Suoraa lainausta kirjasta joka herätti ajatuksiani

”Rannalla kylästä itään on saari ja siellä suunnaton temppeli täynnä kelloja”, nainen sanoi. Poika pani merkille puhujan oudot vaatteet ja hiuksia peittävän hunnun. Hän ei ollut nähnyt naista koskaan aiemmin.”Oletko jo nähnyt temppelin?” nainen kysyi. ”Mene katsomaan ja kerro, mitä mieltä olet.”

Poika ihastui naisen kauneuteen siinä määrin, että lähti heti paikalla. Hän istahti hietikolle ja katseli taivaanrantaa, mutta näki vain sen minkä oli aina nähnyt: sinisen taivaan ja valtameren.

Hän käveli pettyneenä läheiseen kalastajakylään ja kyseli saaresta ja sen temppelistä.
”Jaa, siitä on aikaa; se oli silloin kun isovanhempieni vanhemmat asuivat täällä”, vanha kalastaja sanoi. ”Tuli maanjäristys ja saari upposi mereen. Mutta vaikka sitä ei enää näy, temppelin kellot voi vielä kuulla, kun meri heiluttaa niitä pohjassa.”
Poika palasi rannalle ja yritti saada korviinsa kellojen äänen. Hän istui paikallaan koko iltapäivän, muttei kuullut kuin aaltojen pauhinaa ja lokkien kirkunaa.
Hänen vanhempansa tulivat hakemaan häntä illansuussa. Hän palasi rannalle seuraavana aamuna, sillä hän ei voinut uskoa, että kaunis nainen olisi kertonut valheita. Jos nainen tulisi vielä jonain päivänä takaisin, hän voisi sanoa ettei ollut nähnyt saarta, mutta että oli kuullut kuinka vellova vesi oli saanut temppelin kellot soimaan.

Kului kuukausia, nainen ei palannut ja poika unohti hänet; hän oli nyt varma, että hänen oli löydettävä uponneen temppelin rikkaudet. Jos hän kuulisi kellot, hän tietäisi temppelin sijainnin ja voisi noutaa sinne kätkeytyneen aarteen.

Koulu ja kaveripiiri lakkasivat kiinnostamasta häntä. Hänestä tuli toisten lasten pilkanteon lempikohde, ja heillä oli tapana sanoa: ”Se ei ole enää niin kuin me muut; se tykkää tuijottaa merta, koska se pelkää häviävänsä leikeissä.”
Ja kaikki nauroivat nähdessään hänen istuvan rannalla.

Poika ei kuullut temppelin vanhoja kelloja, mutta hän alkoi oppia jotain muuta. Hän tajusi kuunnelleensa aaltojen loiskintaa niin pitkään, että ne eivät enää häirinneet hänen ajatuksiaan. Ajan kuluessa hän tottui myös lokkien kirkunaan, mehiläisten surinaan ja palmupuiden lehdissä suhisevaan tuuleen.
Kun hänen ja naisen välisestä keskustelusta oli kulunut puoli vuotta, hän kykeni jo karkottamaan mielestään kaikki äänet – muttei kuullut vieläkään uponneen temppelin kelloja.

Hänen luokseen tuli kalastajia jotka väittivät: ”Me kuulemme!”
Poika ei kuitenkaan kuullut.
Jonkin ajan kuluttua kalastajat alkoivat puhua toista: ”Noiden kellojen ääni askarruttaa mieltäsi liiaksi; unohda koko juttu ja mene leikkimään tovereittesi kanssa. Saattaahan olla, etteivät kelloja kuule kuin kalastajat.”

Liki vuotta myöhemmin poika ajatteli: ”Ehkä miehet ovat oikeassa. On parempi varttua aikuiseksi, ryhtyä kalastajaksi ja palata aamuisin tälle rannalle, koska olen alkanut pitää siitä.” Ja hän mietti edelleen: ”Ehkä kaikki onkin pelkkää tarua; ehkä kellot ovat menneet rikki maanjäristyksessä eivätkä soi enää koskaan.”Sinä päivänä hän päätti palata kotiin.

