Jukka Aminoff

Wanhan ajan myyjät ovat tehneet paluun White Gold -televisiosarjan toisen tuotantokauden avulla. Kyseessä on hervoton brittisarja, jossa eletään kultaista 1980-lukua.

Tämän aikakauden aikana kukkoilevat myyjät olivat vielä markkinoiden valtiaita, eli retromyyjät päättivät, että ketkä saivat ostaa ja mitä.

Tätä ylimielistä asennetta on vielä nähtävissä jollain kivijalkamuotikauppiailla Suomessa, eli nyrpeä suhtautuminen ostajia kohtaan kukoistaa täydessä loistossaan. Eihän koira karvoistaan irti pääse.

White Gold on tosielämän myynnin korkeakoulu, eli varsinainen myyntipeli, jossa myyjät puijaavat sinisilmäisiä ostajia. Mutta jotkut taitavat ostajat huijaavat myös myyjiä. Puhumattakaan myyjien välisestä kieroilusta.

Sarjasa myyjät pompottelevat omien yrityksien omistajia kiristämällä omistajia siten, että he siirtyvät kilpailijoiden leiriin, jos bonukset eivät parane. Omistajat taas uhkailevat myyjiä, jos suoritukset eivät parane. Yrityksien omistajatkin vaihtuvat, eli myyjät palaavat palvelemaan entisiä isäntiä. Sekasorto ja kaaos on valmis.

White Goldissa myyjät myyvät pokia, siis ikkunanpokia. Pokia pokille. Näin voisi sanoa. Brittisarjan taustalla soi runsaasti 1980-luvun kasarihittejä, jotka nostattavat tunnelmaa. Brittiläisen myyntimaailman täydentää vielä se, että sarjassa vieraillaan Maltalla ja Marbellassa, jotka muodostavat Ison-Britannian ulkomaankaupan pyhän kolmikannan.

Sarja on katseltavissa Netflixissä.

Televisio-ohjelmat hemmottelevat liiketalouden ammattilaisia nykyään oikein kunnolla. On kyse sitten draamasta tai komediasta. Selfridges kertoo kuuluisan englantilaisen tavaratalon historiasta. Silicon Valley kurkistaa Kalifornian Piilaaksossa tapahtuvaan startup-yrittäjyyden seikkailulliseen maailmaan. Mad Men on nostalginen aikamatka mainostoimistojen kultakauteen, jonka aikana kehitettiin myös uusia tapoja mainostaa ja myydä tuotteita sekä palveluja. Listausta voisi jatkaa loputtomiin, mutta yksi aihealue on jäänyt tyydyttämättä, eli myyjät.

Toiveisiin on vastattu. Siksi brittiläinen White Gold -televisiosarja on täyttä kultaa, koska kyseisessä sarjassa parodioidaan 1980-luvun alun essexiläisiä myyjiä, jotka ovat löytäneet itselleen todellisen markkinaraon - UPVC-muovisten ikkunapokien myymisen kotitalouksille, koska puisten ikkunapokien asentaminen on huomattavasti kalliimpaa kuin muovisten. Myyntitykeillä on paljon tehtävää.

Sarjan päähahmoina toimivat tähtimyyjä Vincent Swan (Ed Westwick) ja hänen myyntiapurit Brian Fitzpatrick (James Buckley) ja Martin Lavender (Joe Thomas). Tähtimyyjä Swan on yrityksen kantava voima, joka tekee pääasiassa kaiken liikevaihdon. Swan on kuitenkin myyntipiireissä epäpidetty hahmo, jonka takia muiden alojen yritykset eivät huoli häntä listoilleen, vaikka Swan haluaisi lähteä pois muovisten ikkunapokien saumattomasta maailmasta.

Martin Lavender on taas ajautunut pakosta myyntitöihin, mutta juuri ennen myyntiuran aloittamista hän päätti lopettaa lahjakkaan muusikon uran basistina laulaja Paul Youngin yhtyeessä - juuri ennen kuin Young teki todellisen läpimurron. Lavenderin kohtalo basistina oli karu.

White Gold on erinomainen kurkistus 1980-luvun myyntimaailmaan, koska tähän aikaan toimistoon ilmestyivät jääkaapin kokoiset tietokoneet, joita harvat ja valitut osasivat käyttää. Puhumattakaan siitä, että mitä 1980-luvun diginatiivit näkivätkään näissä tietokoneissa. Kyseessä on todellinen aikamatka aikaan ennen inbound-markkinointia ja sosiaalista myyntiä.

Sarjan todellinen helmi on kuitenkin se, että myyjät tekivät tuohon yllätyskäyntejä suoraan kotioville. Yllätyskäynnit eivät muuten rajoittuneet pelkästään kotitalouksiin, vaan tätä toimintaa harjoitettiin myös yritysten suuntaan. Kylmäsoittaminen oli myös äärimmäisen tehokasta ja edullista. Tärkeintä oli kuitenkin myyntitykin verbaalinen kyky saada klousattua kaupat heti ensimmäisellä käyntikerralla. Myyjä ei ottanut ei-sanaa vastaukseksi. Sarja on kuitenkin parodia, mutta sarjasta voi poimia hyviä esimerkkejä, mutta ei suinkaan kaikkea.

Sarja on katsottavissa Netflixissä.