Ravintolassa

Alkuun | Edelliset

1 – 10 / 21

Seuraavat | Loppuun

Fläsklägg med rotmos

Pyörähdin Tukholmassa tutustumassa paikalliseen ravintolatarjontaan ja yöelämään monen vuoden tauon jälkeen. Lahden länsipuolelle minut ajoi lähinnä halvan kruunun tuoma ostovoima sekä mukava matkaseura. Pyysin kaupunkia hyvin tuntevaa ystävääni suosittelemaan paikallisesta tarjonnasta parhaat täkyt, jotka sitten rastimme kahden illan aikana tunnollisesti.

Suurin pettymys oli luonnollisesti Östermalm. En tiedä minkä näköisestä koneesta siellä kammetaan ulos niitä tukka takana –klooneja ja Madde-kopioita, mutta moikkailin koko illan eri ihmisiä kuvitellessani törmänneeni niihin aikaisemmin. Ratkeamispisteeseen täyteen ängetyissä ”luksusbaareissa” sai pulittaa 170 kruunua keskinkertaisesta drinkistä, Bon Jovi soi ja kaikki oli niin cool. Muutamissa viivyimme vain yhden drinkin verran, niin svedukosmista meno oli. Ainoa pakopaikka svenssonien klooniarmeijalta löytyi yllättäen Hotel Stureplanin Bollinger-baarista, jossa saimme istua lauantai-iltanakin rauhassa.

Pettymys oli myös ateria Sturehofissa. Olin kuullut etukäteen paljon hyvää paikasta, ja aluksi ympäristö näytti hyvältä. Kaikkien kolmen sapuskat olivat kuitenkin melko näädät, varsinkin sinisimpukkalautaseni oli niin epäilyttävä, että puolet jäi syömättä. Viinilistan hintataso herätti myös avoimia naurunpyrskäyksiä.

Södermalm oli sitten aivan eri maailmasta, ja vanhana punavuorelaisena olin heti kuin kotonani. Reissun paras löytö oli Ravintola Pelikan, 1660-luvun jäänne, jota on kauniisti varjeltu. Ruoka oli übersvedua, rasvaista ja maittavaa, sillit taivaallisia, akvaviitti virtasi ja homma toimi muutenkin kuin sata naalia. Hintatasokin oli Söderin yleistasoa, eli Helsingin hintoihin tottuneelle oikein sopiva. Suosittelen lämpimästi, joskin aitoruotsalainen ruoka, kuten fläsklägg med rotmos, saattaa olla melko raju setti kevyempään appeeseen tottuneelle. Vegejen kannattaa passata suosiolla.

Juuri näin

Suomessa valitaan vuosittain 50 parasta ravintolaa. Lisäksi Suomen Gastronominen seura valitsee Vuoden ravintolan. Myös useat lehdet (City muiden muassa) valitsevat tai äänestyttävät lukijoillansa suosikkinsa. Yleensä listat eroavat toisistaan kuin yö ja päivä. Ravintola-alan asiantuntijoiden suosiessa fine dining –paikkoja, äänestävät asiakkaat yleensä Santa Fe – Papa Giovanni –linjalla.

Omasta lempipaikasta voi tietenkin olla montaa mieltä. Ulkomailla asuva ystäväni pirautti minulle eilen, kertoi olevansa Suomessa ja kutsui illalliselle. Hän oli jo varannut pöydän Juuresta kahdelle. Juuri on siis pikkuravintola Korkeavuorenkadulla, jota hehkuttelin edellisessä bloggauksessani yhdeksi lempipaikoistani. Muutin illan suunnitelmia ja painelin Korkkarille.

Ilta oli loistava. Alkupalana tarjotut sapakset, hevosen sisäfile pääruokana ja juustoplatteri toimivat juuri niin kuin pitikin. Palvelu oli alusta loppuun saakka moitteetonta, ja tarjoilijatar veti keikkansa loistavasti. Ystäväni, jolla ei ollut kummempia odotuksia paikan suhteen, totesi Stadin ravintolatarjonnan parantuneen dramaattisesti niiden kymmenen vuoden aikana, jotka hän on ulkomailla asunut.

Istahdin toimistolla koneelle pienessä darrassa ja selailin uutisia kahvikuppi kädessäni. Juuri on valittu muutama päivä sitten Vuoden ravintolaksi. Nyt minulle selvisi, kuinka ystäväni oli osannut valita illallispaikkamme. Netistä lukemalla tietenkin.

