Olen viimeisten kahden vuoden ajan kirjoittanut tähän blogiin ajatuksia – omia ja välillä muidenkin – jotka ovat Opintoputki-otsikon mukaisesti liittyneet tavalla tai toisella opiskeluun ja opiskelijoihin.

Aloitin kirjoittamisen syksyllä 2009 ollessani Suomen ylioppilaskuntien liiton puheenjohtajana, minkä vuoksi blogi sai vahvan koulutuspoliittisen pohjavireen. Koulutuksesta kirjoittaessa arkisistakin asioista on löytynyt syvällisiä puolia. Se on luonnollista, sillä koulutus koskee ihmiseen syvältä: aina kun oppii uutta, pitää samalla myöntää, että oli opittavaa – suostua muutokseen ja myöntämään vajavaisuutensa.

Koulutuspolitiikka on myös sukupolvien dialogia: vanhat ihmiset elävät vanhassa maailmassa ja nuoret vähän uudemmassa. Vanhemmat ihmiset kummeksuvat sukupolvi toisensa jälkeen nuorten outoja kiinnostuksen kohteita ja naiivia, hyväuskoista idealismia esimerkiksi kansainvälisissä kysymyksissä. Samalla tavoin nuoret sukupolvet voivat vain ihmetellä vierestä, millainen älämölö nousee yhden etanapostitoimiston sivutoimipisteen sulkemisesta (Helsingissä, 80 toimipaikkaa).

Paitsi opiskelijoiden arkea ja sukupolvien dialogia, koulutuspolitiikka on nimensä mukaisesti myös politiikkaa. Itse olen sitoutumaton, ja kokemukseni mukaan poliittisella kentällä ymmärretään aika nihkeästi toimijoiden puoluepoliittista sitoutumattomuutta. Puoluekirjatonta epäillään kaikesta, ja veikataan vuorollaan niin demariksi, kokkariksi kuin vihreäksi – näiden jälkeen sentään harvemmin enää perussuomalaiseksi.

Toisaalta, vaikka koulutuspolitiikkaa tekevät instituutiot ovat pääsääntöisesti sitoutumattomia, käytännössä monet niistä ovat enemmän tai vähemmän kallellaan Kokoomuksen suuntaan. Kaikki eivät tätä haluaisi myöntää, ja etäisyyden ottaminen historiaan tai toimijoiden puoluekantaan on välillä kömpelöä. Esimerkiksi OAJ:n nykyinen puheenjohtaja oli ensin Kokoomuksen eduskuntavaaliehdokas ja sen jälkeen kuitenkin sitoutumaton puheenjohtajaehdokas. Ei se silti väärin ole – muut puolueet ovat vain auliisti luovuttaneet kentän Kokoomukselle, jolla onkin usein tarjota ainoat riittävän asiantuntevat ja osaavat ehdokkaat alan johtotehtäviin. Tätä sitten häveliäästi piilotellaan.

Asiantuntemuksen vaatimus on todennäköisesti suurin syy myös siihen, miksi niin iso osa koulutuspolitiikasta tehdään eduskunnan ulkopuolella. Alan järjestöt ja ministeriö määrittävät työpöydän ja pyörittävät vaaleilla valittuja edustajia mennen tullen. Todellisen vaikutusvallan saavuttaminen vaatii hyvin perusteltuja, järkeviä mielipiteitä ja syvällistä ymmärrystä. Niitä taas on vaikea saada ilman loputonta työryhmämuistioiden ja kehittämissuunnitelmien lukemista ja toimimista alalla vuosikausia, mieluiten useammassa eri roolissa.

Muun muassa Suomen opetusministereillä on ollut vaikeuksia riittävän asiantuntemuksen saavuttamisessa, josta heitä on myös kurmootettu julkisesti. Heikkoja kohtia on ollut myös elinkeinoelämän pampuilla ja toimittajilla, mistä seuranneita kämmejä olen täälläkin kommentoinut, mm.

