Blogi

Tuo lainaus on Raidista, Komisario Janssonin repliikki. Jotenkin se jäi mieleen autovastoinkäymisistä menneellä viikolla, kun kävin Keski-Norjassa laskettelemassa.

Itse reisuunlähtö tapahtui varsin ex-tempore, päivän varoitusajalla, kuten minulla yleensä näyttää olevan tapana. Se on kai vaan tapa irroittautua lomaan, "Go with the flow - tee juttuja" periaatteella. Tätä Baari-tv-sarjan erästä kamppailijaa lainatekseni, kun häneltä kysyttiin elämän ohjettaan ;) Tai kai miksi ei muidenkin vakiovastaus kävisi - "Seize the day". Jotenkin minusta tuntuu vieraalta perus-Virtasten tapa ostaa matka kuukausia/vuotta etukäteen. Voin sanoa tämän omakohtaisena kokemuksena, kun ostin lokakuun lopulle viikon sukellus-safarimatkan Punaiselle Merelle jo kesäkuun alussa. En tiedä mikä siinä tuntuu niin vieraalle, mutta ei vaan tunnu omalle itselle toimia näin.

No mutta takaisin päivän teemaan. Lähdin siis Jölsterin seudulle, Keski-Norjaan autolomalle. Matka alkoi sopivan autolauttapaikan löytämisellä, navigaattorin päivittämisellä ja automurheilla. CD-vaihtaja meni totaalisen jumiin eikä yksikään siinä oleva CD soinut tai tullut ulos jukeboxista. Matkamusiikkina vajaalle 3000 km oli kaksi CD:tä sekä ruotsin että norjan kielistä kielikylpyä radiosta. Onneksi se edes vielä pelasi, muuten olisi saattanut saada eliniäkseen tarpeekseen Janitan Seasons of Life albumista.

Autolauttojen paikkamyynnissä oli hyvin vähän valinnan varaa. Yksi auto- ja hyttipaikka jäljellä sille viikkoa Turusta Tukholmaan Seawindillä. Ja samoin palatessa Siljalla Helsinkiin. En ollut aiemmin matkustanut Seawindillä, jota myynti kuvaili sellaisilla "adjektiiveilla", että siellä ei ole aivan yhtä montaa ravintolaa ja kauppaa kuin näillä muilla ruotsinautolautoilla. Kyllä, se piti täysin paikkansa. Niitä molempia oli tasan yksi. Mutta kyyti kelpasi.
Aamulla alkoi sitten 12 tunnin ja 1100 km urakka Tukholmasta Osloon ja sieltä Bergenistä 200 km koilliseen sijaitsevaan Stryn nimiseen kesähiihtopaikkaan. Tukholmasta ajaa Osloon noin 5-6 tunnissa tappotylsää tietä, jonka jälkeen saa oikeasti laittaa molemmat kädet rattiin. Norjan serpentiiniteillä uni katoaa silmästä ja ajamisesta nauttiin todella kaikessa haastavuudessaan.

Itse Strynfjäll sijaitsee 2650 metrin korkeudessa ja ala-asema on 2000 metrissä. Ala-asemalle noustaan autolla jyrkkää ja serpentiinimäistä tietä, joka ei ole juuri yhtä autoa leveämpää. Ylhäällä odottaa asiallinen tuolihissi, kahvila ja lipunmyynti/välinevuokraamo. Minulla kun ei ole omia suksia, niin sain palvelualttiista vuokraamosta suksikseni ns. pizzalapiot. En ollut ennen laskenut sellaisilla vesisuksia muistuttavilla laskettelusuksilla, mutta niihin olusuhteisiin ne olivat täydelliset. Lumi rinteissä on luonnon lunta ja luonnollisesti heinäkuun lopulla jo aika erillaista aiempiin laskettelukokemuksiin verratuna. Rinteet eivät olleet jäisiä vaan pehmeitä ja tietysti raskaita laskea. En tiedä johtuiko tämä siitä, ettei pohjia oltu tykitetty mutta rinteet olivat todella hienossa kunnossa ja "pizzalapiot" toimivat sellaisissa olosuhteissa erinomaisesti.