En tunne Juuren omistajia tai henkilökuntaa, mutta harvoin olen ollut mistään palkinnosta yhtä samaa mieltä. Juuri onnistuu siinä, mitä niin moni yrittää. Se on aidosti omaperäinen, laadukas ja järkevän hintainen. 25 euroa hevosen sisäfileestä ei oikeasti näinä päivinä ole mikään paha rasti, ja viinilistalta löytyy Hewitsonin harvinaisempia herkkuja.

Tagit: juuri paras

Talven 2010 valinnat

Ihminen on tapojensa orja. Kun duunin puolesta tulee kierrettyä helsinkiläisiä ravintoloita melkoisella tahdilla, huomaan ns. siviilissä ollessani löytäväni itseni useimmiten muutamasta kantaravintolasta syömässä. Nämä paikat ovat valikoituneet vuosien varrella sen mukaan, että tiedän varmuudella etukäteen ruuan, palvelun ja viinilistan olevan kohdallaan. Tässä talven 2010 suosikkini eri tilanteisiin.

Arki-ilta ystävien kanssa

1. Bistro Helsinki 15, Korkeavuorenkatu 4B
Bistro on kohonnut listani kärkipäähän. Loistava lounas antaa hieman esimakua siitä, mitä iltaisin on tarjolla. Kaikki on hyvää, mutta erityisesti kalaruuat Bistrossa taidetaan.

2. Ravintola Juuri, Korkeavuorenkatu 27
Rento ja maukas, sopivan omaperäinen konsepti. Piristävä viinilista ja sopiva hintataso. Lounas on ollut pettymys molemmilla kerroilla kun olen käynyt.

3. Ravintola Aito, Museokatu 29
Yhden käyntikerran perusteella voin vilpittömästi suositella. Sisustus ja remontti hiukan vasemmalla kädellä huitaistuja, mutta palvelu ja ruoka moitteettomia.

Palkkapäivänä tyttöystävän kanssa

1. Ravintola Olo, Kasarminkatu 44
Oloon jäin koukkuun ensimmäisestä käyntikerrasta. Terävällä on homma täysin hanskassa, ja tähtikin lienee enää ajan kysymys. Vaikka hinnat ovat tasaisesti nousseet, on hintataso hyvinkin maltillinen tasoon nähden.

2. Savoy, Eteläesplanadi 14
Tämän paikan on faijani aikoinaan minulle opettanut, ja se on pysynyt yhtenä suosikkinani siitä lähtien. Viinilistan hintataso vetää hymyn kireäksi, mutta silloin kun on sellainen olo, että mikään ei maksa mitään, Savoy on oikea vaihtoehto.

3. Chez Dominique, Rikhardinkatu 4
Dommassa olen asioinut kolme kertaa, ja jokaisella kerralla olen poistunut viisi senttiä jalkakäytävän yllä leijuen. Parasta kyyhkyä mitä olen koskaan maistanut.

Pidän lapsista -- paistettuina

Olimme viime perjantaina lempiravintolassani Bistro Helsingissä Korkeavuorenkadulla nauttimassa kerrassaan loisteliaan Amore & Amarone –illallisen ystävättäreni sekä muutaman läheisen ystäväni kanssa. Illallinen oli kiireittemme takia odotettu ja tunnelma oli jo ensimmäisten lasillisten jälkeen korkealla.

Paratiisin käärme luikerteli esiin arviolta kolmevuotiaan Topi-Oskarin, tai tarkemmin sanoen hänen mistään mitään piittaamattomien vanhempiensa muodossa. Lapsi, jota ei selvästikään ollut opetettu käyttäytymään paremman tason ravintolassa, ramppasi ympäri salia kirkuen ja rääkyen. Kun esitystä oli kestänyt kaksikymmentä minuuttia, pohdin vakavasti lähettäväni pikkuriiviölle lasillisen grappaa hiljentääkseni hänet.

Uskon, että lapsilla ja lapsiperheillä on oikeus syödä hyvin. Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että tämä ei saa toteutua muiden asiakkaiden viihtyvyyden kustannuksella. On päivän selvää, että mikäli lapselta ei vaadita asiallista käytöstä kotona, ei hän osaa sitä itsenäisesti ihmisten ilmoillakaan. Liian nuoren tai huonokäytöksisen lapsen tuominen illalliselle on väärin kaikkia muita asiakkaita kohtaan.

