Tiedättekö mitä?

Minä olen ehdottomasti tullut siihen lopputulokseen, että romahtaminen on ihan ok asia. Jos elämä potkii päähän, niin miksi helvetissä se pitäisi ylpeänä pää pystyssä ottaa vastaan ja yrittää jatkaa eteenpäin niin kuin kaikki olisi hyvin? Aina EI mene hyvin ja ihminen ei ole ihminen jos hän ei välillä sorru epätoivon syövereihin.

Onneksi ei ole pakko jaksaa. Onneksi on ihmisiä, jotka jaksavat lohduttaa, ottaa kainaloon ja silittää päätä.

Mutta voisiko joku selittää mistä johtuu se, että kaikki lohduttavat sanomalla, että kyllä kaikki vielä paremmaksi muuttuu? TIEDÄNHÄN minä sen! Mutta ei se mitään juuri siihen hetkeen auta, että se päivä joskus paistaa taas risukasaan.

Toinen käsittämättömyys on ihmiset, jotka tarkoituksella loukkaavat ja satuttavat ja sitten pyytävät anteeksi. Saman tien voisi lätkäistä märällä pyyhkeellä päin naamaa.