Ruokarunkkarin tunnustus

Ruokaporno-termillä tarkoitetaan yleensä kirjallisuutta, jossa kirjoittajan suhtautuminen ruokaan on siirtynyt sellaiselle asteelle, jota ei enää pidetä normaalina. Enkä nyt tarkoita sananmukaisesti kermavaahdossa kieriskelyä, vaan niin yli-intohimoista kymmenen muusan palvontaa.

Kokkikirjat ovat monelle kotikokille samanlaisten intohimojen kohteita kuin vanhat Jallut peräkammaripojalle. Hyllyyn kertyy helposti tuhansia ja tuhansia yhteenliimautuneita ja hiirenkorville rullautuneita sivuja, joissa päiväunien kohteet esittelevät sulojaan.

Kokkikirjat voidaan jakaa karkeasti kahteen kategoriaan; huippukokkien kirjoihin ja muihin. Lukuisat Michelin-kokit julkaisevat tasaisella tahdilla kirjoja, joiden suurin viehätys kätkeytyy siihen, että ne huokuvat lupausta salaisuuksien paljastamisesta. Parhaimmillaan (tai pahimmillaan) uransa huipulla oleva chef saattaa julkaista useammankin kirjan vuodessa.

Jokainen kirjan joskus kirjoittanut (tai sellaista yrittänyt) tietää, kuinka paljon työtä ja vaivaa projektiin kätkeytyy. Sen takia onkin vaikea ymmärtää, millä helvetin ajalla ylityöllistetty huippukokki ehtii pusaamaan 600 sivua julkaisukelpoista tekstiä vuodessa.

Vastaus on tietenkin yksinkertainen; eivät huippukokit kirjoita omia kirjojaan. Käytännössä homma hoituu niin, että kokki valitsee kirjaa varten parhaat reseptinsä, kokkaa ne kuvaajalle, haamukirjoittaja tai freelanceruokatoimittaja istuu vieressä ja kirjoittaa parhaansa mukaan reseptit ylös. Lopuksi chef kirjoittaa esipuheen (jos sitäkään), osallistuu kirjan markkinointiin ja käy pokkaamassa mahdolliset palkinnot.

Sinänsä tässä ei ole mitään pahaa. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin huippukokin järjettömän kireä aikataulu, jonka takia kunnollinen oikoluku (kaiken kirjoittamisen A ja O) jää usein suorittamatta. Haamukirjailija tai toimittaja, joka ei ole kuitenkaan chefin tasoinen keittäjä, ei myöskään näe omassa tekstissään virheitä. Kustannustoimittajaraukasta puhumattakaan. Paska valuu lopulta alaspäin kuluttajalle, joka maksaa 40 euroa kirjasta, joka on täynnä puutteellisia (tai joissain tapauksissa jopa virheellisiä) reseptejä.

Laskin nopeasti keittiömme hyllyssä olevan 96 nidottua kokkikirjaa. Lehdet ja reseptivihkot ovat sitten erikseen. Jos jätetään laskuista ranskalaisen keittiön klassikot – Larousse gastronomique, l’Art culinaire moderne (vuodelta 1937 Curnonskyn esipuheella!), Maun fysiologia, Almanach perpétuel des gourmands, jne. – todella käyttökelpoisia näistä on ehkä tusinan verran. Ylivoimaisesti parhaat hankinnat ovat olleet A little taste of –sarjan pikkukirjaset.

Sorrun kuitenkin ruokapornoilun nimissä vähän väliä ostamaan nimekkäiden huippukeittäjien opuksia. Kun sitten muutamaa vuotta myöhemmin löydän hyllystämme kirjan, josta on kerran kokattu yksi annos – eikjä sekään kovin onnistunut – tunnen piston sydämessäni ja teen pyhän päätöksen olla ostamatta enää ainuttakaan kokkikirjaa. Päätös pitää ehkä kuukauden, sitten löydän itseni Hagelstamilta tai Akateemisesta lehteilemästä kirjaa, joka minun on pakko saada.

Nykyisin ymmärrän naisia, jotka omistavat sata paria kenkiä, joista yksikään ei sovi illaksi.