Kun on hyvä suustaan ja kätevä käsistään, kuulema, niin nämä jutut tahtovat aina lähteä vähän lapasesta. Minunhan piti kirjoittaa automurheista. On aika esitellä jutun pääosaa esittävä peräkontti. Kävi nimittäin niin, että auton avaimet jäivät takin taskuun ja takki peräkonttin, sen jälkeen kun keskuslukitus oli lukittu. En tiedä olinko saanut tästä jonkinlaisen etiäisen, mutta olin ottanut mukaan varta vasten auton vara-avaimen, joka nyt oli tietenkin autossa sisällä. Olen aina ihmetellyt perus-Virtasia, jotka pitävät auton vara-avainta autossa sisällä jossain. Mitä helvetin järkeä siinä olisi sitten, kun ne varsinaiset auton avaimet jäävät autoon sisälle? Hullua hommaa!

Tällä kertaa oli kuitenkin onni onnettomuudessa, että vara-avain oli sentään mukana vaikkakin lukitussa autossa sisällä. Keskuslukituissa autoissa, joissa on vielä kiinteä yksiosainen takaistuin ja sähköisesti avattava peräkontti, keskuslukitus ja peräkontti ei aukea sillä, että autoon pääsee sisälle avaamalla oven rautalangalla perinteisesti kuten nuorisovankiloiden autopuolella opetetaan. Oli onni, että oli se vara-avain perus-Virtasmaistyylisesti auto matkustamossa mukana. Muussa tapauksessa paikallinen autoliiton mekaanikko NAFista olisi joutunut ilmeisesti käyttämään purkinavaajaa päästäkseen peräkonttiin. Laskukin olisi voinut olla aivan jotain muuta, kuin älyttömänä turistitaksana pitämäni 200 euron korvaus minuutin työstä. Tosin mekaanikko tuli paikalle jostain, kolmen tunnin odottamisen jälkeen, mutta silti.
Sama etiäinen, jonka ansiosta olin ottanut vara-avaimen mukaan reissuun, oli myös laittanut harkitsemaan autoliiton jäseneksi liittymistä. Pidin tätä kuitenkin sillä hetkellä over killinä ajatuksena, mutta en enää kun vahinko kävi täysin omalla kustannuksella ja turistihintaan vieraassa maassa.

Seuraava murhe koitti paluumatkalle lähdön aamuna. Peräkontti, jossa oli kaikki matkatavarat päälläni olevia shortseja ja pikeepaitaa lukuunottamatta, meni jumiin. Peräkontti ei auennut mistään napista tai edes avaimella. Kun pääsin Osloon, niin olisin vitutukseen juonut itseni 3 promille humalaan, mutta koska olin Norjassa, jossa alkoholi on ehkä maailman toiseksi kalleinta, päätin itkeä itseni uneen. Shortseissa ja pikeepaidassa. Ei helpottanut yhtään.

Seuraavana päivänä matka Oslosta Tukholmaan meni jännittäessä, että jos rajalla minut pysäytetään ja pyydetään avaamaan peräkontti, niin näyttäisi aika epäuskottavalta selittelyltä, että se on jumissa, kiitos, ei mitään tullattavaa. Kokainia se täynnä on, sanoo rajavartian sisäinen sankari silloin aivan varmasti. Tässä tapauksessa olisin saanut varmasti peräkontin auki heidän toimestaan, mutta en tiedä millaisia sorkkarautoja tai purkinavaajaa he tässä tapauksessa olisivat käyttäneet minun laskuuni. Toinen juttu mikä tällöin olisi seurannut oli, että olisin varmasti myöhästynyt lautasta ja saanut odottaa Tukholmassa joko viikon tai kiertää Tornion kautta helsinkiin.