Vieraissa: http://www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/114937/

Triplasuperhypermegatohtori: http://www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/110557/

Zip it, fossiilit: http://www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/107842/

Ratkaisukeskeisen ajattelun tuloksena asiantuntemuksen haasteesta syntyi Unidea, koulutuspolitiikan asiantuntijaorganisaatio, jonka nettisivut aukeavat lähiviikkoina osoitteessa www.unidea.fi.

Tämä blogi päättyy tällä erää tähän. Kiitos kaikille lukijoille! Hyvää jatkoa ja mahdollisiin palaamisiin jossakin toisessa julkaisussa.

Seurasin vastikään facebookissa keskustelua siitä, miten yliopisto oli kopioinut ylioppilaskunnalta oppimansa hyvän käytänteen. Alan piireissä viljelläänkin taajaan ajatusta, jonka mukaan yliopiston tulevat muutokset voi parhaiten ennustaa ylioppilaskunnan ajamista kehittämistoimista.

Välillä kehityskulku on sen verran hidas, että toimijoilla meinaa mennä hermot. Kuitenkin vuosien saatossa on vaikuttanut siltä, että hyvät ajatukset toteutuvat viimeistään viiden vuoden sisällä niiden esittämisestä. Ihan jees.

Yksi suurimmista Suuren Yliopistouudistuksen (2009/2010) tuomista muutoksista oli se, että yliopistojen hallituksiin tuli 40 prosentin vähimmäisvaatimus yliopiston ulkopuolelta tuleville jäsenille. Se, nähtiinkö muutos perkeleenä vai pelastajana, riippui paitsi puoluekirjasta, myös iästä ja virka-asemasta. Professorit eivät tuntuneet kaipaavan ulkopuolisia sotkemaan omia keskinäisiä vääntöjään.

Kuinka ollakaan, ulkopuolinen – joskin lainvastaisesti ja valitettavan paljon elinkeinoelämään painottuva – asiantuntijajoukko on tuonut yliopistoihin aika paljon järjenkäyttöä. Yhtäkkiä rehtorin alaisten pitää toteuttaa ne uudistukset, joista sisäpuoliset jäsenet, erityisesti opiskelijat, ovat hallituksissa vuosikausia meuhkanneet.

Sisäinen hallintorakenne on mennyt uusiksi miltei kaikkialla. Valintoihin, rekrytointeihin ja alatason päätöksentekoon on tullut mielekkyyttä, sidosryhmäyhteistyöhön ja viestintään uutta virtaa.

Tämä on mahdollista pitkälti sen vuoksi, että yliopistohallituksissa ei itse asiassa ole 40 prosenttia vaan 60 prosenttia ulkopuolisia. Sisäpuolisista kolmannes kun on opiskelijoita, joilla on tallella tuore katsantokanta ja hyvät näköalat yliopiston ulkopuoliseen maailmaan.

Samasta syystä parhaiden aineyhdistelmien pähkäily ja kehittämistyön aloite on syytä pitää jatkossakin opiskelijoiden käsissä. Uusimmat heistä ovat syntyneet 90-luvulla, ja ovat siksi selvännäkijöitä.

Eurooppalaisessa keskustelussa on tietty kiintiö mahakkaita äijiä, jotka haluavat muuttaa koulutuksen maksulliseksi. Perustelujen älyllinen taso on tavallisimmin luokkaa "no mutku mikään ei oo ilmaista". Julkisuudessa keskustelu yleensä tyrehtyy, koska kukaan asiansa osaava koulutuspoliitikko ei suostu pölvästin rooliin.

Poikkeuksen tästä (mahoja lukuunottamatta) muodostaa yleensä terävä edunvalvoja Elinkeinoelämän keskusliitto, jossa maksuja on ajettu yksiköstä nimeltä "Innovaatioympäristö ja osaaminen".