On varmasti tilanteita, joissa lastenvahti peruu viime hetkellä tai eiralaisen leikkikoulun primusoppilas on yksinkertaisesti väsynyt. Ymmärrän, että silloin saattaa iskeä itkuporkuraivarit, vaikka normaalisti käytös olisi moitteetonta. Tällaisessa tilanteessa oikea toimintamalli vanhemmilta olisi arpoa vaikkapa kivi-sakset-paperi –metodilla, kumpi vie rääkyvän ipanan kotiin ja kumpi jää muun seurueen kanssa viettämään iltaa, ei päästää pikkupelsepuuppia irti muiden riesaksi.

Ei, en ole lastenvihaaja. En vain näe, että minun pitäisi kärsiä muiden kyvyttömyydestä kasvattaa omat lapsensa.

BTW, suosittelen täydellä sydämellä Bistron Amore & Amarone –menua (n. 100e/lätty).

www.bistrohelsinki.fi

Kaappivegen avautuminen

Hyvin harvoin paatunut kyynikko enää jaksaa yllättyä mistään. Jouduin kuitenkin hieraisemaan useamman kerran silmiäni lukiessani päivän Hesaria, jossa uutisoitiin Helsingin koulujen viikoittaisesta kasvisruokapäivästä, sekä ennen kaikkea sen herättämästä vastustuksesta.

Helsingin valtuusto hyväksyi äänin 47-35 päätöksen, että kouluissa tarjotaan vastedes kerran viikossa kasvisruokaa ilman liha- tai kalavaihtoehtoa. 35 valtuutettua siis vastusti ajatusta, että olisi ympäristön sekä lasten edun mukaista syödä lihaa lounaalla ainoastaan neljänä arkipäivänä!

Aloitetta vastustaneet perustelivat kantaansa mm. sillä, että kasvisruokapäivässä on kyse tietyn ideologian vähittäisestä hivuttamisesta. Tietyn ideologian? Missä vitun maailmassa ja millä vitun vuosisadalla nämä ihmiset oikein elävät, jos he ajattelevat että on jotenkin huono idea syödä pelkkää kasvisruokaa lounaalla yhtenä päivänä viikossa?

Luojan kiitos Helsingin valtuuston niukka enemmistö kuitenkin on jollain tavalla todellisuudessa kiinni, toisin kuin Espoossa, jossa vastaava ehdotus äänestettiin nurin.

Itse laajalla haarukalla ja terävillä hampailla varustettuna lihansyöjänä arvostan eläinproteiinin erittäin korkealle ravintoympyrässäni. Mutta… eläinproteiinit ovat 2010-luvulla luksusta, ei päivittäinen oletusarvo. Lihaa tulee siis kunnioittaa, mutta se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että söisin grillikylkeä aamiaiseksi tai että kesäkeittolounaassani tulisi uida 300 gramman sisäfileepihvi. Eikä se, että pyrin olemaan juomatta väkeviä sunnuntaisin tarkoita sitä, että minusta olisi pikku hiljaa tulossa absolutisti.

Kohtuus kaikessa ja vähän tolkkua, kiitos.

Halpaa kuin saippua

Kansainvälinen finanssikriisi yhdistettynä vahvaan euroon sekä Helsingin yleisen hintatason tasaiseen kohoamiseen on saattanut aikaan tilanteen, jossa ulkomailla huippuravintoloissa syöminen on muuttunut – jos nyt ei suorastaan halvaksi – niin ainakin kohtuullisen hintaiseksi. Vaikka en haluaisikaan olla lontoolaisen ravintoloitsijan pöksyissä, kuluttajana tutkin eri ravintoloiden ruokalistoja riemastuneena.

Tehdäänpä pieni vertailu. Iso-Britannian punta ja euro ovat melkein samoissa nykyisin (1e = 0,877 GBP tämän päivän kurssin mukaan). Nopea vilkaisu kertoo, että Lontoon Nobusta irtoaa pääruoka 25 eurolla ja Gordon Ramsaylta kolmen ruokalajin illallinen 103 eurolla. Ei paha.

Ruotsissa on melko lailla sama tilanne. Tukholman Oopperakellarin Menu Prestige köyhdyttää nälkäistä enää 85 euron verran, ja Sturehofista saa gratinoidun puolikkaan hummerin 23 eurolla.

Vertailun vuoksi skannaus kotikaupungin hintatasoon: Chez Dominiquessa alkupalat listalta kustantavat 33 euroa, pääruuat 55 euroa. Viinien hinnoista ei kannata edes aloittaa lausetta. Savoyssa sama juttu; pääruokien hinta vaihtelee 34 ja 47 euron välillä.

