Keskiviikkoaamuna 16.11. taksin piti tulla noutamaan hotellilta 8.30. Ketään ei kuitenkaan kuulunut. 8.45 soitto toimistolle ja kyselemään taksin perään. Pitäisi kuulemma olla paikalla jo tai aivan lähellä, joten istuskellaan ja odotellaan, mikä sinänsä on Moskovassa varsin tavanomaista ajankulua.
9.00 ketään ei näy eikä kuulu. Soitto toimistolle, mistä kerrotaan taksin olevan paikalla ja etsivän minua. Aulassa eikä ulkona kuitenkaan näy ketään eikä respakaan tiedä kenenkään tiedutelleen minua. No, odotellaan. Ehkäpä se kaveri pian ilmaantuu. 9.15 ketään ei näy. 9.30 soitto toimistolle. 9.40 taksikuski viimein suvaitsee ilmestyä paikalle. Auton luokse saavuttuamme kaveri tuhisee kiukkuisena olleensa täällä, 300 päässä 50 muun auton takana parkkipaikalla, jo yli tunnin ja odottaneen minua! Jumankauta mikä ääliö, ajattelen, mutta ex-neuvostolaiselle ei kannata tässä vaiheessa vielä ryppyillä tai saattaa jäädä kyyti saamatta kokonaan.
Toimiston liepeille saavuttuamme on pari miliisiä tai herra-ties-ketä aivan pokkana vetäneet puomit tien yli ja tyyriin näköisinä pysäyttävät meidät eivätkä kirveelläkään päästä meitä ajamaan pihaan. No, onneksi matka ei ole enää pitkä eikä edes sada, joten pikku kävelylenkki on ihan paikallaan. Venäläiset kolleegat ihmettelivät samoin tuota barrikaadiprojektia varsinkin, kun mitään järkevää syytä koko operaatioon ei näyttänyt olevan. Heiltäkin oli matka katkennut samaan tapaan jo aamulla.
Kaiken tämän jälkeen en sitten muuta kerinnytkään kuin nopeasti ladata sähköpostit, kun piti taas kiirehtiä Odessan koneeseen. Lähtö oli nyt jostain toiselta puolelta Moskovaa, kenttä oli kaiketi Domodedovo tms., jossa tempasimme parit smörgarit TGIF:ssä sillä menestyksellä, että vaikka olimme hyvissä ajoin kentällä, olimme myöhästyä koneesta. Turvatarkastuskin vei oman aikansa, kun piti riisua kengät, vyöt yms. ja tiukka ruumiintarkastus vielä metallinpaljastuksen päälle. Ehdimmehän sentään kuitenkin, vaikka meitä oli jo pariin otteeseen kuulutettu.
Sinänsä varsin siististä ja melkoisen uudesta lentokenttärakennuksesta siirryttiinkin sitten tavanomaisen karmeaan venäläiseen lentokenttäbussiin ja sieltä 40-paikkaiseen Jakolev 40-suihkariin, jolla oli tarkoitus taittaa seuraava kaksi ja puolituntinen pätkä Odessaan, Ukrainaan.
Paikalleni istuttuani tajusin välittömästi, etta matka ei tule olemaan kovinkaan nautinnollinen. Jos joku on joskus sanonut, että jonkin länsimaisen yhtiön koneessa piti istua polvet suussa, niin kaveri ei tiedä, mistä puhuu. Tervetuloa kokeilemaan JAK-40:n istuinten mukavuutta! Aikamoisen veivaamisen jälkeen sain itseni ujutettua paikalleni ja vyöt kiinni, mutta selkä oli tosi tiukasti kiinni selkänojassa ja polvet puristivat kovalla voimalla edessä olevan istuimen selkänojaa. Juuri mitään kostia liikkua ei ollut. Onneksi vieressäni istunut venäläinen kaveri ei ollut mikään jättiläinen, joten hieman pystyin varastamaan itselleni hänen tilaansa.
