Kulttuuritarkastaja

Alkuun | Edelliset

1 – 10 / 56

Seuraavat | Loppuun

Suopeat batiikkihuivinaiset

Viittäkymmentä lähestyvä ylempi toimihenkilönainen, jonka lyhyet hiukset on värjätty lämpimällä vaalean sävyllä ja leikattu muotoon, päällä kauluspaita, jalassa rokkikeikan kunniaksi farkut ja viiden sentin tylsät mutta tyylikkäät, järkevät korkokengät. Raisuimmat vetävät päälleen vielä vyötärömittaisen, tyköistuvan nahkatakin. Siinä Helsingin Juhlaviikkojen Huvilateltan konsertin tyypillinen kävijä. Tälle porukalle on lähes mahdotonta järjestää bileitä, erityisesti kun Huvilateltan sisustus pitkine penkkeineen ja rajattuine vip-katsomoineen on sellainen, että se aktiivisesti vastustaa kaikkea juhlintaa. Viime viikolla kaksi bändiä yritti, toinen onnistui.

Keskiviikkona esiintyi Staff Benda Bilili, kongolaisista polion vammauttamista entisistä katumuusikoista koostuva ryhmä. Sitä oli saapunut katsomaan edellä mainitun naisryhmän puukäpyläversio, jonka hiukset on värjätty punertavalla sävyllä ja kaulassa roikkuu batiikkihuivi.



Staff Benda Bilili on vaikuttava näky. Ryhmän vanhemmat jäsenet työnnetään paikalle pyörätuoleissa. Päällä on puvut, kaulassa blinbling-käädyt ja päässä glitterillä päällystetty herrainhattu. Wau! Aika kauas on tultu vuodesta 2005, jolloin ranskalainen dokumenttiryhmä löysi rutiköyhät muusikot treenaamasta eläintarhasta, alkoi kuvata heitä käsittelevää elokuvaa ja teki heistä tunnettuja koko maailmassa. Batiikkihuivitädit ovat suunnilleen niin kaukana kinshasalaisesta köyhästä katumuusikosta kuin mahdollista, mikä ehkä kirvoitti seuraavan suopean kommentin:
"Mutta kyllä meidän on arvostettava heitä ihan muusikoina, ovathan he tosi taitavia."
Mitähän täti oli tullut katsomaan, jollei muusikoita?

Staff Benda Bililin musiikki on sekoitus afrikkalaisrytmejä, rumbaa, reggaeta ja r´n´b:ta. Se soi vakuuttavasti ensitahdista lähtien, puukäpylänaiset heiluvat katsomossa rytmikkäästi.

Bändi on ilmeisesti tottunut siihen, että heidän keikoillaan jorataan. Huvilateltta ei joraa, vaikka hymyileekin kannustavasti. Osa ihmisistä lähtee tanssimaan, mutta tanssi kuihtuu heilunnaksi ja hyväksyväksi hymyksi. Staff Benda Bilili soittaa todella vakuuttavasti, musa on hyvää, mutta yleisö taitaa tuntua kylmältä, eikä siis ansaitse nähdä muusikoiden silmiä. Aurinkolasit pysyvät päässä. Pyörätuoliin sidotut muusikot eivät ymmärrettävästi paljoa riehu, tanssivat kuitenkin. Ryhmän nuorisovahvistus, omatekoista säilyketölkistä ja sähköjohdonpätkästä rakennettua soitinta vinguttava Roger Landu, liikkuu sitäkin enemmän. Hän säätää soittimen kanssa koko ajan. Siis ihan koko ajan. Tiedättekö ne aloittelevat bändit, joiden basistit eivät voi olla säätelemättä vahvistimia, monitoria, piuhoja, ulostuloja ja muuta tekniikkaa kesken keikan? Sama fiilis.
Yhteenvetona: bändin tarina on kiinnostava ja mediaseksikäs, soitto on taitavaa, biisit hyviä, keikka tylsä.



Jotain aivan muuta tarjosi lauantain Shantel. (Lupaan, että tämä on viimeinen blogaus, jossa hehkutan Shantelia). Balkan-diskon keisaria oli saapunut katsomaan keski-iältään tyypillistä huvilatelttakävijää huomattavasti nuorempi jengi, keski-ikä 25 vuoden kieppeillä, moni asianmukaisen Balkan-henkisesti pukeutunut. He olivat päättäneet, että 28 euron lipuille on saatava vastinetta. (Taide kuuluu kaikille? Näillä lippuhinnoilla? PAH.) En ole ikinä nähnyt, että teltan edustan tanssilattia olisi täynnä ennen kuin illan pääartisti aloittaa. Yleensä esiintyjä saa huhkia puoli keikkaa, jonka jälkeen joku innostunut ehkä uskaltautuu tanssimaan. Nyt asiaan varmasti vaikutti loistava lämppäri, suomalainen (anteeksi, Borduriasta kotoisin oleva) Orkestar Bordurka, jonka Balkan-henkiset, slaavilaisia melankoliaa tapailevat sävelet vetivät vallan hyvin vertoja pääesiintyjälle.



Voi teitä, jotka ette rynnänneet lavan eteen kun siellä oli vielä tilaa! Teille ei Shantel flirttaillut, ei istunut päällenne laulamaan, ei roiskinut päähänne vettä virvelirummun päältä eikä suihkuttanut päällenne shampanskajaa. Mutta epäilemättä miehen karisma, hänen maailman tanssittavimmat biisinsä ja tiukasti tarttuvat melodiansa sekä yhdeksänhenkinen orkesterinsa kantoivat teltan perälle vip-katsomoon asti. Ainakin koko teltta seisoi, tanssi ja hurrasi. Ennennäkemätöntä.
Shantel on vieraillut Suomessa kahdesti, molemmilla kerroilla Club Balkan Feverissa dj-setillään. Jos on pakko valita, valitsen kuusituntisen dj-setin intiimillä klubilla. Onneksi ei tarvitse valita. Shantel on niin mahtava.

Tagit: musiikki

Ähky ja miten siitä selvitään

Kulttuuriähky iskee Helsingissä kerran vuodessa. Kulttuurintarjoajat arvelevat, että pääkaupunkiseutulaiset haluavat nauttia koko vuoden kulttuuritarjontansa kuukauden aikana elo-syyskuun vaihteessa. Niinpä meillä ovat yhtä aikaa meneillään Helsingin Juhlaviikot, Espoo Ciné, Stage-teatterifestivaali ja Art goes Kapakka. Kun tästä selvitään, paukkaavat päälle teattereiden ja Oopperan syyskauden avajaisnäytelmät sekä Rakkautta ja Anarkiaa. Seuraava kulttuurista vapaa ilta tiedossa 27.9.

Tässä pieni opas seuraavasta kahdesta viikosta selviämiseen. Kolme tsekkaamisen arvoista asiaa per tapahtuma.

Helsingin Juhlaviikot

Shantel & Bucovina Club Orkestar: Authentic Tour
Tämän vuoden parhaat bileet. Balkan-diskon kuningas Shantel on vieraillut Suomessa kahdesti dj-keikoilla. Molemmilla kerroilla loppuunmyyty klubi on tanssinut hurmoksessa, lepäämättä, seitsemän tunnin setin ja pyytänyt lisää. Shantel flirttailee, hassuttelee, kutsuu kuulijansa kanssaan lavalle juomaan vodkaa ja soittaa maailman tanssittavinta musiikkia. Nyt Huvila-teltassa on mukana koko Bukovina-orkesteri. Kaakkois-Euroopassa ja Balkanilla Shantel on ikoni, joka myy viikossa täyteen 40 000 hengen katsomon. Älä missaa tätä.
Huvila-teltta 28.8., liput 28 e.