Jutun pointti? Ulkomaisten huippuravintoloiden nettisivujen kuolaaminen on ollut jo pitkään harrastukseni. Huippuunsa viritetty hintataso on tehnyt kuitenkin lajista melko lailla samanlaista kuin Vehon sivuilla hengailun. Teoriassa toteutettavia fantasioita, jotka kuitenkin käytännön arjessa osoittautuvat liian kalliiksi. Ei enää. Puhelin käteen, pöytävaraukset vetämään ja menoksi. Ensimmäinen pysähdys Tukholmassa.

Tagit: halpaa nobu ramsay

Munittu kana

Aika harva ruoka-aines masentaa niin pahasti pelkällä ulkonäöllään kuin valmiiksi marinoitu broilerinlihasurvos, jota suuret ruokatalot luukuttavat marketeissa pilkkahinnalla. Kyse on siitä epämääräisesti Linnén järjestelmää liippaavasta silpusta, joka oikeasti kelpaisi korkeintaan minkinloukun houkuttimeksi. Kysehän ei oikeastaan ole edes kanasta, vaan 50-luvulla Briteissä jalostetusta sekasikiöstä, jonka ainoa tehtävä on kasvaa mahdollisimman nopeasti teuraskuntoon. Maku on sitten juuri sen mukaista. Broisku jakaa ihmiset kahteen kastiin; niihin, joiden mielestä kyse on näppärästä ja edullisesta proteiinista, sekä niihin, jotka kammoavat sitä kuin kuppatautista. Lienee turhaa alleviivata, että itse kuulun jälkimmäisiin.

Broilerin suurin ongelma on se, että se maistuu pahalta. Se ei tietenkään ole fogelin vika, vaan sen syömän rehuravinnon, joka koostuu pitkälti soijasta. Kun tavallisissa kaupoista tai ravintoloista ei juurikaan ole tarjolla muita vaihtoehtoja kuin soijalla syötetty perusbroisku, ei suurin osa kansasta ole koskaan muunlaista kanaa ole maistanutkaan. Se on sääli, sillä kana on oikeasti tolkuttoman hyvän makuinen elukka.

Ranskassa, jossa on pitkät perinteet laadukkaan kanan kasvattamisesta, kaupat ja ravintolat kilpailevat sillä, kenellä on parhaiten kasvatettua ja ruokittua lihaa tarjolla. Mahtavilla rintafileillä varustettu charentelainen barbezieux, elegantti bresseläinen sekä peltopyymäinen houdani ovat kaikki eri makuisia, mutta loistavia osoituksia ranskalaisten intohimosta siipikarjaan. Pariisissa voikin syödä kanaa viikon jokaisena päivänä kyllästymättä.

Takaisin Suomeen ja ruokatalojen harmaaseen hyhmään. Itse olen jo vuosia sitten lopettanut kanan tilaamisen ravintolassa, mikäli listalla ei erikseen lue maissikanaa. Maissi, joka on soijaa kalliimpi raaka-aine, soveltuukin kanan ravinnoksi huomattavasti paremmin. Eron huomaa jo lihan värissä, jolle maissiravinto antaa currymaisen keltaisen sävyn. Ja se maku… Tehotuotetun broiskun ja vapaana vilistäneen maissikanan mausta ei oikein voi edes puhua samana päivänä. Niin erilaisesta kokemuksesta on kyse.

Jos maissikana on uusi tuttavuus, niin teepä pieni kokeilu. Seuraavan kerran kun olet ravintolassa jossa on listalla maissikanaa, tai satut Wotkinille päin, tilaa/osta rintafile. Takaan ettet pety. Ongelmaksi tosin sen jälkeen muodostuu se, ettei marketin broisku enää sen jälkeen putoa.

Tagit: barbezieux maissikana

Kuolematon ravintola

Maailman parhaaksi ravintolaksi usein arvostettu ravintola El Bulli (lasusutaan ai buiji) ilmoitti sulkevansa ovensa pariksi vuodeksi. Kyse ei ole siitä, että lafkalla menisi huonosti – päinvastoin, vuosittaista 8000 ravintolapaikkaa jonottaa, anoo ja ruinaa monta miljoonaa ihmistä. Kirjallisia pöytävarauksia (vai pitäisikö sanoa anomuksia) ravintolaan otetaan vain yhtenä päivänä vuodessa. En tiedä millä resursseilla varaukset käsitellään, mutta jostain kumman syystä pöytävaraukset tuntuvat landaavan ravintola-alan supertähdille ja maailman mahtimiehille. Todennäköisyyksiä saada pöytä El Bullista parantaa siis huomattavasti, jos sinulta löytyy omasta takaa muutama Michelin-tähti tai sukunimesi on Obama.

