi tuli edesmennyt Arska, joka oli alueen tunnetuin alkoholin nauttija. Lopulta Jackass-tähti Margera singahti ulos Sea Horsesta ja yritti tuhota KOM-ravintolan kyltin ja kultasepänliikkeen ikkunan. Kaikki asiat johtivat lopulta siihen, että sinivuokot veivät Bamin putkaan. Kesäinen madness-hetki oli ohi ja asukkaat saivat yörauhan.

Andy McCoysta kertovan kirjan parhautta ovat avoimuus ja se, että McCoysta paljastuu varsin inhimillinen henkilökuva. McCoy on viihdehahmo ja hän tietää sen, mutta ei sovi kuitenkaan unohtaa, että Andy on myös erittäin merkittävä taiteilija, joka on tehnyt suuria kansainvälisiä saavutuksia. Siksi tämä teos kannattaa lukea.