Hän käveli lähemmäksi merta jättääkseen jäähyväiset. Hän katseli vielä kerran ympärilleen, ja koska kellot eivät askarruttaneet enää hänen mieltään, hän saattoi hymyillä kaikelle sille kauneudelle jonka kuuli lokkien kirkunassa, meren pauhussa ja palmunlehtiä huojuttavassa tuulessa. Hänen korviinsa kantautuivat kaukaa kisailevien tovereitten äänet, ja hän tunsi itsensä onnelliseksi ajatellessaan, että olisi pian taas lapsuudenleikeissään.

Poika oli tyytyväinen ja kiitti niin kuin lapsi vain voi, että oli elossa. Hän tiesi varmasti, ettei ollut hukannut aikaansa, sillä hän oli oppinut katselemaan ja kunnioittamaan luontoa.
Ja meren pauhun, lokkien kirkunan tuulen huminan, palmunlehtien suhinan ja leikkivien tovereittensa äänten vuoksi hän kuuli juuri silloin myös ensimmäisen kellon kuminan.
Sitten toisen. Ja vielä toisen, kunnes hänen riemukseen kaikki uponneen temppelin kellot soivat.

Vuosia myöhemmin – jo aikuisena miehenä – hän palasi lapsuuskyläänsä ja sen rannalle. Hän ei aikonut nostaa esiin minkäänlaista aarretta merenpohjasta; ehkä kaikki oli ollut pelkkää mielikuvituksen tuotetta eikä hän ollut kuullutkaan uponneiden kellojen kuminaa kaukaisessa lapsuudessaan. Hän päätti kuitenkin käveleskellä hetken kuunnellakseen tuulen huminaa ja lokkien kirkunaa.

Hän hämmästyi perin juurin nähdessään, että rannalla istui nainen joka oli puhunut hänelle saaresta ja sen temppelistä.
”Mitä te teette täällä?” hän kysyi.
”Odotin sinua”, nainen vastasi.
Mies pani merkille, että vuodet eivät olleet muuttaneet naista ja ettei aika näyttänyt haalistaneen hiuksia peittävää huntua.
Nainen ojensi hänelle tyhjän, sinisen vihkon.

”Kirjoita tuohon, että Valon Soturi tarkkailee lapsen silmiä, koska lapset osaavat katsella maailmaa katkeruutta tuntematta. Halutessaan tietää, onko ihminen hänen vierellään luottamuksen arvoinen, Soturi yrittää katsoa tätä lapsen silmin.”

”Mikä Valon Soturi on?”

”Sinä tiedät”, nainen vastasi hymyillen. ”Hän on se joka kykenee tajuamaan elämän ihmeen, taistelemaan uskomansa asian puolesta loppuun asti ja – sen jälkeen – kuulemaan kellot joita meri soittaa syvyyksissään.”

Mies ei ollut pitänyt koskaan itseään Valon Soturina. Nainen tuntui aavistavan hänen ajatuksensa:

”Kaikki pystyvät siihen. Eikä kukaan pidä itseään Valon Soturina, vaikka kaikki ovat.”
Jokainen Valon Soturi on pelännyt käydä taisteluun
Jokainen Valon Soturi on joskus pettänyt ja valehdellut.
Jokainen Valon Soturi on kulkenut tietä, joka ei ole ollut hänen tiensä.
Jokainen Valon Soturi on kärsinyt turhanpäiväisten asioiden vuoksi.
Jokainen Valon Soturi on ajatellut ettei ole Valon Soturi.
Jokainen Valon Soturi on epäonnistunut henkisissä velvoitteissaan.
Jokainen Valon Soturi on sanonut kyllä, kun on halunnut sanoa ei.
Jokainen Valon Soturi on haavoittanut rakastamaansa ihmistä.
Sen vuoksi hän on Valon Soturi; siksi että hän on kokenut tuon kaiken, eikä ole menettänyt toivoaan tulla paremmaksi.

– Paulo Coelho: Valon Soturin käsikirja –