Nuoren naisen sotakirja

Esikoiskirjailija on vähäsanainen. Siksi yritän keventää tunnelmaa puhumalla melkein säästä. Näin: Onko ollut kiireistä julkaisun jälkeen? Kuinka pitkä oli esikoisen odotusaika? Pelottiko kritiikki?

"Ei. En osaa sanoa. Ei oikeastaan."

Ainoastaan kritiikin pelkoon, tai sen puutteeseen, on olennaista tarttua. Jenni Linturi edustaa kirjoittajakoulutusta saanutta kirjailijasukupolvea. Koulussa kritiikkiä oppii ottamaan vastaan vaikka väkisin. Ensin Turun yliopiston luovan kirjoittamisen sivuaineessa, sitten Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulussa.

Hieman ennen valmistumistaan Kriittisestä korkeakoulusta koulun opettaja, Teoksen kustannustoimittaja Silja Hiidenheimo tarjosi Linturille kustannussopimusta. Käsikirjoitus oli vielä levällään, mutta hän sai tilaisuuden hioa sen loppuun kustantajan kanssa.

Esikoisessaan Isänmaan tähden Linturi kirjoittaa vanhuuttaan tutisevasta Antista, joka putoaa katolta. Putoamisen hetkellä elämä vilahtaa silmien edessä, hetket suomalaisena vapaaehtoisena Saksan SS-joukoissa.

"Mistä Jenni Linturi tietää?" kysyi kriitikko Antti Majander Helsingin Sanomissa.

Majander ei ole ainoa kysyjä. Moni lukija hämmentyy, kun ei löydä luontevaa korrelaatiota kirjailijan ja pää- tai sivuhenkilön välillä.

Ehkä se on vanhanaikainen ajattelutapa, tai ehkä Linturi on vain edelläkävijä.

Vanhanaikaista on ainakin olettaa, että kirjailija kirjoittaisi itsestään. Jos kirjailijuus on ammatti, syntyy se vain työllä, ei oksentamalla.

"Se on ollut itsestäänselvyys. Eikä kirja olisi ikinä tuossa ilman kursseja."

Isänmaan tähden on ja ei ole sotakirja. Oikeammin se on teräväpiirtokuva siitä, kuinka syvälle on mahdollista käpertyä, kätkeä taakka. Kenties juuri se on koulutuksen ansiota.

Ainakin koulutettu kirjailija on pelottavan järjestelmällinen. Aamu alkaa ennemmin synopsiksen hiomisella kuin tajunnanvirralla.

"Pitkäjänteinen työstäminen vaatii jotain rotia kaaoksen keskelle."

Neuvosta voi oppia jotain.