Innovaatioympäristön ja osaamisen näkökulmasta maksullisuudessa on kuitenkin kaikkein vähiten järkeä, sillä juurikin maksuttomuuden avulla saavutettava väestön korkea koulutustaso, kykyihin ja motivaatioon perustuva hakeutuminen sekä markkinaehtoiset kurssivalinnat nimenomaan parantavat innovaatioympäristöä ja osaamista. Mutta toisaalta, toimii briteissäkin kuulemma tupakkayhtiöiden ja muiden saastuttajien etua ajava "democracy institute".

Olen itse tarkastellut ilmiötä paljon myös maksavan asiakkaan näkökulmasta, ja voin vakuuttaa, että maksullisuus ei vastoin uskomuksia lisää opiskelijoiden vaatimustasoa, sitoutumista opintoihin, suunnittelun joustavuutta eikä työelämälähtöisyyttä penninpyörylän vertaa. Pikemminkin päinvastoin.

Sokeutta faktoille aiheuttaa monesti se, että melkein kaikissa maailman ns. huippuyliopistoissa on maksut käytössä, ainakin paperilla. Perspektiivivirheen äärellä ollaan: kun lahjoitusrahaa on kassassa miljardeja ja hakijapohjana koko maailma, on aivan sama mitä nettisivujen Apply-osiossa lukee - kaikki terävät aivot otetaan sisään joka tapauksessa, koska ne ovat systeemin raaka-ainetta: niiden avulla Nobelit yms. saavutetaan.

Ja toki, jos (ä)iskä omistaa Nasdaq-listatun firman, niin parisataa tonnia on silloin pikkuraha kullannupun yliopistokoulutuksesta. Kunhan menee lukemaan sitä mitä maksava asiakas (vanhemmat) haluaa.

Vaan ikä tekee tehtävänsä. Keskustelin tänään äijäporukalla pankkilainoista, ja koin ratkaisevan ahaa-elämyksen. Miksi maksullisuudesta ovat innostuneita erityisesti varttuneemmat miehet? No, kaikkien 25 vuotta täyttäneiden, toisen polven korkeakoulutettujen ja töitä saaneiden miesten näkökulmasta on selvää, että muutaman kymppitonninkin laina on vain pisara palkka- ja pääomatulojen meressä.

Sen sijaan yliopisto-opiskelijoiden enemmistön muodostavat köyhät mutta pätevät, kenties julkiselle sektorille työllistyvät, lapsia saadessaan työelämästä putoavat, työläiskodeista kotoisin olevat, naispuoliset opiskelijat eivät todellakaan pysty ottamaan samoja riskejä. Paitsi jos alkavat periä maksuja.

Synkkä tulevaisuudenkuva. Ei mennä sinne.

Naispuolinen kaverini törmäsi tässä eräänä päivänä saunan jälkeen komeaan nuoreen mieheen, joka oli ulkona vilvoittelemassa pelkkä pyyhe päällään. Nuorukainen jäi sattumalta pyyhkeessään ulos lukkojen taakse, ja syntyi klassinen elokuvallinen tilanne.

Ja kuten vain parhaissa romanttisissa komedioissa - saattoi melkein kuulla levysoittimen neulan irrottamisesta kuuluvan paksun äänen - nainen kuulee nuorukaisen sanovan lauseen: "Hei, muistatsä mut, sä oot opettanu mua". Nuori naisopettaja tuijottaa puolialastonta, alaikäistä nuorukaista edelleen kuin ikätoveriaan ja tokaisee empimättä: "Sori, mä en tunnistanut sua ilman vaatteita!"

No, tästä ei ehkä jäänyt suurempia traumoja; moni lukija ei varmaan edes tunnista, tapahtuiko jotain. Tapaus kuitenkin nosti pintaan muistoja vastaavista tilanteista, joissa (mies)opettajan tilannetaju pettää ja teinityttö saa kuulla jotakin hiukan häiritsevää, jotain mitä ei ehkä olisi halunnut kuulla. Kun näkee jotakuta aikuista vallankäyttäjää elämässään päivittäin, on paljon väliä, sisältääkö puhe seksuaalisia kommentteja vai ei.