Kaikki meni kuitenkin hyvin ja pääsin ajoissa Tukholmaan. Käytin muutaman ylimääräisen tunnin ennen lautan lähtöä huvittamalla Öster Malmin hienostoväkeä metsittyneellä habituksellani, kohta kolmatta päivää päällä olevissa shortseissa ja pikeepaidassa.
Laivaan ajettuani koitin vielä peräkontin avaamista, mutta totesin sen tahdossaan itsepäisemmäksi kuin mopsi ja vitutuksella ei ollut mitään rajaa. Olin aina halunnut matkustaa Suomenlahden yli Siljan Symphonyllä, siis tällä jossa keskellä on kävelykatu. Nyt hiukan kokemusta söi varustautumiseni, shortsit ja pikeepaita. Tosin saatoin sulautua perus-Virtasten joukkoon, mutta kun se väki on vähemmistönä Siljan laivoilla eikä minulla ole mitään hinkua kuulua johonkin vähemmistöön tai edes enemmistöön ruotsinlaivalla. Olisi pitänyt etiäisen kertoa tämäkin, niin olisin ottanut paluun juntti-Viking-Linella. Päätin panna huonon onnen ruotsalaisten piikkiin tai ainakin suomenruotsalaisten ja puhuin huonoa ja puoliksi itsetehtyä ruotsiani koko illan. Luultavasti jossain vaiheessa yökerhossa turhankin kovaan ääneen, shortseissa ja pikeepaidassa.

Helsinkiin päästyäni ajoin sitten auton suoraan merkkihuoltoon, jossa oli tietenkin toista päivää pitkä jono. Ystävällisesti neuvoivat toiseen pisteeseen, jossa oli tyhjä halli ja mekaanikot istuivat välitupakilla pihalla. Kävelin siihen sitten neljättä päivää päällä olevissa shortseissa ja pikeepaidassa ja tein parhaani esittäessäni tosiblondia. Hei, tiedättekö te miten tässä autossa aukeaa peräkontti? Mekaanikko kävi syöttiin, katsoen minua kuin tosiblondia. Hetken kuluttua peräkontti oli auki ja eikä maksanut mitään. Mystistä.

Tekisi mieli sanoa Seppo Rätyä lainatakseni, että Norja on paska maa, mutta en oikeen osaa syyttää tästä muuta kuin huonoa tuuria tai autoa. Tai ei sentään autoa. Norja on erittäin hieno paikka, näin mersumiestenkin kesken ja myös norjalaiset inhoavat ruotsalaisia.

Tämä Banskon juttu tulee vähän viiveellä, koska reissu tuli niin ad hoc etten, 7 tunnin varoitusajalla, että ajatuksen olivat jo seuraavan viikon Hurghadan reissussa.
Bansko on erittäin hieno kohde, jonne pääsee Sofiasta parin tunnin autoilun jälkeen. Tie tosin on vaihtelevan heikko, mutta saapahan kuvan paikallismenosta.
Majoitusta on kahden laista: 2½-3 tähden paikallista, jotka vastaavat ehkä jotenkin vaatimattomasti Levin Sirkantähden apartomentoksia. Sitten on toinen ääripää, 5 tähden kohteet, esim. Kempinski. Olimme yhden yön 2½ tähden hotellissa ja aamulla vaihdoimme Kempinskiin. 2½ tähden hotellin yksikään markkinointi/myyntilupaus ei pitänyt. Kun majoitus oli 2 hengen huoneissa, niin toinen sai nukkua sohvalla, aamupala oli lievä katastrofi toteutukseltaan ja luvattu sijainti rinteestä kävellen ei olisi toteutunut edes helikopterilla. Laittaisin seuraavalla kerralla omat rahani Kempinskiin.