El Bulli on sarjassaan ainutlaatuinen ainakin pöytävarauksen saamisen vaikeuden suhteen. Vierailin jokin aikaa sitten toisessa Espanjan helmessä, Mugaritzissa, joka reitataan tällä hetkellä maailman neljänneksi parhaaksi ravintolaksi. Pöytävarauksen saamisessa ei ollut minkäänlaisia vaikeuksia.

El Bulli onkin ravintola josta kaikki puhuvat mutta harva on käynyt. Itse tunnen ainoastaan kaksi suomalaista, jotka ovat ravintolassa syöneet. Toinen sai pöydän omilla ansioillaan, toinen esiintyen erään suurehkon eurooppalaisen maan maatalousministerinä. Sen sijaan olen törmännyt useisiin ihmisiin, jotka pudottavat puolihuomaamatta El Bullin nimen illalliskeskustelussa tai kokkareilla, antaen vaikutelman, että he olisivat aterioineet siellä juuri viime viikolla.

El Bulli onkin alkanut elää omaa elämäänsä. Sitä kehuvat ja arvostelevat ihmiset, jotka eivät ole siellä koskaan käyneetkään. Se selittää sen, miksei ravintolaa edes tarvitse pitkää enää auki. Epäilen, että vaikka yritys poistettaisiin kaupparekisteristä, verkkosivut lakkautettaisiin ja keittiömestari Ferran Adrià päättäisi toteuttaa pitkäaikaisen suunnitelmansa ajaa yksipyöräisellä maailman ympäri, löytyisi vielä vuosien päästä ihmisiä, jotka olivat hieman pettyneitä El Bullin illalliseen viime viikolla.

Tätäkö siis tarkoitetaan, kun sanotaan ravintolan saavuttaneen kuolemattomuuden?

Tagit: bulli el paskanpuhujat

Tupakkamiehen kirous

Viime kesäkuun lopussa astui Suomessa voimaan laki, jonka mukaan ravintolat tarvitsevat tupakan myymiseen erillisen luvan. Lupa ei sinänsä ole kovinkaan kallis – muutamia satkuja kunnasta riippuen, sekä vuosittainen huntin valvontamaksu. Ravintoloilla on myös oikeus myydä röökinsä kauppoja kalliimmalla hinnalla, joten näiden satasten kuvittelisi palaavan takaisin ravintolalle, mikäli spaddua liikkuu edes jokunen aski päivässä.

Vaikka jokaisella järkevällä tupakoitsijalla on hyvän upseerin lailla reservejä, on tilanteita jossa spaddut yksinkertaisesti pääsevät loppumaan. Toisinaan tulee suunnitelmiin muutoksia, ja yhdet venähtävät seitsemäksitoista. Biojätepussin ulosvienti venähtääkin täysmittaiseksi kierrokseksi Kalliossa. Ja niin poispäin. Ravintolasavukkeille on siis kysyntää. Kuka sitä haluaa hilpaista kahden korttelin päässä olevaan K-Extraan silloin kun meno on parhaimmillaan ja juttu luistaa. Kahdeksan euroa valmiiksi avatusta malluaskista kuulostaa siinä vaiheessa reilulta diililtä.

Olen melko yllättyneenä seurannut uuden lain vaikutuksia ravintoloiden tupakanmyyntiin. Yllättävän moni paikka on tehnyt päätöksen olla hakematta lupaa ja lopettanut savukkeiden myynnin. Viimeksi törmäsin tähän ilmiöön Helsingin keskustassa sijaitsevassa baarissa, jota olen pitänyt kantapaikkanani jo reilun vuosikymmenen.

Hieman hölmistyneenä tiedustelin syytä ei-oohon, johon paikan omistaja vastasi että spaddua liikkuu niin vähän, ettei lupaprosessiin yksinkertaisesti ole jaksettu lähteä. Tupakkatuotteiden myynnillä ei ole kuulemma mitään taloudellista merkitystä. Näin voi olla, mutta sillä on paljon merkitystä minulle, pohdin hiihtäessäni lähes parinkymmenen asteen pakkasessa lähimpään savukkeita myyvään baariin, jossa iltani jatkui rattoisasti.