Keskustelun edetessä kävi ilmi, että isolla joukolla kolmekymppisiä tuttavia on mielessään häpeälaatikko, johon on sullottu 90-luvulla tapahtuneet ruotsinlaivapaneskelut, kaupasta varastelut ja päädyin-melkein-lapsivaimoksi-arabivaltioon -kokemukset.

Samaan laatikkoon on vastoin järkeä, lainsäädäntöä ja ihmisoikeuksia sullottu myös nuorena koettu seksuaalinen ahdistelu ja häirintä. Se, kun joku aikuinen "ylittää rajan" mutta ei niin paljon, että siitä olisi helppo kertoa jollekin. Tapahtumat jäävät mielen perukoille kytemään, ja pahimmassa tapauksessa häiritsijä löytää kohteekseen uuden teinin.

Häpeälaatikko olisi paljon pienempi, jos kasvatuksen ja koulutuksen sivutuotteena nuorille tytöille ja pojille kehittyisi sellainen itsekunnioitus, että häirintään puuttuminen ja kännissä puolivastentahtoisesti naimisen välttäminen olisi helppoa.

Kävin taannoin Ranskassa sanomalehtitalossa, jota esiteltiin Suomen ja muiden itäeurooppalaisten kehitysmaiden edustajille esimerkkinä maan edistyksellisestä teknologiasta. Kukaan ei uskaltanut kertoa pönäköille herroille, että ihmistyövoimalla, musteämpäreillä ja raksuttavilla telaketjuilla operoivia masiinoita ei ole meillä päin nähty 80-luvun jälkeen missään, ei edes Mauri Kunnaksen mainiossa Etusivun juttu -lastenkirjassa (1990).

http://www.maurikunnas.net/mauri_kunnas/teokset/kuvakirja/fi_FI/etusivun_juttu/

Vuoden 2004 tapahtumat ranskalaisessa painotalossa tulivat mieleen tänään lukiessani, kuinka Taloussanomat siteeraa yhdysvaltalaista Business Insider -julkaisua jutussaan 12 katoavasta ammatista.

http://www.taloussanomat.fi/tyo-ja-koulutus/2011/09/09/12-ammattia--naissa-tyot-loppuvat-kokonaan/201112716/139

Useampikin julkinen keskustelija on viime vuosina puuttunut siihen, että ns. talousjournalismi on tasoltaan vain vähän, jos ollenkaan urheilu"journalismin" yläpuolella - ja se siis ei ole kovin korkealla. Tiedotteiden kopipeistauksen lisäksi talousmedia toimii usein äänitorvena niille, joilla on paljon rahaa ja joiden mielestä sen tulisi oikeuttaa nykyistä suurempaan yhteiskunnalliseen valtaan.

Tälläkin kertaa copypaste pettää: Teräviä havaintoja sisältävä ja yhteiskunnallisesti äärimmäisen ajankohtainen juttu kompastuu epäolennaisuuksiin ja historiattomuuteen. Neljännes ammateista (poptähti, astronautti, hävittäjälentäjä) koskee Suomessa n. 50:tä ihmistä, ja toinen neljännes käsittää 1970- ja 80-luvulla tärkeät ammatit puhelinkeskuksen hoitajan, pankkivirkailijan ja kirjastovirkailijan. Informaatikon ammatin kuolemaa julistava toimittaja ei ilmeisesti ole käynyt kirjastossa 90-luvun alun jälkeen. Tiedoksi, ne hakukortteja seuranneet tietokonepäätteetkin on jo museossa.

Olennaista on sen sijaan se, että kaikki kassalla tai pomon vieressä seisomiseen perustuvat ammatit tulevat häviämään lähes kokonaan. Siis kaikki ne, joihin merkonomin - ja valitettavan usein tradenomin ja humanistinkin - koulutus johtaa: pankkivirkailijoiden lisäksi mm. kaupan kassa, sihteeri, matkatoimistovirkailija, videovuokraamon myyjä jne. ovat pian vailla töitä.