Ruoka Banskossa tai bulgariassa on erittäin hyvää ja autenttista, voin suositella lähes mitä tahansa kylässä olevaa bistroa ja ravintolaa. Kolmen ruokalajin annoksen hinta viineineen ja Gin Toniceineen saattaa olla paikallisessa ravintolassa 10-15 euroa/henki. Juomarahaa pitää muistaa jättää mielelään 15% ja lisäksi pitää muistaa maksaa teostot ravintolan orkesterille. Orkesteri kiertää pöytäseurueesta toiselle ja laulut veivataan sellaisella volyymilla, ettei haarukka osu suuhun. Orkka jaksaa niin kauan kun hattu on laitettu kierämään pöydässä. Jos rahaa irtoaa mukavasti, niin orkka vetää encoret päälle, jotka kestävät vähintään yhtä kauan kuin alkuperäinen esitys. Jos hatun laittaa kiertämään heti alussa, niin yhtään vähemmällä ei pääse Bulgarialaisen kansanmusiikin määrässä, turha yrittää.
Kempinskin ruuat ovat sitten jo ihan kansainvälistä tasoa. Suosittelen käyntiä kempinskin italialaisessa ravintolassa ainakin yhtenä iltana!

Itse kylä on varsin pieni ja täynnä rakennustyömaita. Ilmassa on varsin outo ja pistävä tuoksu, koska talot lämmitetään puilla ja savusta päätellen pesässä palaa tammea tai jotain erittäin kovaa ja sitkasta tavaraa.
Liikennettä kannattaa varoa sillä, ensin ajaa isoin auto, sitten hevoset, aasit ja viimeiseksi kadun yli juoksee turisti.

Hissit ovat moderneja ja rinteet ovat erittäin vaihtelevia. On erittäin pitkiä loivia siirtymiä, jopa 16 km ja sitten ihan tolkkuja mustia ja punaisia. Meillä kävi sen verran paska säkä, että edellisellä viikolla Banskossa oli ollut jumalaton myrsky, joka oli vienyt lumet rinteestä. Jäljellä oli 5 cm tampattua jäistä pohjaa, josta paistoi 15 cm kivenjärkäleitä. Käännökset piti suunnitella tarkasti ja hommasta meni maku parin laskun jälkeen. Eli rinteet pidetään auki lähes kaikissa olosuhteissa, mutta tämä ai tarkoita sitä, että rinteet olisivat keskieurooppalaisen standardin mukaan laskukunnossa. Kehoitan tarkastamaan lumitilanteen ja tekemään päätöksen lähdöstä.

Massaturismi ei vielä ole pilannut Banskoa. Siellä on autenttinen Bulgarialainen meininki kaikkialla. Raha saattaa tosin tuottaa ongelmia, sillä yleensä ainoastaan käteinen käy. Vaikka kylässä on paljon pankkiautomaatteja, joissa on Visan merkki, niin ulkomaisella Visalla niistä ei rahaa saa. Suosittelen ulkomaalaisten pankkikonttoreiden yhteydessä olevia automaatteja tai sitten rahanvaihtokojuja.

Voin suositella Banskoa vilpittömästi vaihtoehdoksi Keski-Euroopan kohteille.

Aikalailla 20 vuotta sukeltamista takana. Harrastus alkoi vapaasukelluksena 14 vuotiaana riparileirillä ja 15 vuotiaana menin sukelluskurssille. Koulutusmuoto, ainoa joka Oulussa oli tarjolla, oli CMAS. PADIsta oli jotkut kouluttajat kuulleet etelän vetelien kirjekursseina, joihin päin meidät kiertokoululaiset opetettiin sylkemään heti ensimmäisellä oppitunnilla.

Viikot menivät koulussa, harrastuksissa, töissä ja tyttöystävän etsimisessä, joka toisin ei ollut vaikeaa 2600 asukkaan paikkakunnalla, joka on isompi kuin uusimaa. Jotta tehtävä ei olisi ollut mahdoton, niin 75% naisväestöstä oli vanhoillislestaatiolaisia. Siinä kulttuurissa ei seurusteltu, vaan pauhkittiin naimisiin.
Töistä maksettiin 15.27 mk tunnilta osuuskaupassa aikaa ennen viivakoodia niin stockaajana kuin lihatiskissä ja kassalla. Kohokohta ossuuskaupan urallani oli kahdella renkaalla ajo trukilla ja sen jälkeen piikeillä yhden Taunuksen läpi kuin elokuvissa. Onneksi vakuutus maksoi trukin "karkaamisen", muutoin sukellusvarusteiden ja kurssin kohdalla olisi ollut Taunuksen mentävä aukko.