Sitten matkaan. Kone kiihdytti melkoisen pitkään ja pääsi nipin napin ilmaan, siltä ainakin tuntui. Melkoisen pitkään lennettiin perse maata viistäen, kunnes kapteeni sai vedettyä koneen melkoisen jyrkkään nousukiitoon. Taakse jäi pari kolme karmean näköistä Dagestan Airlinesin koneen raatoa.
Itse lentomatka oli tasainen, vaikka tilaa olikin varsin niukalti. Syöminenkin onnistui jonkinlaisessa rukoilijasirkka-asennossa. Ruokatarjoilu oli jälleen kerran yllättävän hyvää ja monipuolista, kuten venäläisissä koneissa tuntuu olevan, jopa kotimaan reiteilläkin. Oli kahta sorttia leipää, sulatejuustoa, kirsikkatomaatteja, kylmäsavulohta, silliä, mikä tosin oli etovan keltaisen harmaata ja jäi syömättä, meetwurstia, kinkkua, salaattia, paneroituja kalapihvejä...
Odessassa alkoi jo ilta hämärtää. Pakettiautosta väännetty pikkubussi oli meitä odottamassa, johon sitten hyppäsimme yhdessä paikalle saapuneen Ukrainalaisen agenttimme, Jevgenin, kanssa. Edessä oli kolmen tunnin automatka Izmailiin, lähelle Romanian rajaa. Pimeässä ei juuri mitään nähnyt, paitsi Moldaavialaisen raja-aseman vartijat, koska reittimme poikkesi hetkeksi sinnekin. Matka siis kului lähinnä nuokkuessa.
Viimein saavuimme hotelliin nimeltä Izmail. Kolkossa ja huonosti valaistussa, nuhjuisessa aulassa keikkui pari kolme tummaa, viiksekästä maantierosvon näköistä kaveria röökiä poltellen, eikä respaa näkynyt missään. Puolen tunnin odottelun jälkeen neiti suvaitsi saapua paikalle. Kirjottauduimme sisään ja saimme ikivanhan näköiselle sanomalehtipaperille painetun propuskan, millä sitten kuittasimme kerrosvahtina toimineelta lihavalta maatuskalta huoneitten avaimet, mitkä hän kaivoi jostain käytävän varrella olevasta siivouskomerosta peltiämpäreiden seasta. Matami vielä huomautti, että keskiyön ja aamukuuden välillä ei sitten tule vettä lainkaan, mutta eipä se kai menoa haittaa.
Nälkä alkoi painaa, joten ravintolaa etsimään. Izmailin kadut olivat pimeitä, kuraisia, eikä ihmisä tai autoja näkynyt juuri missään. Leninin patsaan kohdalla tuli joku paikallinen vastaan, jolta saimme vinkin puolen kilometrin päässä olevasta ravintolasta. Siis sinne.
Paikalle saavuttuamme kuulimme ravintolan turvamies-portsarilta, että keittiö on kiinni, mutta että sadan metrin päässä on toinen toimiva ravintola. Kävimme kuitenkin baaritiskin kupeessa toimivasta valuutanvaihtopisteestä vaihtamassa hieman paikallista valuuttaa eli ensin takit naulaan ja turvatarkastus metallinpaljastimella, sisään, rahat tiskille, valuutta taskuun ja ulos.