Tätä vasten peilattuna ennakkotiedot koulutusmäärien suunnitelluista muutoksista ovat varsin maltillisia: http://www.okm.fi/OPM/Tiedotteet/2011/04/koulutustarjonta.html

Ja ihan kuin silmiin olisi osunut joku toinenkin työ, jonka koneet hoitavat ihmistä paremmin: http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Juttukone+kirjoittaa+tuhat+pörssiuutista+päivässä/1135268922712

Kuten moni muukin lomilta palannut, Nordea-pankki päätti trimmata itsensä timmimpään kuntoon näin syyskauden aluksi. Rapsakka muutaman sadan työpaikan vähennys varmaankin näyttäisi hyvältä peilissä ja pörssiklubilla.

Kuinka ollakaan, vähennysten kohteena oleva ammattiryhmä eli toimihenkilöt ja heidän edunvalvojansa STTK riensivät tuomitsemaan Nordean vyönkiristyksen, ja saivatkin näyttävästi mediahuomiota ulostuloilleen. Kommenteissa ja niiden uutisoinnissa kiinnitettiin huomiota mm. siihen, että pankki tekee jo reilunlaisesti voittoa: suuruusluokkaa kaksi miljardia euroa vuodessa.

Toki Nordean vuosikertomuksen otsikon “It’s people who make Nordea great” ja tämänviikkoisten talousuutisten välillä väreilee tiettyä ironiaa. Silti jäin ihmettelemään, ovatko asiasta urputtavat henkilöt tietoisia siitä, kuka kyseisen pankin hallituksen puheenjohtaja on. Lukuisten, viestinnällisesti ja usein muutenkin terävien avauksiensa jälkeen Björn Wahlroosilta olisi vaikea odottaa mitään muuta, jos tällaiseen on tilaisuus. HS:n taloustoimittaja Tuomo Pietiläinen kirjoittikin analyysissaan työpaikkojen sijaan siitä, että Nordean aktiivisena omistajana Sampo todennäköisesti katselee jo keski-Eurooppalaisten pankkien perään.

Ajatella, mikä tilaisuus! Suomesta tulee 2010-luvun loppuun mennessä uusi Sveitsi, pankkien pääpaikka, jossa Sammon (sic!) hellässä huomassa lepäävät niin Saksan, Ranskan kuin Kreikankin pankinrahjukset. Nalle Wahlroosista ne saavat oivan personal trainerin, jonka käsittelyssä niistä tulee eurooppalaisia rahakoneita – tai kenties yksi rahakone, Euroa Pankki.

Ay-aktiivit peräänkuuluttivat uutisissa Nordealta yhteiskuntavastuuta. Kuitenkin, ei ainoastaan Wahlroosin vaan uskoakseni myös tunti- ja pätkätöissä kouliintuneiden nuorempien sukupolvien mielestä työllistämisellä ja yhteiskuntavastuulla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Niin hyvin olemme sisäistäneet aidolla markkinalogiikalla toimivat nykytyömarkkinat.

Ehkä Nordean tapauksessa yhteiskuntavastuu suuntautuukin nykyisyyden (tai menneisyyden) sijaan tulevaisuuteen: Euroa Pankki on potentiaalinen työnantaja kaikille Suomen ekonomeille, ja tahkoaa voitoillaan valtion kassan täyteen sekä osinkojen että erilaisten verojen kautta. Lisäksi pankkikeskus Helsinkiin syntyvät luksustuotteiden markkinat, jotka työllistävät opisk… eksoottisia vaaleita myyjiä kaikkialta Suomesta.

Marimekon entinen taiteellinen johtaja Samu-Jussi Koski sanoi taannoin, että hänen sukupolvensa ihmiset haluavat komeiden titteleiden sijaan mukavan työpaikan. Omien 30+ -tuttavieni puheiden perusteella asia on juuri näin.