Viikonloput menivät sitten yhden syksyn ja kevään CMAS peruskurssilla. Kävimme mm. painekammiossa 40 m syvyyttä vastaavassa paineessa. Opettelimme vapaasukellusta ilman varusteita. Tutustuimme Raksilan uimahallin topologiaan etsiessämme kompuraa. Ja saimme lopulta jossain vaiheessa, kun jokainen pääsi läpi 25 m vapaasukelluksesta, paineilmalaitteet seuraksi altaaseen. Mieli paloi jo kovasti kesäkuun ensimmäiseen viikonloppuun, kun avovesileiri koittaisi. Ja tulihan se viimein. Viikonloppu ryynäämistä ja sunnuntai-iltana kourassa oli reilun puolen vuoden pakerruksen palkinto, sukelluslupakirja.

Tuli sukellettua suurin piirtein joka lampi Oulunläänissä ja neljänä loppukesänä Pohjois-Norjassa. Näin 20 vuoden jälkeen parhaimpia paikkoja ovat olleet Bodö ja Tromssa. Kirkkaat, tosin kylmät vedet (3 astetta ja jos jotain positiivista haluaa sanoa, niin ne ovat plussaa). Ihan sama mistä rannasta dyykkaat, niin kasvien värien kirjo on mykistävä ja kalat ovat tarpeeksi isoja, mutta eivät ehkä tarpeeksi värikkäitä etelän ötököihin verrattuna. Hylkyjä on tarjolla joka paikassa, mutta tällöin mukana pitää olla alkuasukas joka varmistaa, ettei mukaan tartu mitään ylimääräistä. Muuten viranomaiset ottavat vehkeet valtiolle, eikä koskaan saatu selvyyttä siihen mistä kaikista vehkeistä oli kyse.

Jos tuon ajan muuttaa sukelluskerroiksi, niin voin sanoa logien perusteella +1000 kertaa ja +1000 tuntia. 10 vuotta sitten lopetin laskemisen, sen jälkeen toiminta on ollut enemmän virkistyssukeltamista, nauttimista hetkistä. Tänä aikana pulloista on poistunet varailmat, liivit on kaikilla ja vain tosihomot käyttävät buddy-naura. Vanha on ihan hukassa jo pinnassa ilman buddy-narua. Kokoajan pitää olla sukellusbuddy horisontissa, stressaavaa. Joka jäppisellä on ranteessa sukellustietokone. Taulukoita, mitä lie läpysköitä, tarvitse kuin kurssilla. Nykypulloihin pannaan puolta enemmän ilmaa ja sitten on tullut vielä tämä nitrox. Siihen hurahdin minäkin tai itse asiassa se oli hurahduksen sivujuonne puolisuljetunkierronlaitteisiin hurahtamisessa. Niissä kun käytetään hapella rikastettua ilmaa, joten nitrox-kurssi piti suorittaa ennen niihin siirtymistä. Suosittelen lämpimästi nitrox-kurssin suorittamista jokaiselle, joka lähtee sukellusmatkalle. Kun näillä matkoilla on mahdollisuus sukeltaa useita kertoja päivässä, niin nitroxin avulla saa enemmän sukellusaikaa ilman dekoja ja tämä näkyy erityisesti uusinta sukelluksissa.