Isaac Julien: Ten Thousand Waves
Helmikuu 2004. Morecambe Bayssa, Englannin luoteisrannikolla 38 kiinalaista laitonta siirtolaista kahlaa illansuussa kohti vesirajaa. He ovat menossa keräämään simpukoita, joista paikalliset ravintolat maksavat viisi puntaa 25 kilolta. Mereltä päin heitä vastaan kävelee englantilaisia simpukankerääjiä, jotka osoittelevat kelloaan ja huutelevat kielellä, jota kiinalaiset eivät ymmärrä. Eivätkä he halua ymmärtää – paikallisten kanssa on ollut ongelmia, ja kiinalaisten simpukkamerrat on vastikään sytytetty palamaan. Puoli kymmeneltä illalla kuuluu kohinaa. Täällä päin nousuvesi yllättää nopeasti ja rajusti. Simpukankalastajat lähtevät kiiruhtamaan kohti rantaa, mutta vesi on nopeampi. Ensimmäisellä aallolla se nousee polviin, toisella jo vyötärölle. Kolmas hukuttaa uimataidottomat. Jotkut ehtivät autolle, mutta pian vesi lyö yli korkeasta pakettiautostakin. Aamulla rannalta löydetään 21 ruumista.
Morecambe Bayn tragediasta inspiroitunut englantilainen videotaiteilija ja elokuvaohjaaja Isaac Julien tilasi kiinalaiselta runoilijalta Wang Pingiltä tekstin, jota työsti vuosien ajan. Kiinassa kuvattu, yhdeksälle kankaalle levittäytyvä videoteos puhuu globalisaatiosta runon keinoin. Tarinan päähenkilöä esittää hongkongilainen supertähti Maggie Cheung.
Taidehalli 10.10. asti, liput 10/8 e.



Bruno Beltrão ja Grupo de Rua: H3
Brasilialainen koreografi Bruno Beltrão yhdistää breakdancen ja hiphopin nykytanssiin ja Michael Jacksoniin. 16-vuotiaasta saakka omaa tanssiryhmäänsä johtanut Beltrão ei päästä tanssijoitaan helpolla. Tanssi on fyysistä ja teatterillista, mutta ei ei ota itseään vakavasti. Upeiden liikesarjojen taustalta hymyilevät MC Hammer ja Run-D.M.C.
Savoy-teatteri 31.8.-2.9., liput 35/17 e.



Stage-festivaali

Andrey Moguchy: The Gardeners
Pietarilainen ohjaaja ja hänen teatterinsa Formalny Teatr ovat nostattaneet venäläisten verenpaineita radikaaleilla esityksillään perestroikan ajoista lähtien. Esitys kommentoi Tšehovin Kirsikkapuutarhaa, mutta tykittää uudella teatterin kielellä esityksen puutarhureista, jotka piileskelevät mielikuvitusmaailmassa.Varaudu kulmat kohottavaan, hiuksianostattavaan ja muitakin pään karvoja venyttävään esitykseen.
Korjaamon Vaunusali 24.-25.8., liput 33/26 e.

Juha Luukkonen: Kahdeksan surmanluotia
Terveisiä murheellisten laulujen maasta! Vaimo ei ymmärrä, tytär ei ymmärrä, eikä poikakaan ymmärrä. Työtön lahtelainen roskakuski juo viinaa ja lataa asetta. Tammikuussa enskariin tullut näytelmä on nostanut sekä yleisön että kriitikoiden tunteet pintaan.
Korjaamo 27.-28.8., liput 25/18 e.



Tim Crouch: The Author
Jos osallistuva teatteri on sinulle kauhistus, jätä tämä suosiolla väliin. Muussa tapauksessa varaa äkkiä liput brightonilaisen ohjaajan Tim Crouchin uutukaiseen, jossa yleisölle tarjoillaan suklaata samaan aikaan kun se eläytyy väkivaltaan ja hyväksikäyttöön.
Korjaamo 1.-2.9., liput 25/18 e.



Art goes Kapakka

Jaakko Laitinen ja väärä raha
Jaakon ja bändin soittolista kattaa kaikki ihmisen tunnetilat. Ohjelmisto liikkuu slaavilaisesta hirttoköysi kädessä ja haikea hymy huulilla -melankoliasta riehakkaisiin Balkan-rytmeihin ja suodattaa keitoksen Suomi-iskelmän läpi.
Zetor 23.8. klo 23, vapaa pääsy.

Casino Talent 2010 – Stand Up
Grand Casinolla kisataan tuoreiden stand up -naamojen parhaudesta. Esiintyjinä Zöe Chandler, Henric Chezek, Henry Lehto, Sampo Luoto, Riku Pajari, Antti Syrjä ja Petteri Vänttinen, tuomaristossa hieman yllättäin Ben Zyskowicz ja Antti Virtanen. Ennustus: lavalla on yksi loistava, kaksi hyvää, kaksi keskinkertaista ja kaksi hirvittävää myötähäpeää tuottavaa koomikkoa. Jollei kantti kestä, on samana iltana samaan aikaan tarjolla Manala goes Comedy, jossa yleisö huutaa esiintyjän pois lavalta kun on saanut kyllikseen.
Grand Casino 25.8. klo 20, vapaa pääsy.

Reeta Vestman & Broadway Stories
Husky Rescuen solisti Reeta Vestman (ent. Korhola) laulaa Broadway-musikaalibiisejä pianon ja viulun säestyksellä. Ei kyynikoille.
Bar Socis 25.8. klo 21, vapaa pääsy.

Espoo Ciné

Olivier Assayas: Carlos
Viisi ja puoli tuntia elokuvaa venezuelalaisesta terroristista. Yleensä tämänpituiset elokuvat on suunnattu vain sekopäisimmille leffanörille, mutta Olivier Assayasin uutuus pitää otteessaan myös ihan normaalia katsojaa. Tarina kertoo Sakaalin, 70-luvun kuuluisimman ja pelätyimmän poliittisen terroristin tarinan. Ilich Ramírez Sánchez alias Carlos piti Eurooppaa pelossa 1970-luvulta lähtien, mutta jäi kiinni vasta vuonna 1994.
Kino Tapiola 28.8., liput 12 e.



Hans Petter Moland: En ganske snill mann
Myös norjalaisen Hans Petter Molandin uutuudessa ollaan rikollisten parissa. Päähenkilö Ulrik pääsee vankilasta istuttuaan 12 vuoden kakun, vaikka oikeastaan elämä vankilassa oli aika kivaa. Stellan Skarsgårdin esittämä Ulrik haluaisi vain pitää matalaa profiilia, mutta jotenkin hankalia naisia ja kostotoimenpiteitä vain putoilee syliin. Norjalaiset taitavat mustan huumorin.
Tapiolasali 27.-28.8., liput 6 e.



Elia Suleiman: The Time That Remains
Mustaa huumoria on tarjolla täälläkin, tällä kertaa palestiinalaisten kohtaloita seuraavassa elokuvassa. Palkittu ja kiitetty ohjaaja seuraa palestiinalaisia kolmen sukupolven ajan 1940-luvun Nasaretista toiseen intifadaan.
Tapiolasali 28.8 ja Louhisali 29.8., liput 6 e.

Tagit: elokuva kuvataide musiikki tanssi teatteri

Sadistin nainen

”Jos miehesi käskee sinun muuttua koiraksi, tuleeko sinusta koira?” Kyllä, vastaa markiisitar Renée Pélagie de Sade.