Kun monesti hehkutetut Aaltoesin* nuoret 20+ -yrittäjät paahtavat markkinoille palvelutuotteita, joista heidän vanhempansa eivät välttämättä ymmärrä mitään, he saavat itse päättää tittelinsä yrityksessään.

Miksi ei yhdistää näitä kahta? Perusta oma työpaikkasi! Voi olla, että toisilla aloilla se on helpompaa kuin toisilla, mutta ainakin yksi on varmaa: ikävästä pomosta ja tylsistä työkavereista pääsee eroon kädenkäänteessä. Ai missä? No Patentti- ja rekisterihallituksen asiakaspalvelupisteessä (siinä Pressan ja Circuksen nurkilla).

Viimeistään perustamisasiakirjojen musteen kuivuessa on hyvä miettiä, mistä rahat tulevat kun kuukausipalkka on historiaa.

Siinä tullaan sitten jo vähän isomman kysymyksen äärelle. Suomen koulutusjärjestelmässä yrittäjyys(asenne)kasvatusta sisällytetään kaikkien tasojen opetussuunnitelmiin, mutta onko merkittävällä osalla ihmisistä todella sellaista selviytymis-, johtamis- ja paineensietokykyä, mitä työllistävän yrityksen rakentaminen vaatii? Jos ei, "yrittäjämäinen toimintatapa" tarkoittaa käytännössä joukkoa itsensä työsuhde-eduista ja -turvasta ulkoistaneita työläisiä, "mikroyrityksiä".

Toisaalta, jos yrittäjäasenne säilyy myös palkkatyön puolella, niin yrittäjyystrendi on parasta mitä Suomen työnantajille on tapahtunut sitten Lipposen hallituskausien.

________

*ks. esim. http://www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/116659/

Kun toimii pitkään laitosten maailmassa, oppii pitämään hauskana sitä, kun virastot ja julkisyhteisöt kompastuvat inhimillisiin virheisiin. Erityisen hauskoja ovat toistuvat tai jollakin lailla laitoksen perustuksia koettelevat mokat.

Yliopistoissa kaikenlaisia kukkasia riittää. Tuore esimerkki viime viikolta: pienen yliopiston omasta puhelinvaihteesta yhdistettiin toimitaloon, jota ei ole ollut olemassa enää pariin kuukauteen. Tuo mieleen joskus aiemmin mainitun maisteriohjelman, jonka olemattomuus selvisi kaikille osapuolille vasta kun ulkomaiset opiskelijat saapuivat aloittamaan opintojaan.

Viime vuosina on keskusteltu hätäkeskuksista kriittiseen sävyyn. Tällä kertaa voitto meni aivan muualle. Tapahtui eräässä helsinkiläisessä vuokra-asunnossa:

Nuori nainen on kotonaan valmistautumassa lähtemään iltapäiväluennolle. Asunto on ensimmäisessä kerroksessa. Yhtäkkiä keittiön ikkunan takana näkyy ryhmä vieraita miehiä, jotka kurkkivat ikkunasta sisään, ja naisen huomattuaan alkavat kolkutella ikkunaan ja viittilöidä naista luokseen tai avaamaan oven.

Nainen pelästyy ja pakenee makuuhuoneeseen soittaakseen hätänumeroon. Hätäkeskus käskee ehdottomasti pysymään sisällä ja lähettää paikalle poliisipartion. Samaan aikaan miehet keskustelevat keskenään, kaivavat taskusta puhelinta, pärisyttävät naisen ovisummeria ja alkavat soitella johonkin.

Nainen soittaa puolisolleen, joka vannottaa naista pysymään sisällä ja odottamaan poliisipartiota. Puhuessaan toista puhelua nainen saa mieheltään tekstiviestin, jossa tämä kertoo että Hoasilta soitettiin juuri - asuntoa katsomaan tulleet kv-opiskelijat yrittävät päästä sisään. Tietenkään kumpikaan ei ole kuullut asiasta Hoasilta mitään aiemmin.