Moni on kaipaillut juttuja sukeltamisesta, eli nyt päästään itse asiaan. Surkean talven takia päätin, että laskettelemaan on ihan turha haikailla ja jos talvi tulee, niin rinteet ovat ihan mustana väkeä hiihtolomaviikolla. Kysyin kokeneimmilta, että mihin näin äkkiseltään kannattaisi tähän aikaan vuodesta pauhkia, kun en ole aiemmin yhtä Rodoksen reissua lukuun ottamatta lämpimissä vesissä sukeltanut. Egyptiä ja Thaimaata oli tarjolla, joista valitsin lähemmän, helpomman ja halvemman vaihtoehdon. Tampereen Sukelluskeskuksesta sain sotilaallisen lyhyitä vastauksia, ilman adjektiiveja ja siinä kohdassa kun luottokortti vingahti, niin jotenkin saattoi tulla epäilys, että oli ostanut viikon sukellusmatkan Hurghadaan, Egyptiin punaiselle merelle. Lievästi jäi epävarma olo mitä oli tullut ostettua, kun ainut info matkasta oli, että tullaan hakemaan hotellin edestä klo 7.35. No, epävarmuuden sietäminen on asennekysymys, ajattelin. Kyllä kai ne siellä Egyptissä tietää missä minut pitää kuosittaa, kun laskuhumalassa menen kyselemään alkuasukkailta tyhmiä. Ähläm sähläm, where is my hotel?
Hotelli löytyi ja huolimatta ennakkoasenteista, 2½ tähden kuositus oli ihan asiallinen. Ainut svidutuksen paikka oli kahden huoneen välissä oleva väliovi, josta pulputti iloinen venäjänkieli rikkaimmillaan juuri silloin kun yritti tehdä unta. Siinä vaiheessa pääsin lirvahtamaan uneen, kun välioven takaan karattiin etkoilta ravinteliin. Joskus se viina loppuu muslimimaassakin, joten herätys oli sen mukainen, kun naapurissa aloitettiin jatkoja pari tuntia ennen heräämisaikaani 6.35. Lomalla.

Aamiaista sai hetken etsiskellä, sen kun oli beduiiniteltassa, johon viittaavat kyltit johtivat sinnikkäästi joko harhaan tai olivat arabiaksi. Vatsataudista oli varoiteltu ennakkoon siihen malliin, että se olisi ainut varma asia tässä paikassa jos mikä. Nyrpistelin nenääni aamiaistarjonnalle ja lämpenin paahtikselle ja omeletille. Hiukan hirvitti puolivälissä omelettia kun sisus oli vielä juoksevassa muodossa. Omelettikokki oli sen verran ylpeä beduiini, ettei häntä kannattanut mennä opettamaan kaasulieden käytössä. Se on joko on tai off. No, omeletti tuli ainakin äkkiä, enkä ihme kyllä sairastunut kyseisellä ruokavaliolla. Kokeilin kahviakin, mutta sellaista pannun pesuvettä en ole saanut edes norjassa. Eikä vika ollut kahvin vahvuudessa, vaan joko keitinvedessä, korvikkeessa tai keittovehkeissä.
Ensimmäinen ihmeellinen asia oli ählämeiden säntillisyys. Kyyti tosiaan oli minuutilleen joka aamu hotellin edessä klo 7.35. Teki vaikutuksen. Seuraava ensikontakti oli Colona Divers sukelluskeskus, jota johtaa Hurghadassa Kimmo Hagman. Kaikki toimi kuin kello ja tuli heti varma olo, että tämän järjestäjän matkassa olisi turvallista sukeltaa.

