Mä oon paisuva,
puhkeava kupla,
ilmaan haihtuva
nimetön unikuva.
Mun ääneni kaiku
sanojani toistaa,
nimetöntä tuskaansa
kuuroille huutaa.
Oon mielen vankina
horjuvassa majakassa.
Pimeässä valona
kyynelissä suolaisissa.
Totuuksien raiskaama
en koskaan oo kotona.
Oon syntieni summana
teljettynä petona.
Oon vääryyden oikomana
sokkona kulkija,
hiomaton uneksija
avaamassa haavoja.
Tietoon lukittuna
mä hukutan rakkautta.
Kätkettyä onnea
en haluu paljastaa
= we are one =
As you go through life you'll see There is so much that we Don't understand And the only thing we know Is things don't always go The way we planned But you'll see every day That we'll never turn away When it seems all your dreams come undone We will stand by your side Filled with hope and filled with pride We are more than we are We are one If there's so much I must be Can I still just be me The way I am? Can I trust in my own heart Or am I just one part Of some big plan? Even those who are gone Are with us as we go on Your journey has only begun Tears of pain, tears of joy One thing nothing can destroy Is our pride, deep inside We are one We are one, you and I We are like the earth and sky One family under the sun All the wisdom to lead All the courage that you need You will find when you see We are one.
were one and one are we
ajaton olotila
MURTUVAT SYDÄMMET
Tyhjät sanat
onttona pukevat.
Fraaseiksi muuttuvat
tunteet luutuvat.
Ovensa sulkevat
sydämet murtuvat.
Herään ja tajuan välähdyksenomaisesti kaiken seitsenulottoisessa maailmassa. Näen visiona 2002 jälkeen kristuksen syntymän reaaliajassa todetakseni järkyttyneenä ihmisen naiivin monotonisuuden heidän kolmiulotteisessa maailmassaan. Voiko ihminen tosiaan lyhytnäköisesti, vailla suurempaa visiota, toimia keksimänsä aikakoneen (kellon) mukaan, kiertää ja toistaa samoja hieman eri väreihin naamioituja virheitä kuin jotain mandraa.
Ihmiset ovat täydellisesti psyyykattuja kirjoituksiin, uskomuksiin, tapoihin, moraaliin, ravintoon, keksimiinsä laitteisiin, kulttureihin, ääneen, hajuun, makuun, tuntoaistiin, omaan itseensä, järjestelmiin, ohjelmiin, tietoliikenteeseen sähköön, työhön, ihmettelemään olemassaoloaan… täydellinen psykoosi – liika tieto on liikaa ihmisaivoille.
Joku soitta ovikelloa. En jaksa muistaa enään kuin murto-osan siitä mitä juuri ajattelin – ajatukseni kiertävät kehää. Silti yritän muistaa kävellen edestakaisin huoneistossani. Minulla on paskahätä ja menen vessaan – mietin. Vessapaperia ei ole – ei näytä olevan mitään muutakaan asumisesta kielivää tavaraa. Hetkinen! Missä helvetin asunnossa minä olen?
Ovikello soi, ja tajuan istuvani vessanpytyllä. Olenkohan pyyhkinyt perseeni? Ai niin, vessapaperi! Pesen perseeni käsisuihkulla ja lähden vessasta kunnes tajuan, että housuni ovat nilkoissa estämässä etenemistäni kohti ulko-ovea. Vedän riepeästi housuni ylös ja juoksen ovelle. Avaan oven. Ei ketään, mutta näen vastasataneessa lumessa lenkkitossun jäljet – suunnilleen minun kokoani. Painan lumeen lenkkareistani aivan samanlaiset jäljet – en muista, että olisin käynyt ulkona. Tajuan, että kaikki ei ole niin kuin pitäisi. Ulkona on kylmä. Huoneisto on keskimmäistä osaa rivitalossa jossa on seitsemän muuta huoneistoa. Vastapäätä ovesta katsoen on kaksikerroksinen rivitalo. Lumisade on loppunut ja katson kirkasta tähtitaivasta – olen yksin ja minua pelottaa. En voi uskoa tätä todeksi – enkä tiedä missä olen. Palaan sisälle.