Hoasilta väitetään, että miehet ovat ihan itse keksineet tulla ikkunan taa kolkuttelemaan. Kuitenkin kun nainen soittaa hätäkeskukseen peruakseen poliisipartion ja kertoo mistä on kyse, hätäkeskuspäivystäjä vastaa empimättä: "Aa, perus Hoas-meininki! Näitä tulee kaiken aikaa."

Hoas ja hätäkeskus, kuin paita ja peppu.

Yliopisto-opiskelijoistakin muutamalla prosentilla on lukihäirö, ja kaikissa muissa oppilaitoksissa erilaiset lukemisen, kirjoittamisen ja oppimisen vaikeudet ovat arkipäivää.

Siihen nähden on yllättävää, miten vähän ja pinnallisesti näitä vaikeuksia käsitellään tavallisessa opettajankoulutuksessa tai vaikkapa mediassa.

Oli aikanaan huomattavan valaisevaa kuulla (kaverilta), että esimerkiksi ADHD:ksi kutsutussa ominaisuudessa ei ole kyse liian paljosta vaan liian vähäisestä aivojen aktiviteetista. Vaikka sählää pitääkseen itsensä hereillä, saa silti helposti häirikön leiman.

Toinen persoonallisuuspiirteiden kimppu, joka vastasi moneen avoimeen kysymykseen, oli autismin kirjo (linkki) ja Aspergerin oireyhtymä. Nuo pilkuntarkat, hämmästyttäviä tietomääriä omaksuvat, sosiaalisesti kömpelöt ja yllättävistä käänteistä ahdistuvat tuttumme saattavat töksäytellä meille epäkohteliaasti, mutta he eivät  tee sitä tahallaan.

Olisikohan liian radikaalia, jos tällaisia perusoireyhtymiä ja tavallisia häiriöitä käytäisiin läpi jo peruskoulussa?

Katukuvaan ovat taas ilmestyneet back to school -mainokset. Toisin kuin saattaa näyttää, niiden kohderyhmä eivät suinkaan ole kuvissa esiintyvät skeittaavat 10-vuotiaat.

Ne ovat vähän kuin mukamas aikuisille tarkoitetut siiderimainokset tai nuorten- ja naistenlehtien ikäkohderyhmät: tarkoituksella hiukan pieleen tähdätty design osuu ja uppoaa piilokohderyhmään kuin kuuma veitsi voihin.

Me kaikki nuoret aikuiset olemme muodostaneet käsityksemme mietojen alkoholijuomien paremmuusjärjestyksestä jo varhain lapsuudessa. Silloinhan tv-mainoksia vielä tuijojetaan yhtä intensiivisesti kuin niiden lomassa tulevia ohjelmia.

Samaan tapaan mainoksissa mielikuviemme mukaisissa "kouluvaatteissa" poseeraavat lapset osuvat todelliseen mutta salaiseen kohderyhmäänsä:

Lastensa katu-uskottavuudesta ja suosiosta huolestuneet vanhemmat tunnistavat tiedostamattaan kausimuodin, jota heidän päälleen on kaupiteltu jo edellissyksynä, ja ryntäävät kauppaan varmistamaan, ettei juuri heidän lapsensa joudu silmätikuksi isotädin kirpputorilöytöjen takia.

Omaa alakouluaikaista epämuodikkuuttaan yhä häpeävät lukiolaiset ja ensimmäisen vuoden opiskelijat ryntäävät kauppaan lääkitsemään lapsuuden traumojaan, nyt kun kesätyöliksa ja/tai kasvaneet viikkorahat antavat siihen viimein mahdollisuuden.

Lopulta koko touhussa on kyse yrityksestä hillitä vatsassa lenteleviä perhosia. Hallita jännitystä, jonka uusi kouluvuosi aiheuttaa joka kerta uudelleen. Ja ehkä myös hakea myöntävää vastausta viime viikon kysymykseen (http://www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/118486/).