Markiisi Donatien-Alphonse-François de Sade, 1700-luvulla elänyt valistusfilosofi ja seksikapinallinen, on antanut nimensä paitsi sadismille, myös lukemattomille näytelmille, elokuville ja kirjoille. Ooppera Skaalan toteuttamassa teoksessa Madame de Sade esiin nostetaan markiisi de Sadea lähellä olleet naiset: vaimo, käly ja anoppi. Markiisia itseään ei päästetä ääneen, mutta hän hallitsee koko perhettä jopa vankilasta käsin.

Ooppera on katsaus valtaan – seksuaaliseen, poliittiseen ja sosiaaliseen. Pääosassa on de Saden vaimo Renée (Essi Luttinen), joka alistuu miehelleen ensin vastentahtoisesti, sitten intohimolla. Markiisi pettää Renéetä kymmenien naisten ja miesten kanssa. Myös Renéen sisko, iloinen masokisti Anne (Mari Palo), pääsee osaksi markiisin sadomasokistista unelmaa. Siskosten äiti (Taina Piira) yrittää repiä tyttäriään irti de Saden vaikutusvallasta ja toimittaa tämän vankilaan. Renée käy aviovaimon loputtomalla uskollisuudella tapaamassa miestään vankilassa vuosikausien ajan, mutta kun markiisi lopulta vapautuu, kieltää Renée tältä seuransa. Muisto markiisista ei kuitenkaan hellitä, vaan seuraa Renéetä loppuelämän.



Renée de Saden osan oivasti laulava mezzosopraano Luttinen kirjoittaa ohjelmalehtisessä roolihahmostaan ja tämän avioliitosta näin:
”Renée Pélagie de Saden elämässä uskollisen aviovaimon hyve jalostui äärimmäisiin, lähes masokistisiin mittoihin. Hän ja markiisi olivat yhdessä sadomasokismin kaksi puolta, kuin jing ja jang, erottamattomat, toisiaan täydentävät. Sillä onhan silkkaa masokismia sietää ja seurata sivusta vuosikausia miehensä irstailua, peitellä tämän tekosia ja piilotella tämän huoralaumaa poliisilta, käydä hoivaamassa tätä vankilassa ja yrittää oman turvallisuutensa uhalla järjestää pakoyrityksiä.”
Ei, Essi, tuo ei ole masokismia. Tuo on hyvin surullinen tarina. Masokismia ei ole se, että suostuu tai joutuu kärsimään. Masokismia on nauttia kärsimyksestä.

Onneksi ohjaaja Janne Lehmusvuo oli paremmin perillä siitä, mitä masokismi on. Hän esittelee oopperassa kaksi naishahmoa, jotka toteuttavat erilaisia masokismin muotoja.
Anne, Renéen sisko ja markiisin käly, tykkää siitä että ruoska soi makuuhuoneessa. Anne on näytelmän hahmoista ainoa, joka on sinut itsensä ja halujensa kanssa. (Älkää uskoko Helsingin Sanomien kriitikkoa, musiikinprofessori Veijo Murtomäkeä, joka on sitä mieltä, ettei masokistisesta seksistä nauttiva henkilö voi olla mieleltään terve. Murtomäki luonnehtii Annea ”pimahtaneeksi”.)
Reneén masokismi puolestaan on monimutkaisempaa sorttia. Hän saa täyttymyksensä itsensä kieltämisen kautta, ryhtymällä marttyyriksi. Ensin Renée on vuosikymmeniä markiisin henkisen ja fyysisen väkivallan kohde. Hän ei suoranaisesti nauti markiisin lyönneistä, vaan siitä, että kestää ne kunniallisen vaimon tavoin. Vuosien mittaan hän alkaa palvoa pahantekijäänsä. Renée kieltäytyy puhumasta pahaa miehestään ja avioliitostaan, vaan alkaa nähdä ympäröivän yhteiskunnan ja tavat ahdistavina.
"Sinä ja isä ette maanneet toistenne, vaan normaaliuden ja siveellisyyden kanssa! Te ette tiedä mitään siitä maailmasta, jossa ruusu ja käärme ovat sydänystäviä. Yöllä ne vaihtavat hahmoa keskenään."
Avainrepliikki Renéen sielunmaisemaan on tämän äidilleen lausuma selitys suhteen luonteesta:
”Jos mieheni on hirviö, minun on oltava hirviömäisen uskollinen!”
Renée jatkaa itsensä kieltämistä senkin jälkeen, kun hän on luopunut markiisista - hän päätyy luostariin.



Juha T. Koskisen säveltämä ooppera pohjautuu japanilaisen kirjailijan Yukio Mishiman (1925-1970) näytelmään. Mishima oli jännä tyyppi: sen lisäksi, että hän on Japanin yksi tunnetuimpia, tuotteliaimpia ja käännetyimpiä kirjailijoita, hän oli aikansa kohujulkkis. Ensin isoäiti eristi pojan muusta maailmasta kunnes tämä täytti 12, jonka jälkeen Mishiman militaristi-isä käytti poikaan kasvatusmetodeja kuten piteleminen liikkuvaa junaa vasten ja kaikkien kirjojen ja käsikirjoitusten repiminen. Lopulta hänestä tuli, isän vastustuksesta huolimatta, kirjailija. Mishima oli kahdesti naimisissa ja sai kaksi lasta, mutta viihtyi homobaareissa ja ilmeisesti myös homosuhteissa. Hintelä, nörtähtävä intellektuelli hurahti fitnessiin ja esitteli elämänsä 15 viimeistä vuotta muskeleitaan iltapäivälehtien sivuilla.
1960-luvulla Mishimasta tuli oikeistolainen nationalisti. Hän perusti sadan hengen vahvuisen isänmaallisen järjestön, josta tuli hänen henkilökohtainen armeijansa. Marraskuussa vuonna 1970 Mishima marssi neljän toverinsa kanssa varuskuntaan kenraalin luo, otti tämän panttivangiksi ja uhkasi tappaa tämän, ellei saisi pitää palopuhetta sotilaille. Mishima ohjattiin parvekkeelle, jossa tämä aloitti isänmaallisen vuodatuksen ja kehotti sotilaita nousemaan kapinaan länsivalloille sielunsa myynyttä parlamenttia vastaan. Sotilaat nauroivat Mishiman ulos ja tämä teki itsemurhan. Eikä sekään mennyt oikein, Mishiman lähin mies ei osannut katkaista kaulaa tyylipuhtaan seppukun vaatimusten mukaisesti.



Mishima tuodaan myös lavalle, valitettavan epäonnistuneesti. Tanssija Thomas Freundlich on liikkuessaan upea, mutta kun hän alkaa lausua Mishiman suulla mielipiteitä vaikkapa kirjailijan ja teoksen synnyn suhteesta, koko esityksen intensiteetti lässähtää. Onneksi laulajat, joiden näyttelijänkyvyt pääsevät pienellä lavalla oikeuksiinsa, nostavat teoksen nopeasti takaisin jaloilleen.

Musiikki hienostunutta, välillä jopa pelkistettyä, ja pääosan saavat laulajat. Kapellimestari Eva Ollikainen johtaa orkesteriaan rennosti. Koskisen musiikkia rytmittävät mitkäs muutkaan kuin ruoskaniskut.

Tagit: ooppera

Rahat takaisin!

Kepu petti taas, mutta sehän ei ole mikään uutinen. Keskustan omistama Apollon Verkkopalvelut Oy -niminen lafka on määrätty maksamaan puoli miljoonaa euroa jälkiverona, koska se on huijannut vähentämällä arvonlisäveroja perusteettomasti. Mutta tiestikö, että kyseinen pulju on huijannut juuri sinua?

