Phoney of our time

Eikä mikään, eikä kukaan, eikä koskaan. Olen tullut sanattomaksi tämän kalpean kasvoni edessä. Ehkäpä sitä vielä hengittää joku päivä ihan oikeasti.

On turhuutta, on väärää, huijareita. Ei ole väärin syyllistää muita, kun syyllistää myös itseään. Enkä minä oikeastaan syyllistä, en vain pidä teistä. Enkä ole ilkeä. En vain pidä teistä.

Toisaalta taas pidän kaikista. Mutta ällöttyneisyys on liian suurta välillä, osittain johtuen juuri teistä. En tiedä, olisiko parempi olla myös samankaltainen. Ehkäpä meissä ei ole niin paljon eroa sittenkään.

En osaa ajatella huomista, kylläkin stressaan. Toisin katsottuna en stressaa ollenkaan. Miksi kaikki on niin peilaavaista? Miksi kaikkea on kaksi tai enemmän? Miksi en päätä, miksi en tee, miksi olen vain?

Ei kai kukaan helpommalla pääse. Ja jos asia on niin, miksi ylipäätään eläminen kiinnostaa? Vaikka olen melankolialla väritetty surumielinen, olisi rationaalista pohtia järjellisiä syitä elämiseen. Ihmisen sisäinen mekanismi elämän varjeluun ei välttämättä ole minkään arvoinen.

Maapallo on erikoinen paikka, jota minä pikkuinen vain katselen pysähtyneenä. Toisaalta vihasta luopuminen tuntuu luovuttamiselta, vaikka se varmasti olisi voitto. Haluaisin keksiä, miten päästä tästä ällötyksen tunteesta, joka kohdistuu teihin, eroon.

Enkä pyydä anteeksi. Enkä usko, että tarvitseekaan. En usko, että kukaan niin edes vaatisi. Pohdiskelen tämän minuuden ja kaikellisuuden kannattavuutta. En tarvitse mitään ja tarvitsen kaiken. Olen yksin.

Kirjoitettaessa soi Black label society - rust