Siskoni on niitä ihmisiä, joilla on aina penaalissa kynät teroitettuina ja kalenteri värikoodattu. Itse teen joka vuosi lupauksen, että niin on muuten minullakin ensi vuonna, mutta jo tammikuu osoittaa, ettei tätä tule tapahtumaan tänäkään vuonna. Puoliksi pureskeltu lyijykynä kassin pohjalla, ja silloin tällöin tallessa oleva ilmaiskalenteri ovat todellisuutta minulle. Tänä vuonna en sitten enää jaksanut edes luvata mitään. Vuosi 2011 on aikatauluttomuudelle pyhitetty.

Lupaustani toki siivittää uusi elämäntilanne. Jos en viettelisi äitiys”lomaa”, tuskin olisin päätynyt näin radikaaliin rentouslupaukseen. Kolme kiloa uutta ihmislihaa kuitenkin on opettanut jo muutamassa viikossa, että mikään aikataulu tai suunnitelma ei kuitenkaan toteudu määräajassa, joten turha edes yrittää. Tästäkään huolimatta minun ei tarvitse kuitenkaan tyytyä täydelliseen kieltäymykseen kalenteriostoksilla. Huithapelin kalenterivalinta on Lehti-lehden tekijöiden ”Rakas almanakka vuodeksi 2011 jälkeen Vapahtajamme Kristuksen syntymän”.

Rakkaassa almanakassa on paljon kaikkea vekkulia. Kalenterin ekstrat ovat todellisia lisukkeita, nyt ei puhuta mistään nimilistoista tai valuuttamuuntimista almanakan takana, vaan aivan jostain radikaalista pikkukivasta. Almanakka on mm. lisännyt vuoteemme yhden kuukauden lisää sopivasti siihen heinä- ja elokuun väliin tarjoten ” pidemmän kasvukauden kotimaisille vihanneksille ja epämiellyttävän yllätyksen kaikille mökillä sukulaisten kanssa kärvisteleville”. Lisäksi kalenterista löytyy maailman ensimmäinen manuaalinen gps-navigaattori, sekä taulukko, joka auttaa tunnistamaan kansanedustajat painon ja pituuden mukaan.

Kun yläasteaikainen historianopettajamme totesi, että tiistai on ”kaikista päivistä päivin” kiteytti hän tietämättään Rakkaan almanakan yhden peruselementeistä. Almankan huippukohta löytyykin siitä, ettei tiistaipäivillä ole sotkettu muuten niin mukavia viikkonäkymiä. Kaikki vuoden vittumaiset tiistait on koottu kalenterin loppuun omaksi osiokseen, joten ne eivät pilaa arkisuudellaan muuten niin kivoja viikkoja.

Ja lopuksi tämän viikon navigaattorineuvo: ”Kulje suoraan eteenpäin 500m ja käänny oikealle.” Näillä eväillä uuteen vuoteen, ihmiset!

Sain facebookissa haasteen, jossa pyydettiin kertomaan, kuinka monta kirjaa olen lukenut listalta ”lue nämä ennen kuolemaasi”. Listan oli alunperin tehnyt BBC, mutta tämän suomalaisen listan oli päivittänyt Keskisuomalainen. Oletusarvo on, että ihmiset ovat lukeneet listasta keskimäärin kuusi kirjaa.

Tässä lista. Kerron, mitä itse olen lukenut, ja mitkä selaillut/lukenut osittain. Kerro omat lukusi, ja tietysti se, mitkä teokset poistaisit listalta, ja mitä laittaisit tilalle. Millainen olisikaan cityläisten lista?