Koko firma pyörii nimittäin valtion myöntämän viestintätuen varassa. Me siis maksamme Apollon Verkkopalvelut Oy:n toiminnan. Kyseinen huijaus on päässyt tapahtumaan siksi, että viestintätuessa on kaksi valtavaa ongelmaa: naurettavan suuret avustukset ja avustusten väärinkäyttö.

1. Naurettavan suuret avustukset

Apollon Verkkopalvelut Oy kustantaa keskustan verkkolehti Verkkoapilaa. Verkkoapila oli saanut puoli miljoonaa euroa tukea. Katsokaa noita sivuja ja sanokaa rehellisesti, onko kyseessä hyvin käytetty raha. Kokoomus panee vielä paremmaksi: sen Verkkouutiset-sivustoon on upotettu miljoona euroa valtion tukea. Siis miljoona vuodessa! Katsokaa tuota sivustoa! Muilla puolueilla, koosta ja poliitisesta kannasta riippumatta, ihan sama juttu: verkkopalveluihin törsätään käsittämättömät määrät mammonaa, eikä tulos ole häävi. Itku tulee kun miettii, mitä valtavaa upeutta pienet lehdet saisivat aikaan miljoonalla.

Se, että puolueiden lehdet saavat valtiolta rahaa, ei ole yksinomaan kurjaa ja epäreilua. Isot sanomalehdet mielellään väittävät olevansa poliittisesti sitoutumattomia ja objektiivisia, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Puolueiden lehdistä lukija löytää uutiset omaa poliittista makua mukailevasti suodatettuna.

Mutta suhteutetaanpa viestintätukea hieman. Käy ilmi, että keskustalainen (ja vihreä, vasemmistolainen, kokoomuslainen jne) journalismi on monta sataa kertaa arvokkaampaa kuin muut journalismin lajit.

Viestintätuki, jota puoluelehdille jaetaan, on 18 miljoonaa euroa. Viime vuonna Opetusministeriön jakama kulttuurilehtituki on miljoona euroa, josta 800 000 tulee valtiolta ja 200 000 Veikkaukselta. Sitä on jakamassa 132 lehteä. Avustussummat vaihtelevat muutamasta sadasta eurosta muutamaan kymmeneen tuhanteen. Kärjessä ovat Teatteri-lehti (32 000 euroa), Ny Tid (30 000 e), Taide-lehti (28 000 e) ja Voima (26 000 e). Valtio tukee kulttuurilehteä keskimärin kuudella tonnilla.

Viestintätuen summat määräytyvät siten, että jokainen puolueen kansanedustaja tuottaa puolueelle 90 000 euroa viestintätukea. Valtio siis tukee esimerkiksi Keskustan lehtiä neljällä ja puolella miljoonalla eurolla. Tai tukisi, jos summat menisivät oikeaan osoitteeseen. Suinkaan aina ne eivät mene.

2. Avustusten väärinkäyttö

Ennen puolueiden lehdille maksettiin lehdistötukea. Lehdet saivat rahaa suoraan valtiolta, eikä rahaa saanut kierrättää puolueen kassan kautta. Tämä takasi lehtien työrauhan ja journalistisen tason: oman puolueen likapyykkiä voitiin pestä lehdessä, koska ei tarvinnut pelätä, että puolue pääsee näpelöimään tukia siinä tapauksessa, että lehden sävy ei miellytä.

No, EU ei tällaista hyväksynyt. Sen silmissä puolueiden lehtien saama tuki oli yritystukea, jota jaeltiin epäreilusti vain joillekin yrityksille – sinänsä ihan oikein ajateltu. Eduskunnan piti tehdä jotain, ja se päätti (yllätys!) jakaa itselleen enemmän rahaa ja löysätä rahojen käyttöehtoja.

Lehdistötuki oli vuonna 2007 noin 14 miljoonaa euroa. Vuonna 2008 tukea kasvatettiin 18 miljoonaan euroon ja se muutettiin ”viestintätueksi”, joka on osa puoluetukea. Se tarkoittaa, että puolueille annetaan 18 miljoonaa rahaa, jonka ne pyhästi lupaavat antaa eteenpäin lehdilleen. Eivät tietenkään anna.

Puoluetuen käyttö on periaatteessa läpinäkyvää: puoluesihteerit ja muut puolueen rahasäkin päällä istuvat ovat velvollisia tekemään tiliä puoluetuen käytöstä. Tämä ei kuitenkaan koske viestintätukea. Viestintätuen voi ohjata yhtiöille, esimerkiksi Apollon Verkkopalvelut Oy:lle. Yhtiö kustantaa puolueen lehtiä, mutta voi puuhailla mitä tahansa muutakin. Sillä kappas - koska kyseessä on osakeyhtiö, jonka kirjanpito on osakeyhtiölain luvalla salaista, voidaan viestintätuen käyttökohteet pitää piilossa.

Viestintätuki on tarkoitettu poliittiselle journalismille. Nyt sitä käytetään mihin huvittaa, esimerkiksi mainostilan ostamiseen, lentolehtisiin ja kaiken maailman bobhelsinkeihin. Esimerkiksi Kokoomus on Hesarin mukaan käyttänyt viestintätukea Toivotalkoisiin ja Korvakiertueisiin. (Ja vaikka esimerkki on Kokoomus, puolueet varmasti hyödyntävät samaa kikkaa myös vasemmalla.) Mutta se on väärin – viestintätuen tarkoitus ei todellakaan ole kustantaa puolueiden vaalimainontaa. Perkele, meitä on huijattu. Viestintätuki läpinäkyväksi tai rahat takaisin.

Punamustaa

Jos 13-vuotias flanellipaitapoika maalaisi kuviksentunnilla samanlaisia teoksia, jollaisia Pilvari Pirtola esittelee tm-galleriassa, hänet lähetettäisiin terkkarille keskustelemaan siitä, hakkaako isi, kiusaako kaverit, kuunteletko metallimusiikkia ja meinaatkos ammuskella luokkatovereitasi.



Esillä on valtava määrä teoksia. 150:ssä niin väreiltään kuin poliittiselta sanomaltaankin punamustassa maalauksessa yhteiskunta on vankila, josta ulospääsy tapahtuu välkivallan kautta. Anarkismin musta lippu on nostettu salkoon, kolmiopäiset tikku-ukot vihaavat, huutavat ja kuolevat. Jotkin maalaukset sisältävät vain kankaalle kirjoitetun iskulauseen. Osa teoksista, mielestäni paras osa, on abstrakteja vihanpurkauksia.



Pirtolan maalaukset ovat ehdottomia, niissä maailma on mustavalkoinen ja ihmisen on valittava, ollako aktivistien vai korporaatioiden puolella. Lämpöä, (itse)ironiaa tai huumoria niihin ei mahdu. Vallankumouksen kanssa ei pelleillä, punamustat ottavat itsensä ihan helvetin vakavasti. Ja hyvä niin, maailmassa ei olla tehty yhtään itseironista vallankumousta.
Onkin tylsää, että Pirtola on valinnut julistuksen kieleksi englannin. Kieli syö teoksilta voimaa ja maalauksiin sisältyvistä iskulauseista tulee tylppiä kliseitä. ”Burn all that is not ours” – yhdysvaltalaisen kevytpunkbändin pienemmän hitin kertosäe. ”When did we lost our way?” – kansantajuisen vasemmistolaisen brittiekonomistin lamaa käsittelevän kirjan neljäs luku. ”Why don’t you fight? It’s your life after all” – teksti t-paidassa, ihan siinä Che Guevaran pärstän vieressä. Kun kerran ollaan tosissaan, miksi vesittää sanoma englannilla? Kyllä suomessa on sentään enemmän munaa. ”Polta kaikki vieras.”



