Helsingissä asumisen ei ole pakko olla näin kallista

Asuntopula on ajanut pääkaupunkiseudulla monet työttömät ja opiskelijat nihkeään tilanteeseen. Kämpät, jos niitä ylipäätään on tarjolla, ovat hemmetin kalliita ja vuokranantajat pistävät varmat maksajat etusijalle. Uutisia asuntomarkkinoiden haasteista ilmaantuu jatkuvasti. Juuri tänään Hesari kertoi edullista asumista rakennuttavan Y-säätiön halukkuudesta rakentaa yli 2000 asuntoa pääkaupunkiseudulle, mutta kaupungilta ei heru tonttia. Yle kertoi elokuussa, että vuokrat ovat nousseet reippaasti kuluttajahintoja nopeammin vuodesta 2012 ja että esimerkiksi Vantaalla kaupungin asuntoihin jonottaa 5200 ihmistä, kun asuntoja vapautuu kuukaudessa 80-100. Palikkamatikallakin osaa laskea, että pitkään ellei ikuisesti menee, ennen kuin jono on purettu.

Ylen haastattelema Vuokralaiset ry:n toiminnanjohtaja Anne Viita luettelee ratkaisuiksi valtion ja kuntien yhteistyön, runsaan rakentamisen ja Senaatti-kiinteistöjen maiden pistämisen vuokra-asuntotuotantoon. Helsingin Sanomien jututtama kaupunkisuunnittelulautakunnan johtaja Risto Rautava (kok.) ehdotti pelastukseksi ns. Mellunmäen mallia, jossa 1960-luvun rakennukset purettaisiin ja ison tontin rakennusoikeus myytäisiin rakennuttajille, jotka saisivat tungettua umpikortteleihin viisi kertaa nykyistä enemmän asuntoja. Ideoita riittäisi muillakin, mutta jostain syystä homma junnaa paikallaan.

Tiiviimpää

Marraskuun lopulla julkaistiin Helsingin uusi yleiskaava, jolla kaupunki pyrkii vastaamaan kahden miljoonan asukkaan haasteeseen, joka sillä on edessään vuoteen 2050 mennessä. Yleiskaavassa on kuultu kaupunkilaisten toiveita ja luvassa on urbaanimpaa ja tiiviimpää Helsinkiä. Eurooppalaista suurkaupunkimaisuutta, vahvaa kantakaupunkia, bulevardisoituja pääväyliä. Toivottavasti myös edullisia asuntoja. Tiivimpää kaupunkia on toivottu myös Lisää kaupunkia Helsinkiin -ryhmäläisten keskusteluissa ja Pro Helsinki 2.0 -varjokaavassa.

Asunnottomien määrä on kääntynyt nousuun (Suomen noin 8000 asunnottomasta puolet asuu pääkaupunkiseudulla), joten olisi mukava nähdä nopeita ratkaisuja, ihan vaikka testimielessä. Asuntopulan kanssa painiminen on malliesimerkki suomalaisesta poliittisesta paradoksista: toimenpiteiden pitää olla hyväksi todettuja, vaikkei niitä olla edes kokeiltu käytännössä. Ideat muuttuvat pikku hiljaa hankkeiksi, projekteiksi tai tukipolitiikaksi, mutta linjaukset purevat ongelmiin tuskaisen hitaasti, jos lainkaan. Väliin mahtuu yleensä tajuton määrä poliittista kädenvääntöä.

Asuntopulassa simppeli ratkaisu on rakentaa nopeasti lisää asuntoja. Etenkin pieniä, sillä yksinasuvia olisi tarjolla paljon enemmän kuin yksiöitä. Onko asunnoista oikeasti pulaa vai ovatko ne vääränlaisia, eli pieniä ja kohtuuhintaisia asuntoja on tarjolla liian vähän? Pitäisikö tarjolla olla halvempia asuntoja, jotta ihmisillä jäisi enemmän rahaa elämiseen? Voisiko sääntelyä purkaa ongelman ratkaisemiseksi, vai onko oikeasti välttämätöntä, että kaikki asuntorakentamisen lukuisat vaatimukset toteutuvat jokaisessa rakennettavassa asunnossa? Vai pitäisikö rakennusliikkeiden toimintaa säädellä tiukemmin, ettei voittojen maksimointi olisi ainoa mahdollisuus?

Pientä asumista

Parhaimmillaan asuntoja tehdään nopeasti, pienillä kustannuksilla ja mahdollisuutena skaalata rakentamista tarpeen mukaan. Suomessa on esitetty muutamia ratkaisuja, jotka haastavat miettimään, miten paljon tilaa on tarpeeksi. Yksiö Puutarhassa on arkkitehtiopiskelija Olli Enteen diplomityö Aalto-yliopistoon, joka voisi tarjota täyterakentamista eri puolille pääkaupunkiseutua, jonka rakentaminen on levinnyt omakotitalomattoina ympäriinsä. Yksiö Puutarhassa on tyyppitalo, jonka tavoitteena on tarjota laadukasta asumista pienemmillä neliöillä ja kustannuksilla. Nuorisosäätiö on puolestaan ilmoittanut olevansa valmis rakentamaan Helsingin ensimmäisen merikonttitalon, jossa 60 konttia kasattaisiin kerrostaloksi. Tilansäästöratkaisuihin tähtäävät kalusteet on suunniteltu varta vasten konttiin sopiviksi. Suunnitelmien mukaan konttiasunnon vuokraksi tulisi noin 250 euroa kuukaudessa. Enää puuttuu paikka konttitalolle ja valtion rahoituspäätös.

