Apulanta

Ne bändit, jotka pystyvät kehittymään ovat loppujen lopuksi harvinaisempia kuin italialaiset miehet, jotka eivät pidä äidistään.

Yleensä niilläkin bändeillä, jotka nousevat pinnalle, on yksi agenda, yksi oivallus ja oikeastaan vain yksi biisikin. Siksi viidennellä levyllä useimmat bändit ovat jo vaiheessa, jossa oman navan ympärillä kierretään yhä pienenevää kehää. Tilanne on lopullisesti eppunormalisoitunut.

Samaan aikaan jokaisella merkittävällä yhtyeellä on jokin sellainen vaikeasti määriteltävä ominaispiirre, joka heillä säilyy aina mitä tahansa he tekevätkään. Jotain sellaista, minkä takia juuri tämä bändi on ratkaisevan verran parempi, kiinnostavampi ja innostavampi, että se puhkaisee meidän kaikkien musiikin ylitarjonnalla turrutetun tietoisuuden.

Apulanta mursi tämän tietoisuuden "Mitä kuuluu?"-hitillään, joka löytyi heidän toiselta albumiltaan. Tästä yhtyeestähän ei pitänyt millään muotoa tulla suurta ilmiötä. Nippu heinolalaisia teinejä, jotka uusiokäyttivät punk-ideologiaa, Nirvanan biisirakenteita ja kieroa huumoria. Ja levyjä vielä julkaisivat samanikäiset kaverit käytännössä omakustanteina.

Apulanta on vuosien varrella kehittynyt jättiläisen harppauksilla säilyttäen samalla alkuperäisen, raa´an viehätyksensä, joka aikoinaan pysäytti niin teinit kuin kyyniset toimittajatkin viattomalla energiallaan. Prosessin aikana he ovat osoittautuneet älykkääksi ja pelottomaksi yhtyeeksi; he ovat aina valmiina haastamaan yhtä paljon median, musiikkibisneksen kuin omat faninsakin. Tähän asti kaikki ovat aina päätyneet heidän puolelleen.

Uuden "Plastik"-albumin jälkeen heidän asemansa on vahvempi kuin koskaan. Vasta edellisellä "Aivan kuin kaikki muutkin"-albumilla Apulanta päätyi niin selkeään ja siistiin ilmaisuun, että heidän musiikkinsa vetovoima kantoi jo pitkälle poikamaisen innon tuollepuolen. Nyt Apulannassa on taas täysin uutta syvyyttä.

Kysymys ei ole pelkästään sofistikoituneemmasta tuotannosta. "Plastik" on nimittäin kevyesti parhaimmalta kuulostava Apulanta-levytys. Soundit ovat kirkkaita, soitossa sävykkyyttä ja ennenkaikkea kokonaisuuteen on tiukasti hanskassa. Korviinpistävintä on tietenkin viulusovitukset ja muut hienostuneemmat kikat, jotka ovat jo olleet vahvasti läsnä kahdella ensimmäisellä singelläkin.

"Käännä se pois" ja "Odotus" ovat loistavia biisejä ja niitä mahtuu tälle albumille muitakin poikkeuksellisen monta. "Tervetuloa", "Ei yhtään todistajaa" ja "Tyhjää ikkunassa" ovat ihan samaa tasoa. Ja ehkä ensimmäistä kertaa kaikki toimii niin hyvin, että näistä helmistä saadaan täydet tehot irti. Kaunislinjaiset melodiat, energia ja herkkyys ovat hyvässä balanssissa keskenään.

Mutta ennenkaikkea "Plastik" osoittaa, että Apulanta on yhtye joka ei pelkää kehittyä. Tosiasiahan on, että Apulanta on vaivihkaa jo käytännössä jo instituutio, merkittävä osa suomalaista nykytodellisuutta. Eihän kukaan edes varmaan enää kiinnittää huomiota heidän nimeensä, joka alunperin oli varsin persoonallinen.

Mutta se ei ole institutionalisoitunut, vaan jatkanut eteenpäin sivulleen vilkuilematta. Ilman suuria markkinointikoneistoja tai managereja Apulanta on päässyt pitkälle. Eikä mikään estä heitä nousemasta vieläkin korkeammalle.
Apulanta on kansallisomaisuuttamme.