Teokset heijastavat taiteilijan poliittisia näkemyksiä, mutta myös harrastuksia ja mieltymyksiä. Teos, jossa Pikachu-ilmapallo on saanut päälleen verta ja mutaa, tuo mieleen White Wolf -roolipelikustantamon luoman synkän rinnakkaistodellisuuden. Ja onko taiteilijan käyttämä nimimerkki Nosfe peruja Vampire-larppien ajoilta?
Tärkein innoittaja on kuitenkin musiikki. Noise, tuo ihana mutta harmillisen aliarvostettu musiikkigenre, on Pirtolan teoksissa saanut kuvallisen muodon. Pirtola on tuottelias taiteilija, jonka video-, performanssi ja installaatioteoksia yhdistävät poliittisuus ja, no, noise. Erityisasema noisella on demoskenessä 90-luvun alusta pyörineen Pirtolan videoissa, tähän tapaan:



Taidegallerian kunnioittava hiljaisuus ei tee oikeutta teoksille. Taustalla saisi pauhata ruotsalainen harsh noise, miksei välillä myös kotimainen punk. Maalauksia katsellessa alkoi päässä soida Aivolävistyksen biisi Mistä on pienet fasistit tehty?.

The Black Flag Hoisted Taidemaalariliiton TM-galleriassa, Yrjönkatu 11 F, 15.8. saakka.

Tagit: kuvataide

Naura terroristille

Kouluampumisille ei vielä saa nauraa, natseille saa (paitsi Saksassa). Estonialle voi nauraa pienessä porukassa, mutta ei julkisesti. Itsemurhapommittajille on Suomessa voinut nauraa jo hyvän aikaa, mutta englantilaisen ohjaajan kokopitkää itsemurhapommittajakomediaa saatiin odotella viisi vuotta. Ei ihme, että haasteeseen tarttui juuri Chris Morris. Tulos on Four Lions, komedia, jonka huumori on törkeämpää kuin Sacha Baron Cohenilla ja mustempaa kuin Martin McDonaghilla.



Englantilainen Morris on ensimmäistä kertaa pitkän elokuvan kimpussa. Hänet tunnetaan älykkäistä, uskomattoman epäsovinnaisista komediasarjoista. Tunnetuimpia Morrisin ohjaamia sarjoja ovat oikeita poliitikkoja ja julkkiksia kusettavat, medialle nauravat The Day Today ja The Brass Eye, jonka pedofiliajakso innoitti enemmän valituksia kuin mikään muu tv-ohjelma Britanniassa sitä ennen. (Morris haastattelee pedofilialiiton puheenjohtajaa: ”Tässä on 6-vuotias poikani. Sinä olisit valmis makaamaan hänen kanssaan!” ”En olisi.” ”Valehtelet! Kerro totuus, haluat harrastaa seksiä kuusivuotiaani kanssa!” ”Ei, en halua.” ”Miten niin et?” ”No, hän ei mielestäni ole kovin viehättävä.” ”Mutta hän on lapsi!” ”Silti.” ”Ettäs kehtaat sanoa noin pojastani!”)



Four Lions kertoo viidestä itsemurhaiskua suunnittelevasta muslimimiehestä Englannin Sheffieldissa. Joukon suurimmat aivot omistaa Omar (Riz Ahmed), joka toimii päivisin ostoskeskuksen vartijana ja kertoo iltaisin pojalleen satua Leijonakuninkaan Simban käymästä jihadista. Omar ja Waz (Kayvan Novak), jonka mielestä paras pommi-iskun kohde olisi internet, lähtevät Pakistaniin terroristien koulutusleirille. Kotiin jäävät solun kaksi muuta jäsentä, käännynnäis-sekopääbritti Barry (Nigel Lindsay), jonka auton sytytystulpat hajoilevat, koska ne ovat juutalaisia, sekä Faisal (Adeel Akhtar), joka opettaa korppeja pommittamaan bordelleja ja tekeytyy räjähdysaineita ostaessaan IRA-terroristiksi, jotta häntä ei epäiltäisi muslimiksi. Mukaan värvätään vielä Malik “The Mal” Hassan (Arsher Ali), joka räppää itsemurhavideonsa Tupacia siteeraten. Kuten arvata saattaa, miesten pommitusaikeiden tiellä ei seiso Jumala eikä kohtalo, vaan tyyppien silmitön typeryys.



Morrisin näkemys ihmiskunnasta ei ole erityisen mairitteleva. Itsemurhapommittajat ole urheita marttyyreita, jollaisina terroristijärjestöt haluavat heidät esittää, eivätkä vaarallisia vihollisia, jollaisina Pentagon soisi meidän näkevän terroristit. Täydellisiä ääliöitä ovat myös poliisit (”Käskin ampua karhun, mutta ammuit Wookieen!”), väkivallattomat muslimit (”Lukitset vaimosi kaappiin!” ”Se ei ole kaappi, vaan hyvin pieni huone.”) ja brittiläiset normijampat. Ainoat pätevät tyypit leffassa ovat pakistanilaisia terroristeja, joiden luona Omar ja Waz mokaavat niin kolossaalisella tavalla, että päättävät ottaa ensimmäisen koneen takaisin Britteihin.



Brittiläinen tv-huumori on perinteisesti tehnyt pilaa arjen idiotismista. Ohjaaja teki omien sanojensa mukaan neljän vuoden pohjatyön, tutustui islamiin ja muslimeihin, haastatteli Guantánamo Bayssa virunutta Moazzam Beggia sekä istui toinen toistaan typerämpien rikollisten oikeudenkäynneissä. Four Lions onkin TOP-100 kokoelma keinoja, joilla pyhän sodan voi mokata. Leffa alkaa pieleen menneillä itsemurhavideo-otoksilla ja päättyy päähenkilöiden osallistumiseen Lontoon maratonille räjähteillä täytetyissä naamiaisasuissa. Vakava kysymys, miksi nämä miehet haluavat räjäyttää itsensä, sivuutetaan. Mutta tarkoitus ei olekaan antaa itsemurhaterroristeille puheenvuoroa, vaan nauraa heille. Elokuva on kiinnostavasti ja rohkeasti kuvattu kokonaan itsemurhapommittajien näkökulmasta, mutta se ei tarkoita, että itsensä räjäyttävät toisen sukupolven maahanmuuttajaurpot ansaitsisivat reilun käsittelyn. Jos katsot tänä vuonna yhden komedian, katso tämä.

Tagit: elokuva uskonto

Barbaari-Obama

Kun The Telegraph julkaisi pressanvaalien alla artikkelinsa Barack Obama: The 50 facts you might not know, nörttimaailma löysi messiaansa. Listan ykkösenä komeili Obaman sarjisharrastus: tyyppi on intohimoinen Hämähäkkimies- ja Conan Barbaari -fani. Tämä mies on yksi meistä.



Sarjakuvakäsikirjoittajat innostuivat. Obama oli debytoinut sarjakuvassa jo senaattoriaikoinaan, mutta silloin kyseessä oli piskuinen Licensable BearTM. Kunnolla presidenttiehdokkaan fanitus alkoi Savage Dragon -sarjakuvan numerosta 137, jonka kansi julistaa "I'm Savage Dragon and I endorse Barack Obama for President of the United States!". Ja kun chicagolaisella, vihreällä, räpyläkätisellä, supervahvalla mutanttipoliisilla on mielipide, sitä on parasta kuunnella!



Vaalien alla Obamasta julkaistiin pari elämäkertasarjakuvaa: Rod Espinosan toteuttama Obama: The Comic Book ja Jeff Mariotten käsikirjoittama Presidential Material: Barack Obama.
(Samassa Presidental Material -sarjassa muuten tehtiin myös John McCain -sarjis, jonka mainoslause kuuluu näin:
John McCain is a true American hero, and his tale, taking him from the hells of Viet Nam to becoming the Republican nominee for President is a story well worth telling.)