Havahdun viikkolehti kädessäni, toisessa kädessä keltainen tussikynä , jolla olen värjännyt jonkin alkoholistinäyttelijän kertomuksesta kohdan; "ilman kiinnekohtia elämä on mahdotonta". Kiinnekohta, ajattelen. Ajattelen mitä ajattelen. Taidan seota ellen saa ammatti apua. Tiedän kuka olen, ja ainoat kiinnekohdat ovat päässäni kehää kiertävät ajatukseni.
Ovikello soi ja avaan oven täyden paniikin jähmettäessä minua. Se on taxikuski. Olenko tilannut taxin? Sitten huomaan, että minulla on kännykkä tiukassa otteessa kädessäni – käm meni ovat hikiset. Parasta mennä taxilla hoitamaan tämä psykoosi.
Olen mielisairaalan hoitohenkilökunnan käsissä – tuttua. Kiinnekohta on löytynyt ja tajuan, ettei minulla oikeastaan ole mitään hätää. Osastolla, jolle tulin, minua tervehtivät monet tutut kasvot. Nauran.
Ihmiset ovat täydellisesti psyyykattuja kirjoituksiin, uskomuksiin, tapoihin, moraaliin, ravintoon, keksimiinsä laitteisiin, kulttureihin, ääneen, hajuun, makuun, tuntoaistiin, omaan itseensä, järjestelmiin, ohjelmiin, tietoliikenteeseen sähköön, työhön, ihmettelemään olemassaoloaan… täydellinen psykoosi – liika tieto on liikaa ihmisaivoille.
Joku soitta ovikelloa. En jaksa muistaa enään kuin murto-osan siitä mitä juuri ajattelin – ajatukseni kiertävät kehää. Silti yritän muistaa kävellen edestakaisin huoneistossani. Minulla on paskahätä ja menen vessaan – mietin. Vessapaperia ei ole – ei näytä olevan mitään muutakaan asumisesta kielivää tavaraa. Hetkinen! Missä helvetin asunnossa minä olen?
Ovikello soi, ja tajuan istuvani vessanpytyllä. Olenkohan pyyhkinyt perseeni? Ai niin, vessapaperi! Pesen perseeni käsisuihkulla ja lähden vessasta kunnes tajuan, että housuni ovat nilkoissa estämässä etenemistäni kohti ulko-ovea. Vedän riepeästi housuni ylös ja juoksen ovelle. Avaan oven. Ei ketään, mutta näen vastasataneessa lumessa lenkkitossun jäljet – suunnilleen minun kokoani. Painan lumeen lenkkareistani aivan samanlaiset jäljet – en muista, että olisin käynyt ulkona. Tajuan, että kaikki ei ole niin kuin pitäisi. Ulkona on kylmä. Huoneisto on keskimmäistä osaa rivitalossa jossa on seitsemän muuta huoneistoa. Vastapäätä ovesta katsoen on kaksikerroksinen rivitalo. Lumisade on loppunut ja katson kirkasta tähtitaivasta – olen yksin ja minua pelottaa. En voi uskoa tätä todeksi – enkä tiedä missä olen. Palaan sisälle.
Havahdun viikkolehti kädessäni, toisessa kädessä keltainen tussikynä , jolla olen värjännyt jonkin alkoholistinäyttelijän kertomuksesta kohdan; "ilman kiinnekohtia elämä on mahdotonta". Kiinnekohta, ajattelen. Ajattelen mitä ajattelen. Taidan seota ellen saa ammatti apua. Tiedän kuka olen, ja ainoat kiinnekohdat ovat päässäni kehää kiertävät ajatukseni.
Ovikello soi ja avaan oven täyden paniikin jähmettäessä minua. Se on taxikuski. Olenko tilannut taxin? Sitten huomaan, että minulla on kännykkä tiukassa otteessa kädessäni – käm meni ovat hikiset. Parasta mennä taxilla hoitamaan tämä psykoosi.
Olen mielisairaalan hoitohenkilökunnan käsissä – tuttua. Kiinnekohta on löytynyt ja tajuan, ettei minulla oikeastaan ole mitään hätää. Osastolla, jolle tulin, minua tervehtivät monet tutut kasvot. Nauran.