Ravintola oli pieni ja kolkko, kalsean oloinen, mutta siisti, valkeat, puhtaat liinat pöydillä ja kaikki. Ukrainalainen kaverimme hoiti tilaukset ja pöytään alkoi tulvia erilaista lautasta ja vatia väärällään oliiveja, tomaatteja, suolakurkkuja, kalaleikkeleita, kylmää lihaa ja ties mitä. Niin, ja kannullinen tomaattimehua ja pullo votkaa. Korkki auki ja snapsit. Vähän suolakurkkua ja snapsit. Tomaattimehua perään ja snapsit. Ja uusi pullo votkaa pöytään. Lisää alkupalaa ja keitot tuotiin pöytään. Snapsit. Musiikkii alkaa. Vähät ravintolavieraat alkavat tanssia. Joku laulaa karaokea. Jevgeni ottaa mikin ja esittelee meidän porukan ja erityisesti minut, suomalasen arvovieraan sillä seurauksella, että saan tulla estradille kumartelemaan. Pian tullaan hakemaan myös tanssilattialle, joten eikun veivaamaan.... Snapsit. Lisää snapsia. Kolmas pullo pöytään. Välillä pitää käydä veskissä, johon päästään jääkylmän, pimeän rakenteilla olevan hallin läpi. Takaisin ja snapsit. Pääruokaa en jaksa. Yhtäkkiä naapuripöydässä istuneet kaksi naista ovat meidän pöydässä ja imuroivat votkaa kuin isot miehet. Dima ja Aleksei takertuvat heihin kuin iilimadot, käyvät välillä lattialla samalla, kun Jevgeni laulaa karaokea. Kaadan ekan kerran elämässäni votkalasini tyhjäksi kukkaruukkuun. Snapsit....
Puolen yön jälkeen lähdemme kohti hotellia. Jossain vaiheessa Dima hajottaa silmälasinsa, en tajua miten, mutta yhtäkkiä olemme hotellilla, minä ja Jevgeni menemme läheiseen baariin ottamaan vielä - kyllä - aivan oikein - snapsit. Nukkumaan ehkä klo 3.
Aamulla olo on mitä massiivisin. Tukevasti ollaan kaikki kännissä. Auto tulee noutamaan aamiaisen jälkeen klo 9.15 ja jatkamme matkaa paikalliselle aaltopahvitehtaalle, jolle meidän on tarkoitus myydä tuotteitamme. Ostamme pari pulloa vettä pahalle haisevasta kaupasta.
Perillä palaveriin tehtaan omistajan ja johtoportaan kanssa. Omistajalla on kalliin oloinen puku, muut ovat rennompia, kuten myös me. Tunnin jorinan jälkeen kiertelemme tehdasta, missä kukaan länsimaalainen ei suostuisi työskentelemään sekuntiakaan. Sen verran karmean näköistä siellä on. Kierroksen jälkeen taas neukkariin. Nyt alkaa silmäluomet painua väkisin kiinni varsinkin kun en surkealla venäjälläni pysy alkuunkaan keskustelussa mukana. Nälkäkin alkaa olla, jotain suolaista teksi mieli.
Tehtaan johto kutsuu meidät onneksi johdon ruokalaan syömään. Edessämme on parin neliömetrin pöytä aivan täynna kaikkea mahdollista hyvää, mitä kankkusesta kärsivä voi ikinä vaan toivoa - paitsi että pöytään lämätään samantien pullo votkaa. Siis - snapsit - na sdarovja - terveydeksi! Syömään. Snapsit. Joudun pitämään lyhyen puheen venäjäksi, jossa kehun isäntien vieraanvaraisuuden maasta taivaaseen. Snapsit. Uusi pullo pöytään, lämmin ruoka tulee. Snapsit.
Tukevasti tukka tanassa hyvästelemme isännät, hyppäämme autoon ja paluumatka kohti Odessaa alkaa, nyt jotakuinkin villissä tunnelmassa.
Matkalla ostetaan vähän olutta ja hämmästellään loppumatonta peltomaisemaa ja siellä täällä sikin sokin olevia, mikä mihinkin suuntaan kallellaan olevia röttelörykelmiä.
...jatkuu seuraavassa blogissa....
1 kommentti
Anonyymi
5.12.2021 11:50
Täältä löydät pian seksiä, suhteita, Deittailua --> http://dating24.me
Vastaa kommenttiin