Obama tuli valituksi ja sarjakuvakustantamot ymmärsivät, että Obama myy. The Amazing Spider-Man teki kuuluisan Obama-kantensa ja viisisivuisen miniseikkailun, jossa Obama esiintyy.
Kyseessä oli kaupallisesti fiksu peliliike. Hämiksen julkaisijan Marvelin pahin kilpailija DC Comics oli pedannut Batmanin kuolemaa jo puoli vuotta. Kuolematarinan huipennuksen, jota kirjoittamaan oli pestattu itse Neil Gaiman, piti ilmestyä helmikuussa, myydä järjettömät määrät ja nostaa DC Marvelin ohi. Vaan Marvelpa julkaisi Obama-Hämiksensä tammikuussa ja vei valtamedian huomion kuolevalta Batman-paralta. Hämiksen Obama-numero on myynyt yli puoli miljoonaa kappaletta, kun lehteä normaalisti myydään noin 70 000. Siitä tuli 2000-luvun myydyin sarjakuvalehti, Batman ei päässyt edes top-200:aan.



Sarjisfanit ja -kustantajat näkivät, että Obama voisi antaa alalle sen kipeästi tarvitsemaa potkua. (Sekä Marvel että DC tekevät tällä hetkellä rahansa elokuvilla, sarjakuvasta on tullut sivubisnes.) Sarjisgiikkien lifestyle-lehti Wizard nosti Obaman kanteensa. Juustoisessa kuvassa Obama repii puvuntakkinsa auki ja paljastaa sen alta supersankarihaalarinsa.



Yhdysvaltojen istuvat presidentit ovat toki esiintyneet sarjakuvissa ennenkin. Jimmy Carter nähtiin X-Menissä, George W. Bush Ultimatesissa ja John F. Kennedy Teräsmiehen kaverina. Tunnetuin sarjispressa taitaa olla Watchmenin hirmuhallitsija Richard Nixon. Erona Obamaan on se, että tätä ennen pressat ovat olleet pieniä sivuhahmoja, useimmiten koomisia, satiirisia, pahoja tai korkeintaan realistisia. Sarjakuvien Obama on sankari, kaikin tavoin vertailukelpoinen keksittyihin supersankareihin.

Nyt Obama on saanut jo monta omaa lehteä. Tässä lyhyet esittelyt niistä, joihin olen itse tutustunut.

Barack the Barbarian
Obama on suuri Conan Barbaari -fani. Niinpä oli välttämätöntä tehdä lehti, jossa Obama seikkailee barbaarina. Esikuvalleen syvään kumartavassa lehdessä Barack Barbaari seikkailee Yhdysvaltain politiikkakuvioista tuttujen, barbaarimaailmaan siirrettyjen hahmojen kanssa. Näkyvin sivuhahmo on bikineissä ja sudentaljassa keikistelevä Red Sarah. Mukana pyörivät myös Hillary miehineen, George W. Bush, Dick Cheney ja John McCain. Larry Haman käsikirjoittamaa sarjista on ilmestynyt neljä osaa. Hama suostui projektiin sillä ehdolla, että kyseessä olisi oikea, vakavasti otettava sarjakuva eikä pelkkä kunnianhimoton läppä. Ensimmäisenä pitäisi muuttaa lehden tyhmä Obama the Barbarian -nimi muotoon Barack the Barbarian. Kiitos Haman vaatimusten, lehden piirrosjälki on tyylikästä ja tarinakin mukiinmenevä. Tämä on ihan oikea sarjakuva.



President Evil
Tämän(kään) sarjakuvan idistä ei ole vaikea arvata: Obama tahkoaa zombilaumoja pataan. Tapahtumapaikkana Washington D.C., pahiksina taviszombit ja epäkuolleet presidentit, apuna jälleen Sarah Palin ja läjä muita poliitikkoja. Tylsähkö stoori, kansi ei vastaa lehden piirrosjälkeä.



Obamouse
Sarjakuvassa kerrotaan, millainen Obama olisi, jos hän olisi supersankarihiiri. Ensimmäinen vitsi: Obamalla on isot korvat, vähän niin kuin hiirellä! Heh heh, kässäättekö? Hiirellä!
Hiirimaata uhkaavat monet vaarat, pahimpana niistä terroristijärjestö Owl Kaida. Vitsi ei kanna koko lehteä, joten päätarinan ohella hiiri-Obama nähdään lyhyessä Star Trek -tarinassa.



Obama: The Road to the White House
Obama on niin tärkeä jätkä, että hänestä ei voi tehdä yhtä elämäkertasarjakuvaa. Joakisesta elämänvaiheesta on tehtävä oma sarjakuvansa. Tässä tarkastellaan vaalikampanja-aikaa. Sarjakuvan keinoja käytetään hyvin vähän, kyseessä on lähinnä kuvitettu tapahtumien kertaus. Vaikka poliittinen juonittelu olikin paksua ja kampanja värikäs, eivät Yhdysvaltain viime pressanvaalien tapahtumat ole niin kiinnostavia, että keskivertoa suomalaislukijaa nappaisi näin kahden vuoden kuluttua. Seuraava osa, The First 100 Days, käsittelee Obaman vallan ensihetkiä. Näitä epäilemättä tulee lisää sitä mukaa kun Obama vanhenee.



Bo Obama
Oman lehtensä on tietysti saanut myös Michelle Obama. Hänen elämäkertasarjiksensa ilmestyi samassa Female Force -sarjassa, jossa on nähty muun muassa Sarah Palinia, Hillary Clintonia, Condoleezza Ricea ja prinsessa Dianaa käsittelevät sarjikset. Tyttäret lienevät vielä jonkun lain suojelemia ja heistä tehtyä sarjakuvaa saa vielä odottaa. Perheen koiralla Bo Obamalla (miksi koiralla on sukunimi?) kuitenkin on omalla nimellä kulkeva sarjakuvalehti. Näin sen tukholmalaisessa sarjakuvadivarissa enkä tietenkään voinut vastustaa. Virhe. Halvalla piirretty ja käsikirjoitettu tekele on tietoiskutyyppinen lehdykkä Obaman perheen koirasta ja muista elukoista, joita Valkoisessa talossa on majaillut. Ällöpirteä heissulivei-kerronta nostaa karvat pystyyn.

Tagit: sarjakuva

Euroviisukatselmus, osa 2

Euroviisujen toinen semifinaali oli, jos mahdollista, vielä ensimmäistäkin laimeampi. Seuraavassa katsaus niihin finalisteihin, joita ei käsitelty edellisessä postauksessa. Muistakaa Euroviisu-juomapeli, niin ilta on miellyttävämpi.

Azerbaidžan
Safura
Drip Drop
Safuran pr-kiertueeseen on poltettu manateja kuin roskaa, mutta tyttö kuulostaa silti vuoden 1996 Toni Braxtonilta.Toivottavasti Safura on finaaliin mennessä joko oppinut juoksemaan korkkareilla tai vaihtanut flätteihin. Semifinaaleissa hän muistutti jalkapuolta varsaa.



Espanja
Daniel Diges
Algo Pequeñito
Poika ja lelulajitelma from hell valssaavat aluksi veikeästi. Harjoituksissa oli ongelmia biisin lopun kanssa – jos Daniel onnistuu, seuraa mahtava nostatus, jos epäonnistuu, helvetin typerä kiekuminen.

Norja
Didrik Solli-Tangen
My Heart Is Yours
Celine Dionin ja Ridge Forresterin vahinkolapsi tappelee Titanic-balladeista tykkäävien äänistä Israelin Harel Skaatin kanssa. Hyvä hetki mennä jääkaapille.