Spaddun myynti ei varmaankaan ole yhdellekään ravintolalle merkittävää liiketoimintaa, mutta se on palvelu, jota tietty asiakasryhmä on tottunut saamaan. Hieman samoin, kuin oletan henkilökunnan pyydettäessä soittavan minulle taksin illallisen jälkeen, oletan voivani luottaa siihen, että tupakoiden loppuessa minun ei tarvitse lähteä kaduille hortoilemaan.

Tagit: palvelu spaddu

Kebap-eläimen anatomia

Kuulun siihen 70-luvulla syntyneiden joukkoon, jotka on kotona kasvatettu syömään kaikkea mitä eteen kannetaan. Ulkomailla matkustaessamme vanhempani kannustivat meitä kokeilemaan uusia makuja ja omituisiakin ruokia. Minulla ei ole myöskään mitään allergioita tai eettisiä rajoitteita, joten syön oikeastaan mitä tahansa. Maailmassa on ainoastaan kaksi ruokaa, josta en pidä; tofu ja kebap (kirjoitan sen p:llä turkkilaisittain aivan tietoisesti).

Tofu on niljakasta ja mautonta. Oikealla marinoinnilla ja mausteilla siitä voi saada syömäkelpoista, mutta olen aina pitänyt sitä lähinnä vegaaneille sopivana proteiininlähteenä, siis kehnona lihan korvikkeena. Useat tofun saloihin perehtyneet ystäväni ovat vuosien saatossa vakuuttaneet, että muutan mieleni maistettuani heidän tekemäänsä tofua. Olen maistanut, enkä ole muuttanut mieltäni.

Toinen protsku, jonka kanssa minulla on ollut ongelmia, on ollut kebap. Suomessa on kebapravintoloita joka kulmassa, ja olen vuosien saatossa maistanut yhden jos toisenkin viritelmän, kun en ole nälkäisessä seurueessa halunnut heittäytyä hankalaksi ruokapaikan valinnan suhteen. Tulos on joka kerta ollut sama; samaa paskaa eri paketissa.

Päädyin muutaman onnellisen sattuman kautta Istanbuliin kesällä. Vaikka en ollut aikaisemmin Turkissa käynytkään, olen aina rakastanut turkkilaista keittiötä, jonka rankkaan yhdeksi maailman parhaista. Istanbulissa on lukuisia hyviä ja hienoja ravintoloita, mutta paikallinen väestö syö lähes yksinomaan kebapia. Istanbulissa ei voi kävellä kahta metriäkään törmäämättä kebapkiskaan, jotka näyttävät melko lailla samanlaisilta kuin meillä Suomessa.

Päätin antaa kebbelle vielä yhden mahdollisuuden. Etsisin käsiini Istanbulin parhaan kebappaikan, maistaisin heidän tuotostaan, ja mikäli en siitä pitäisi, voisin lopullisesti jättää kebapin pois ravintoympyrästäni. Tuumasta toimeen, eikä aikaakaan, kun seisoin kiireisessä kadunkulmassa höyryävä kebbe kädessäni. Ensimmäinen puraisu – ja taivas aukesi. Kebap oli uskomattoman hyvää. Söin kolmen Istanbulissa viettämäni päivän aikana viisi tai kuusi kebapia.

Kotiin palattuani aloin selvittelemään saisiko mistään tästä maasta kunnollista kebbeä. Nopeasti törmäsin siihen tulokseen, että ei saa. Kebapasioissa valistunut ystävättäreni selitti, että suomalaisen kebben laaduttomuus johtuu lainsäädännöstä, joka estää ravintoloita tekemästä omaa kebapiaan, ja ovat näin ollen pakotettuja ostamaan lihansa valmiina tukusta. Tukussa myytävä kebbe koostuu ala-arvoisimmista lihapaloista mitä kuvitella saattaa. En tiedä, pitääkö selitys paikkansa, mutta puolen vuoden tutkimisella en ole onnistunut löytämään yhtä ainutta kunnollista kebappaikkaa Suomesta. Kebabille.com –sivustolla on arvosteltu yksinomaan Helsingistä 177 kebappaikkaa, joten toivoa vielä on.

Osaako kukaan kertoa, saako mistään tässä maassa kunnollista, ei teurasjätteistä valmistettua kebapia?

Alkuun | Edelliset

1 – 10 / 21

Seuraavat | Loppuun