Pienten asuntojen rakennuttaminen menee monimutkaiseksi etenkin esteettömyysperiaatteen kohdalla. Pyörätuolin kääntämisen mahdollisuus vessassa syö ison osan alle parinkymmenen neliön kämpästä. Tärkeään yhdenvertaisuusperiaatteeseen nojaava esteettömyyden vaatimus ansaitsee kuitenkin uudelleenpohdinnan, jos toisessa vaakakupissa on asuntoja niitä kipeästi tarvitseville. Jos tarjolla on vain liian isoja kämppiä, toteutuuko yhdenvertaisuusperiaate niiden kohdalla, joilla ei ole isoon kämppään varaa?

Jarrut päällä?

“Asuntopula” laitetaan tässä vaiheessa juttua lainausmerkkeihin. Helsingin kaupunki ja isoimmat rakennuttajat hallitsevat pelikenttää. Helposti syntyy kuva, että ainoa asuntorakentamista määrittävä tekijä on asunnoista saatava tuotto. Kuntapolitiikka ja yritysmaailma lyövät iloisesti kättä, kun Helsinkiin houkutellaan juuri ne oikeat ihmiset maksukykyineen. Kaupungin virastot pallottelevat äärimmäisen arvokkaalla tonttimaalla: toinen virasto kaavoittaa alueita rakennettavaksi ja toinen varaa ne ja luovuttaa rakennusliikkeille. Isoissa rakennushankkeissa kilpailu on olematonta. Esimerkiksi Keski-Pasilan “kilpailutukseen” osallistui vain YIT ja Kalasataman Redissä vain SRV. Vaikuttaa siltä, että isoimmat rakennusliikkeet jakavat isot hankkeet keskenään eikä kaupunki pysty vastaamaan mitenkään kilpailun puutteeseen. Architecture Helsinki -blogin mukaan kilpailun puuttuminen mahdollistaa sen, että rakennuttajat voivat suunnitelmista poiketen vaatia itselleen enemmän rakennusoikeutta ja tehdä bisnesorientoituneempaa arkkitehtuuria, jossa alkuperäisistä suunnitelmista karsitaan säästösyistä rakennusvaiheessa.

Olemme tilanteessa, jossa asuntoja riittää kaikille, jotka ovat valmiita maksamaan markkinahinnan. Valitettavasti se hinta on aivan liian korkea niille, jotka asuntoja kipeimmin tarvitsevat. Voidaan puhua tonttipulasta tai "tonttipulasta", sillä tontteja on kyllä tarjolla, mutta osa niistä on sellaisia, etteivät ne kelpaa rakennusliikkeille, koska niille rakentaminen ei tarjoa tarpeeksi suuria voittomahdollisuuksia. Kaupungin ja rakennuttajien logiikka voi tuntua ahneelta, mutta periaatteessa kyse on ihan samasta ilmiöstä kuin siinä, ettei yksityinen ihminenkään myy asuntoaan vapaaehtoisesti alle markkinahinnan.

Kaupungin vuosittain itse rakennuttamien asuntojen määrä vaihtelee. Tänä vuonna rakennetaan noin 500 asuntoa, mikä vaikuttaa vähältä, jos katsoo esimerkiksi vuoden ensimmäisen, kesäkuussa Pukinmäkeen rakentuvan talon tilastoja: 51 asuntoon oli pyrkijöitä 1838. Kaupungin rakennuksissa vaihtuvuus on hidasta ja nyt suunnitellaankin hyvätuloisten vuokralaisten savustamista tuetuista kaupungin asunnoista määräaikaisten sopimusten avulla. 

Pääkaupunkiseudulle virtaa ihmisiä siihen malliin, että asuntopulan poistaminen kokonaan on vaikeaa ellei mahdotonta. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö asialle voisi tehdä jotain. Tuskin on järkevää purkaa kaikkea säätelyä ja vapauttaa kilpailua esimerkiksi virolaisille rakennusfirmoille, jotka tulisivat mielellään rakentamaan meille kohtuuhintaista asumista pienemmillä voittomarginaaleilla kuin meikäläiset firmat. Se ei puolestaan tarkoita, etteikö esimerkiksi parkkipaikkavaatimuksista voitaisi joustaa, jos asunnot on tarkoitettu kaupungissa asuville opiskelijoille ja työttömille. Jos esteettömyydestä ei voida luopua edes osittain, miksei rakenneta enemmän asuntolatyyppistä asumista, jonka jaetut tilat täyttävät täyttävät vaatimukset?

Iso joukko ihmisiä odottaa valmiina maksamaan järkevän vuokran vaatimattomastakin kämpästä. Kummallista, ettei asiaan keksitä ratkaisuja. Jotain ongelman sitkeydestä kertoo se, että asia vaivasi jo Reino Helismaata aikoinaan.