Kypros
Jon Lilygreen & The Islanders
Life Looks Better In Spring
Euroopan tylsimpien ihmisten äänet jakautuvat tänä vuonna Kyproksen ja Belgian kesken.

Irlanti
Niamh Kavanagh
It's For You
Vuoden 1993 viisuvoitto ei riittänyt, tämä merinoita Ursulan pikkusisko haluaa lisää. Katsokaa Niamhia: hän on takuulla paha. Hän kykenee pysymään hymyilevänä ja hyväntahtoisena tasan kolme minuuttia. Esityksen jälkeen hänet saatellaan takahuoneeseen, jonne on katettu pikkuvauvoista ja pandoista valmistettu päivällinen.



Iso-Britannia
Josh
That Sounds Good To Me
Heh. Hehe. MUHAHAHAHAAHAA! Tämä on tulos jos maa pääsee aina finaaliin ilman esikarsintaa.

Georgia
Sopho Nizharadze
Shine
Sopho yhdistää koreografiassa laulu- ja jumppatunnin. Pisteet siitä, että neiti laulaa yhtä hyvin kaikissa asennoissa. Biisin säveltäjä Hanne Sørvaag kisaa itseään vastaan. Hän on vastuussa myös Norjan balladista.

Turkki
maNga
We Could Be The Same
Turkki huijasi ja lähetti oikean bändin. MaNga voitti MTV:n European Music Awardseissa tittelin Best European Act. Onneksi huijareiden biisi on huono ja lavashow kusi ainakin semifinaaleissa – ehkä itsensä sirkkelöimistä ulos robottipuvusta olisi pitänyt harjoitellut toinenkin kerta. Vaikka onhan ne puvut kalliita.

Ukraina
Alyosha
Sweet People
Alyosha kädetti ja tarjosi sääntöjen vastaista kappaletta. Huijaus huomattiin, mutta uusia karsintoja ei ehditty järjestää. Niinpä Ukraina saa hävetä tätä plöräytystä, joka artisti kyhäsi nopeasti kokoon ensimmäisen kappaleensa tilalle. Hieno musavideo on kuvattu Tsernobylissa.



Ranska
Jessy Matador
Allez! Ola! Olé!
Viime vuoden Patricia Kaas oli liian tyylikäs. Nyt mennään asteikon toiseen päähän hoilauksella, joka on kuin luotu mölistäväksi kännissä jalkapallon MM-kisojen erätauoilla. Videolla Jessyä ympäröi bikiniasuisten mimmien lauma, lavalle on saatu vain yksi misukka hinkkaamaan itseään Jessyn muskeleihin. Esityksen koreografi karkotettakoon EU:sta.

Romania
Paula Seling & Ovi
Playing With Fire
Ovin imagosängen keräämät cool-pisteet hupenevat väliosassa Paulan kauheaan kiekumiseen. Homma saisi eloa jos artistit malttaisivat nostaa perseensä penkistä vähän aikaisemmin.



Armenia
Eva Rivas
Apricot Stone
Viisu saa kaikki alipalkatut armenialaiset siirtotyöläiset kyynelehtimään kaipuusta isänmaahan. Sääli, ettei heillä ole varaa äänestää. Lavashow on kenties kilpailun tyhmin, mutta biisi on hyvä.
Eva itse on missi ja malli, mikä korostaa sitä, että taustajoukkojen kohdalla ei ole harjoitettu minkäänlaista ulkonäkösyrjintää. Ei siis minkäänlaista.

Saksa
Lena
Satellite
Vai Saksan Lily Allen? No ei sentään. Silti rallatus liian cool näihin kisoihin.



Israel
Harel Skaat
Milim
Lapsitähti/Idols-voittaja Harel panostaa tulkintaan. Hymyilyä kyynelten läpi ja päättäväistä katsetta on treenattu kuukausikaupalla peilin edessä naamanvääntelykonsultin kanssa. Traagista nuorta miestä symppaavat täti-ihmiset ja palestiinalaiset pakolaiset varatkoon nenäliinoja, joskin eri syistä.

Tanska
Chanée & N'evergreen
In A Moment Like This
Tomas Christiansen alias N'evergreen katsoo itseään telkkarista. Hänene silmänsä pullistuvat päästä, suoni tykyttää katkeamaisillaan ja kahvikuppi lentää seinään. Raivoltaan hän hädin tuskin saa näpyteltyä koreografinsa numeron pikavalinnoista. ”AI TOLLASEN TUULIKONE-EFEKTIN PÄÄTIT SITTEN PANNA TÄHÄN ESITYKSEEN?!?!?!”
Tomas parka. Toivottavasti hänen tukkansa kuitenkin näyttää yhtä dorkalta kuin semifinaaleissa. Se on nimittäin Tanskan viisun kiinnostavin osa.

Antoisaa viisuiltaa, muistakaa äänestää parasta! Siis Serbiaa.

Tagit: musiikki

Euroviisukatselmus, osa 1

Euroviisujen tämän vuoden ensimmäinen semifinaali oli surullinen luku kisojen historiassa. Jatkoon kampesi silti kymmenen tekelettä. Seuraavassa silmäys kappaleisiin, jotka olivat parempia kuin Kuunkuiskaajat.

Albania
Juliana Pasha
It’s All About You

Esiintyjä on kolmikymppinen, mutta menee kevyesti Carolasta. Toisaalta, Albaniassa keskimääräinen elinajanodote on jotain 36 vuotta, joten uransa ehtoopuolella on tämäkin artisti. Hän valmistelee parhaillaan hengellisten laulujen albumia. Mustat taustalaulajat on noudettu USA:sta, ilmeisesti kumpikaan Albanian värillisen vähemmistön edustaja ei osaa laulaa. Kertauksissa näytettiin uudestaan ja uudestaan pätkää, jossa laulajan hiuskiekura takertuu tekoripseen.

Serbia
Milan Stanković
Ovo Je Balkan

Serbian moppitukkainen olmi on ehdoton suosikkini. Ei Goran Bregovićin parhaita biisejä, mutta mikä meininki! Kiiltävät hammaskuoret ovat Euroviisujen perusvarustus. Valitettavasti Serbian viisubudjetti riitti vain Milanin ylähampaisiin.



Moldova
Sunstroke Project & Olia Tira
Run Away

Solisti, moldovalaisen aamu-tv:n juontaja, on ulkomaanmatkan kunniaksi levittänyt luomivärit otsalle asti. Saksofonisti todistaa, että joidenkin soittimien kanssa tanssahtelu ei näytä coolilta vaan epileptiseltä. Parasta esityksessä on ledeillä reunustettu laserviulu.
Viulu on muuten tämän vuoden hitti (yllätys!). Sen vetovoimaan luottaa noin 50 prosenttia edustajista. Norjalla on tänä vuonna varmuuden vuoksi viisi viulua.

Bosnia-Hertsegovina
Vukašin Brajić
Thunder and Lightning

B-H:n aikuisrokki on virkistävää kuin kolme vuorokautta auringossa avattuna seissyt puolen litran Jaffa. Huvittava seitsemän sekunnin kitarasankarointi. Taustalaulajien tukat ja pärstät revitty Rocky Horror Show:sta. Niin laimea, ettei jää edes päähän soimaan.

Kreikka
Giorgos Alkaios & Friends
OPA!

Elähtänyt Homo-Jorge ja hänen neljä nuorta ystäväänsä. Voin vain kuvitella, mitä hotellihuoneessa tapahtuu iltaisin. OPA!