1. Mika Waltari - Sinuhe Egyptiläinen

2. J.R.R. Tolkien - Taru sormusten herrasta

3. Väinö Linna - Tuntematon sotilas

4. Aleksis Kivi - Seitsemän veljestä

5. Väinö Linna - Täällä Pohjantähden alla 1-3

6. Agatha Christie - 10 pientä neekeripoikaa

7. Fjodor Dostojevski - Rikos ja rangaistus

8. Anne Frank - Nuoren tytön päiväkirja

9. Douglas Adams - Linnunradan käsikirja liftareille

10. Astrid Lindgren - Veljeni Leijonamieli

11. Antoine de Saint-Exupéry - Pikku Prinssi

12. J.K. Rowling - Harry Potter -sarja

13. Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys

14. George Orwell - Vuonna 1984

15. Veikko Huovinen - Havukka-ahon ajattelija

16. Elias Lönnrot - Kalevala

17. Jane Austen - Ylpeys ja ennakkoluulo

18. Sofi Oksanen - Puhdistus

19. Astrid Lindgren - Peppi Pitkätossu

20. Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan

21. Richard Bach - Lokki Joonatan

22. Umberto Eco - Ruusun nimi

23. Tove Jansson - Muumipeikko ja pyrstötähti

24. J. & W. Grimm - Grimmin sadut I-III

25. Dan Brown - Da Vinci -koodi

26. Enid Blyton - Viisikko-sarja

27. Anna-Leena Härkönen - Häräntappoase

28. Ernest Hemingway - Vanhus ja meri

29. Goscinny - Uderzo - Asterix-sarja

30. John Irving - Garpin maailma

31. Louisa May Alcott - Pikku naisia

32. Victor Hugo - Kurjat

33. C.S. Lewis - Narnian tarinat

34. A.A. Milne - Nalle Puh

35. Henri Charriete - Vanki nimeltä Papillon

36. Alexandre Dumas - Kolme muskettisoturia

37. Emily Bronte - Humiseva harju

38. William Golding - Kärpästen herra

39. Juhani Aho - Rautatie

40. Leo Tolstoi - Anna Karenina

41. Frank McCourt - Seitsemännen portaan enkeli

42. Arthur C. Clarke - Avaruusseikkailu 2001

43. J.D. Salinger - Sieppari ruispellossa

44. Charlotte Brontë - Kotiopettajattaren romaani

45. Kurt Vonnegut: Teurastamo 5

46. Isaac Asimov - Säätiö

47. Aapeli - Pikku Pietarin piha

48. Leo Tolstoi - Sota ja rauha

49. Mauri Kunnas - Koiramäen talossa

50. Margaret Mitchell - Tuulen viemää

51. Nikolai Gogol - Kuolleet sielut

52. Albert Camus - Sivullinen

53. Kirsi Kunnas - Tiitiäisen satupuu

54. Hergé - Tintti-sarja

55. Miquel Cervantes - Don Quijote

56. Eduard Uspenski - Fedja-setä, kissa ja koira

57. Mark Twain - Huckleberry Finnin seikkailut

58. Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi

59. Herman Hesse - Lasihelmipeli

60. Günther Grass - Peltirumpu

61. Jostein Gaarder - Sofian maailma

62. Leon Uris - Exodus

63. Lucy M. Montgomery - Pieni runotyttö

64. Ilmari Kianto - Punainen viiva

65. Franz Kafka - Oikeusjuttu

66. Guareschi Giovanni - Isä Camillon kylä

67. Lewis Caroll - Liisan seikkailut ihmemaassa

68. John Steinbeck - Eedenistä itään

69. Kari Hotakainen - Juoksuhaudantie

70. Paulo Coelho - Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin

71. Jules Verne - Maailman ympäri 80 päivässä

72. Risto Isomäki - Sarasvatin hiekkaa

73. Jaroslav Hasek - Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa

74. Giovanni Boccaccio - Decamerone

75. Oscar Wilde - Dorian Grayn muotokuva

76. Milan Kundera - Olemisen sietämätön keveys

77. Homeros - Odysseia

78. Peter Hoeg - Lumen taju

79. Arthur Conan Doyle - Baskervillen koira

80. William Shakespeare - Hamlet

81. Eino Leino - Helkavirsiä-sarja

82. Stieg Larsson - Miehet, jotka vihaavat naisia

83. Yrjö Kokko - Pessi ja Illusia

84. Thomas Harris - Uhrilampaat

85. Raymond Chandler - Syvä uni

86. Jean M. Untinen-Auel - Luolakarhun klaani

87. Deborah Spungen - Nancy

88. Stephen King - Hohto

89. Laura Ingalls Wilder - Pieni talo preerialla

90. Laila Hietamies - Hylätyt talot, autiot pihat

91. Aino Suhola - Rakasta minut vahvaksi

92. Aleksandr Solzhenitsyn - Vankileirien saaristo

93. Mikael Niemi - Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

94. Timo K. Mukka - Maa on syntinen laulu

95. Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja

96. Kjell Westö - Missä kuljimme kerran

97. Veijo Meri - Manillaköysi

98. Maria Jotuni - Huojuva talo

99. Juha Itkonen - Anna minun rakastaa enemmän

100. Jan Guillou – Pahuus

Sallisen selaillut:1,5,11,12,33,43,55,61,96

Sallisen luetut:3,4,6,8,10,15,16,17,18,19,26,27,31,34,39,49,53,58,64,69,71,74,81,87,94,97,98,99

Yht: 37, luku hävettävän pieni ammattiin verraten. Tämän huomasin, kun katsoin kollegoiden listoja. Vai olisiko joku voinut valehdella?

Kun hain Cityyn töihin muutama vuosi sitten, päätoimittaja Larros löi faktat pöytään heti ensi tapaamisellamme. Jos halusin tehdä rahaa, kannatti valita muu kuin kirjoitusala. Jos kirjoittaminen sen sijaan oli haaveeni, oli City siihen hemmetin hyvä paikka...tosin kokemattomana kirjoittajana saisin tottua siihen, että pienenkin tekstin väsäämiseen saattoi mennä tunteja ja taas tunteja. Päätin maksaa vuokrani paasaamalla lauseenvastikkeista luokan edessä, ja tienata taskurahani kirjoittamalla.

