Ikääntymisen merkit

Jo vain! Yhtäkkiä sitä havahtuu kuin ruusunen unesta, että ”hei, mä oon jo puolessa välissä viittäkymppiä.”
Ja mitä mielikuvia se tuo mukanaan? Omat vanhemmat olivat hiton järkeviä, aikuisia ja tolkkuja…tai ainakin pienestä lapsesta he tuntuivat siltä. Ja sitten se iskee – kun sä olit vaikkapa 10-ikäinen, niin faija oli vielä reilusti alta neljänkympin!
Ja sitä kuvaa faijasta vertaa itseensä, joka on liki kymmenen vuotta vanhempi kuin silloin. Jokin siinä kuvassa tuntuu olevan vinossa. Olenko mä sitten yhtä aikuinen, viisas tai tolkku? Ja paskat!

Olenhan mä tietty isä ja lapsia on parikin kappaletta, joista toinen vielä painii murrosiän hormonimyrskyissä. Muistan niin selkeästi kun itse olin samassa iässä ja elämä oli edessä, ja jolloin yksi vuosi teki iässä jo paljon. Nyt vuodet ovat vain jatkumoa, jonka mittariin kertyy kierros toisensa jälkeen lukemia.

No joo…tuo on se henkinen puoli. Entäs sitten fyysinen? Hiuksissa on harmaata, vaikka en minä sen vuoksi hiuksiani värjää. Ne vaan on niin typerän maantienväriset, että kaipaavat...elävyyttä.
Ja hiusten pituus vielä! Edesmenny isäni haukkuisi minua hipiksi! Kuitenkin maailma ja muotikin on muuttunut paljon siitä. Vaikka omistan pitkän fledan, niin se ei tee minusta pilven polttajaa ja aseistakieltäytyjää.
Pelkään vain että se on viimeinen rypistys ennen kuin tukka alkaa harvenemaan. Voin hehkuttaa, että olihan mulla vielä liki viiskymppisenä pitkät hiukset! Tai sitten geenit on niin vahvat äidin puolelta, ettei tukan lähdöstä tarvitse olla huolissaan, toisin kuin isäni oli geenien takia.

Entäs se että tekstit muuttuu sumeaksi ja kun niitä yrittää sitten katsoa kauempaa niin kädet ei riitä tai niitä ei yksinkertaisesti näe?
Lukiessa ennen nukkumaanmenoa pidän lukulaseja, mutta töissä ja harrastuksissa en lukulaseja käytä. Yritä siinä sitten tiirailla duunissa tekstejä tai yrittää treenikämpän hämärässä valossa tutkia vahvistimien pränttejä, mihin mikin plugi kytketään. Ja kun ne hiton lootat painaa kymmeniä kiloja ja tungettu lähelle seinää, niin näkeäksesi sun pitäisi saada ensin pää seinästä läpi.

Entäs nämä läpi yön kestäneet dokailut, jolloin viini virtasi ja laulu raikasi? Nuorempana sitä toikkaroi aamukuudelta kämpille ja painoi pään tyynyyn pariksi neljäksi tunniksi ja taas mentiin. No okei…kyllähän sitä krapuloita kärsittiin ennen kuin siihen tottui, mutta kroppa toipui nopeasti vilkkaasta viikonlopusta.
Sitten sitä huomasi yhdessä välissä, että sängystä nouseminen ei vain onnistunut ja sitä keksi kuningasidean – vedänpä pari kaljaa, niin taas rokki soi ja maailma hymyilee.

Joopa joo…niin niin. Se ei vain aina toiminut sen käsikirjoituksen mukaan mitä usvainen nuppi suolsi. Joskus käyntiin lähtöannokset kasvoivat, joskus mikään ei auttanut – mutta varmaa oli, että seuraava päivä meni kännäilyn puolelle.
Ja kun valvoit yön ja yritit tintata yön vanhaan malliin, niin makasit horteessa seuraavat kaksi päivää jos valitsit suoraselkäisen tien toipumiseen.
Kun muutaman kerran makaat laverin pohjalla ja aivosi suoltaa siinä hikoillessa kaikkea järjettömiä ajatuksia, niin senkin suhteen malja läikkyy ja täyttyy.
Ei sitten perkele enää tintata ja vedetä enää, kun kroppa protestoi koko juttua puoli viikkoa. Epävireiset hoilotukset on mylvitty ja kitarat ovat vaienneet aamuauringon noustessa.

Hyvä niin. Korkki on ollut kiinni lähemmäs kymmenen vuotta. Ehkäpä se on ollut tärkein opetus, mitä tässä matkan varrella on tarttunut pääkoppaan. Kun tarpeeksi monta kertaa pää kolahtaa aidan seipääseen, niin oppiihan aasikin sitä lopulta väistämään.

Kun ikääntymiseen laskee mukaan vielä ne jumalattomat selkäkivut, jotka ilmaantuvat kun luulee pystyvänsä temmeltämään nostohommia kuin parikymppisenä. Ja täytyyhän se myöntää, ettei libido ole enää ihan sama kuin kaksikymppisenä, jolloin täytyy panostaa enemmän laatuun kuin määrään.

No jos asian kääntää toisinpäin, niin mitä positiivista kilometrin mittarin raksuttaminen tuo mukanaan?
Ehkäpä koheltaminen on jäänyt vähemmäksi, joka kaiketi johtuu hormonitasapainon tasaantumisesta. Ja kuka helvetti jaksaa käydä kahteen kertaan läpi esimerkiksi murrosiän itsetunto-ongelmat tai sen kun nuorena aikuisena ei ole vielä löytänyt mikä oikein on ja mihin kuuluu? Entäs se kun voi nykyään haistattaa paskat muodille ja kaikelle pinnallisuudelle, kun nykyään pokka riittää olemaan oma itsensä?

Jotain kertoo myös se, että oma mutsi ja muut eläkeiässä olevat kysyvät sun mielipidettä, kun haluavat moniin kinkkisiin juttuihin toisen aikuisen näkemystä. Tai kun omat lapsesi pitää sua viisaana ja järkevänä…tai ainakin välillä, kun tietää että faija puhuu nyt sillä järjen äänellä, eikä heitä humpuukivaihdetta silmään.

Kaipa se kokemuksen tuoma opetus ja lasten kuvittelema järki on siinä, että itse myöntää että ei tiedä mistään mitään, mutta yrittää vain asioista selvitä maalaisjärkeä käyttäen tai että osaa kysyä asiaa oikeilta ihmisiltä ohjeita.
Kai se seuraava vaihe elämässä sitten on, että alkaa kysyä omilta lapsiltaan ohjeita. Silloin on aika varmaan rauhoittua ja kaivaa muistista esiin elämänsä valokuva-albumin esiin. Vai antaako mun kapinoiva mieli edes siihen luvan?

Luoja, että inhoan sanaa ”keski-ikäinen”.

Kirjoitettaessa soi Radiossa soi juuri joku kasarihevibiisi