Venäjä
Peter Nalitch & Friends
Lost And Forgotten

Yleensä Euroviisuihin lähetetyt läppäbiisit ja ”protestit” ovat luokkaa Eläkeläiset. Tämä vitsi on paljon hienovaraisempi, pidän siitä joka katsomalla enemmän. Laulu on englanniksi, vaikka paksun aksentin takaa ei erota kuin lauseen ”Hej mjan, vat ar juu djuing?” Finaalissa naapurimaat äänestävät biisiä, koska muuten ei tule ensi talvena kaasua.

Portugali
Filipa Azevedo
Há Dias Assim

Tylsä balladi. Joo, tiedän, sillä on varmaan joku musiikillinen ansio, mutta Euroviisuissahan on kyse yksinomaan ulkomusiikillisista seikoista. Neiti tulkitsee niin raivokkaasti, että leukaluu on mennä sijoiltaan. Naamanvääntelyn lisäksi nähdään eteeristä käsienheiluttelua.



Valko-Venäjä
3+2
Butterflies

Balladi on kuin Andrew Lloyd Webberin vähemmän kuuluisan musikaalin täytebiisi. Naislaulajien siivet saavat tietysti 12 pistettä. Per siipipari.



Belgia
Tom Dice
Me And My Guitar

Tällainen elokuvamusiikki soi sellaisissa romanttisissa jenkkisiirapeissa, joita minä en katso. Esittäjä, korviaraastava uikuttaja, pääsi toissa vuonna Belgian X-factorin toiselle sijalle. Ei siis mikään turha mies!

Islanti
Hera Björk
Je Ne Sais Quoi
Kisojen euroviisumaisin euroviisu. Islannin voittoa toivovat ainakin kaikki Euroopan drag-artistit. Rouva Björk on valmista matskua setätätien esityksiin.



Pudonneet TOP-3:
Latvian mykkä Joe-setä ja mister God eivät valitettavasti yltäneet finaaleihin. Viron biisi oli huono, mutta sen esittänyt Hassujen Kävelyjen Ministeri oli lupsakka.
Maltan huvittava humalainen lintumies jäi myös ilman finaalipaikkaa.

Tagit: musiikki

Ällösöpöö

Pastellivärisiä pupujusseja, lautasenkokoisia bambinsilmiä, maireasti hymyileviä heppoja ja kimaltelevia sateenkaaria. Rakel Liekin ja Riikka Hyvösen Ylisöpö!-näyttely on niin imelä, että ikenissä tuntuu ja verkkokalvot sulavat. Mahtavaa!



Showroom Helsinkiin pystytetty seitsemän maalauksen näyttely on ihana. Olkoonkin, että jos joutuisin katselemaan maalauksia kokonaisen vuorokauden, lepakot todennäköisesti jättäisivät kellotapulin. Maanisissa tauluissa silmä ei todellakaan lepää, vaan värit ja pupujussit vyöryvät päälle aiheuttaen henkisen insuliinishokin. Puolen tunnin annoksessa ne ovat upeita.

Liekki ja Hyvönen ovat toteuttaneet taulunsa yhdessä. Taiteilijoiden ja ystävysten piti ensin luopua omasta käsialastaan ja löytää yhteinen tyyli. Se löytyi tarkastelemalla Disneytä ja My Little Ponyja, mutta myös slaavilaisia animaatioita, neuvostoajan aapisia ja molempien suosikkikuvittajan Björn Landströmin kuvituksia. Väreissä pastellit yhdistyvät räikeänkirkkaisiin neonväreihin, joita nähdään airbrush -maalauksia tekevillä katutaiteilijoilla.



Teosten takana oleva manifesti on tämä:
Söpöys on feministinen teko. Emme suostu luopumaan söpöydestä. Emme pyri olemaan uskottavia. Emme pelkää olla lapsellisia tai naurettavia. Tyylimme on söpö, aiheemme on söpö, ideologiamme on söpö. Olemme söpöjä ja vähän ylikin.

Siinä missä pikkutyttöjä lelukauppojen loputtomilla vaaleanpunaisilla käytävillä ohjataan, jopa pakotetaan söpöyteen, aikuisen naisen on luovuttava suloisuudesta ollakseen uskottava. Liekki ja Hyvönen huomauttavat, että söpöys ei sulje pois älykkyyttä ja että naisen tulisi saada nauttia söpöiksi mielletyistä asioista tulematta kohdelluksi alentavasti, holhoavasti tai halventavasti. Söpöydestä nauttiva nainen voi olla ehkä katu-uskottava (esimerkiksi tyylinsä pitkälle vieneet kidultit), mutta ei pankinjohtaja- tai pääministeriuskottava. Liekki on käsitellyt samantapaisia teemoja aiemminkin: pornoteoksissaan hän osoitti, että vaatteiden riisuminen ei vähennä naisen älykkyyttä.

En aivan allekirjoita julistusta, sillä se perustuu kahteen asiaan, joista en ole samaa mieltä.
1. Julistus lähtee siitä, että aikuisen naisen söpöys tarkoittaa samaa kuin pikkutytön söpöys. Aikuisilla naisilla olisi jonkinlainen sisäsyntyinen kaipuu pupuihin ja pastelliväreihin, mutta he eivät pääse toteuttamaan itseään, koska paha yhteiskunta ei ota heitä vakavasti jos he pukeutuvat vaaleanpunaiseen röyhelömekkoon. Tämä saattaa olla ongelma joillekin, tuskin kuitenkaan kovin monelle.
2. Söpöys tekee naisista epäuskottavia ja on naisten ongelma. Oikeasti söpöys tekee myös miehistä epäuskottavia.

Taiteilijat peräänkuuluttavat oikeutta olla yhtäaikaisesti söpö ja uskottava, mutta samalla kertovat, että eivät halua olla uskottavia. Eivätkö he usko omaan sanomaansa? Mutta eivät nämä maalaukset tarvitse julistusta taustalle oikeuttaakseen olemassaolonsa. Teokset ovat tarkoituksellisen tyhjänpäiväisiä – ei pilata sitä kehittämällä taustalle ideologiaa!



Yhteiskuntakritiikki ei ole erityisen söpöä. Sitä ei olekaan sisällytetty maalauksiin vaan maalausten nimiin. Teokset ovat nimeltään esimerkiksi Sydämet ovat söpöjä, Suomen leijonat eivät niinkään ja Vapaana kirmaaminen on söpöä, turkistarhaus ei niinkään. Kaikki teokset on nimetty saman kaavan mukaan: X on söpöä, Y ei niinkään. Liekki kertoi, että nimeäminen liittyy työskentelytapaan: hän ja Hyvönen alkoivat työstää söpöysideaa kyselemällä netin keskustelupalstoilla ihmisten mielipidettä siitä, mikä on söpöä. Ihmiset vastasivat kertomalla, mikä ei ole söpöä. Taiteilijat halusivat tuoda tämän aspektin mukaan teoksiin.

Olin unohtanut, millaista on värittää värityskirjaa. Näyttelyn teosluettelo on värityskirja ja vieraat pääsevät värittelemään maalausten ääriviivaversioita vahaliiduilla. Näyttelyvieraiden tuunaamat sivut skannataan näyttelyn Facebook-profiiliin. Värityskirjassa näkyy selvästi kahta koulukuntaa: tunnollisia viivojen mukaan värittelijöitä ja anarkistisia oman näkemyksen toteuttajia.

Suosittelen Ylisöpö!-näyttelyä. Se tekee mielialalle saman kuin + 25 astetta ja kannullinen mansikkamargaritaa – olo on mahtava, mutta suurissa määrin nautittuna ihanan tahmea. Näyttely jatkuu 6.6. asti.

Tagit: kuvataide

Alkuun | Edelliset

1 – 10 / 56

Seuraavat | Loppuun