Kun varusteet oli kuitattu vuokraamosta, siirryttiin laivaan ja reilun tunnin matka ensimmäiseen kohteeseen riutalle voisi alkaa. Ohjelmassa oli kaksi riuttasukellusta Banana ja Gongordia Riefillä. Sukellusten välissä oli laivassa valmistettu lounas, joka oli herkullinen. Kun päivä oli pulkassa puoli viiden aikaan, niin enää ei tehnyt mieli kuin pizzaa ja kylmää kaljaa. Sitten voisi laittaa nukkumaan, reilusti ennen seitsemää, jotta jaksaa olla aamulla jälleen tikkana vaklaamassa maailman nopeimman omelettikokin liikkeitä ja siirtämässä varusteita laivaan uusia seikkailuita varten. Etkot ja jatkot välioven takana vaivasivat raskasta unta ihmeen vähän päivän sukellusten jälkeen. Jos näin jälkikäteen ajattelee mikä oli parasta tässä reissussa, sukeltamisen lomassa, niin ehdottomasti laivassa olo samanhenkisen porukan kanssa. Pätkääkään ei haitannut ihmisten erilaisuus taustaltaan, liittyipä se sitten ikään, kokemuspiiriin, kieleen (edes tanskalaisten) tai muuhun erottavaan tekijään. Kaikki olivat tulleet tänne sukeltamaan, hakemaan kokemuksia ja nauttimaan samanhenkisen porukan luomasta taiasta, yhteishengestä.
Pari päivää riuttasukeltamista alkoi olla tarpeeksi ja päätin tutustua muuhun ohjelmaan ja maan päälliseen maailmaan kohteessa. Jotenkin tuntui hävettävältä kertoa käyneensä Egyptissä näkemättä antiikin 7. ihmettä tai autiomaan viimeisiä sissejä, beduiineja. Varasin itselleni sukellusten välipäiviksi jeeppisafarin ja tutustumisen beduiinikylään sekä matkan Kairoon Gizan pyramideille.

Sukeltamisen sai virtaa, kun välipäivien jälkeen siirryttiin riutoista hylkysukeltamiseen. Reilun tunnin päässä sukelluskeskuksesta oli muutamia hylkyjä, lähinnä sotakalustoa. Kun yhdessä päivässä tekee kolme sukellusta ja samanlaisiin kohteisiin, niin homma alkaa pikku hiljaa puuduttaa vanhaa ihan samoin kuin kolmena ensimmäisenä päivän riuttasukelluskin. Parempaa oli kuitenkin tulossa. Viimeisenä päivänä kohteena oli toisen maailmansodan aikainen S/S Thistlegorm niminen hylky. Reilu sata metriä pystyssä olevaa kohdetta 20-30 m syvyydessä, josta perä on katkennut erilleen. Hylky oli täynnä lastia ja lastiluukut auki. Päheetä. Lastina oli mm. höyryveturi, junavaunuja, moottoripyöriä, panssariajoneuvoja, kuorma-autoja, kivääreitä, ihan mitä vaan II maailman sodassa Afrikassa tarvittiin.

Vaikka hylylle oli 5 tunnin laivamatka suuntaansa ja herätys ennen aamu neljää, niin sekään ei vienyt hohtoa päivän kokemuksesta. Kaksi reissun hienointa sukellusta ja loppupäivä chillailua laivan kannella 35 asteen pilvettömässä lämmössä. Hyvää ruokaa ja inspiroivaa seuraa. Mieleen lirvahti useampaankin otteeseen ajatus jäädä tänne ja liittyä Colona Diversiin, jos keskenään seurustelevasta henkilökunnasta saisi vielä valita mieleisen tyttöystävän. Täytyy myöntää, että ihastuin kovasti Eliniin, sukellusbuddynä. Sukellusoppaamme Ola (äännetään Ulla) oli jo napannut tämän vastavalmistuneen opettajan ja entisen mestaruusurheilijan. Valokuvauksellisen kaunis nainen myös sukellusmaski päässä. Suurimman vaikutuksen minuun teki kuitenkin hänen parityöskentely etsiessä minulle mielenkiintoista kuvattavaa. Sellainen fiksuus ja tilannetaju on todella ihailtavaa.

Jos tätä polveilevaa kerrontaa Hurghadan sukellusreissustani haluaa jotenkin vetää yhteen, niin elämäni parhaimpia reissuja. Se on aika paljon sanottu, kun yksin matkustaessa edellytykset eivät ole parhaimmillaan. Niin paljon pidin 5 lentotunnin matkanpäässä olevasta Hurghadasta, että matkustan sinne uudelleen heti kun mahdollista.