Toiset ovat kuitenkin sen verran lahjakkaita lajissaan, että he saavat koko kuukausipotin kasaan pelkillä teksteillään. Olipa taitoa luovuuden saralla kuinka paljon, ei se kuitenkaan tarkoita sitä, että kirjoittaja olisi myyntitykki, itsensä markkinoija. Monet julkaisukanavat etsivät tekstejä, kirjoittajat etsivät kirjoitettavaa, ja tähän kysynnän ja tarjonnan väliin Pirjo Rautiainen päätti perustaa Mogulin.

Moguli välittää ja tuottaa ammattikirjaiijoiden tekstejä, ja se on tiettävästi Suomen ensimmäinen tämänkaltainen yritys. ”Pääajatus on löytää kirjailijoille uusia julkaisukanavia. Paikkoja joista ei ymmärretä tilata kirjailijalta ja joihin kirjailija ei ymmärrä tekstejä tarjota. Se voi olla mitä tahansa perinteisestä sanomalehdestä mainostoimistoon” kertoo Rautiainen, ja uskoo, että tulevaisuudessa kirjailijoita voidaan käyttää yhä enemmän esimerkiksi luennoitsijoina.

Olisipa kiva tietää ,kuinka alta keskivertohinnan on tullut itsekin kirjoiteltua eri paikkoihin vuosien varrella. Veikkaus, että ei yhtään liian halvalla, mutta silti olisi mielenkiintoista tietää, kuinka paljon persoona vaikuttaa palkkaan.

Vai kuinka paljon itse olisit valmis maksamaan Remeksen kolumnista, tai Rimmisen luennosta?

Tietoa Mogulista: http://www.moguli.info/

Muutin Helsinkiin vappuna 2005. Tarkoitus oli tulla vain 3 kuukaudeksi kesätöihin. Bilettää hitusen, paiskia töitä vähän enemmän ja palata syyskuussa kesätyörahat kourassa takaisin böndelle. Kesä meni, maksa meni, rahat meni...ja mikä parasta, olen edelleen tuolla samaisella kesätyömatkalla.

Helsinki, se suuri Hesa, oli aluksi aikamoinen kokemus maalaiselle. Muutamassa viikossa oppi monta perusasiaa. Kuten esimerkiksi sen, ettei liukuportaissa saa jököttää keskellä kulkuväylää. Ja että ratikassa sama nappi toimii sekä stop-merkkinä, että ovenaukaisijana. Tuli myös huomattua, ettei linkki olekaan yleinen synonyymi bussille, ja että tästä kulkuneuvosta poistuessa ei passaa huudella kiitoksia kuskille. Eniten kuitenkin yllätti se, että hesalaisten ylimielisten puhetavan takaa paljastuikin suhteellisen normaaleita ihmisiä.

”Naisten Helsinki – kulttuurihistoriallinen opas” esittelee pääkaupunkimme feminiinisestä näkökulmasta. Vaikkei kirja ehkä kohtaakaan moniltakaan osin sitä 2000-luvun Helsinkiä, johon minä tutustuin, on se mielenkiintoinen ja monipuolinen opas kaupungin syövereihin. Kirjan kansiin on koottu historiallisia naishahmoja arkkitehdeistä prostituoituihin, eikä kadunnimienkään alkuperää ole unohdettu. Kuvat ja kuvatekstit ovat ehdottomasti kirjan parasta antia, monet pidemmät jutut aiheen mielenkiintoisuudesta huolimatta melkoisen kuivaa luettavaa. Joka tapauksessa: ainakin hyvä lahjaidea helsinkiläisille keskivertorouville...vielä kun saisi Stockan lahjapaperiin!

Lopuksi omaa kuvafiilistelyä kotikaupungista, joka on huomaamatta varastanut kotiseutuni murteen viidessä vuodessa. Onneksi en sentään vielä sano ”stadi”. Silloin olisi peli lopulta menetetty...

Kirjailija Arkadi Babtšenko haluaa pitää röökitauon. Ja polttaa sen lisäksi pressitilaisuudessakin sisällä. Se ei kuitenkaan käy KokoTeatterin aulassa. Toisin oli Tšetešnian sodassa, jossa sääntöjä ei ollut.

Babtšenko on kolmekymppinen sotaveteraani ja toimittaja, jonka kasvoilla hymy ei viihdy. Eikä oikeastaan ihme. Vuonna 1996 18-vuotias Babtšenko aloitti armeijan, jonka ilmapiirissä ihmishengellä ei ollut paljon arvoa. ”Ensimmäiseen puoleen vuoteen sä et ole kukaan. Oikeuksia ei ole, ainoastaan pelkkiä velvollisuuksia. Sua hakataan, haukutaan, sä et saa nukkua. Ja jos mitenkään mahdollista, sua pidetään nälässä mahdollisimman kauan. Joko sen kestää, tai sitten täytyy tehdä itsemurha. ” Babtšenko valitsi kestämisen, vaikka armeija ei loppunut hänen kohdaltaan pelkkään harjoitteluun. Nuoret pojat vietiin keskelle sotaa.

Babtšenkon ”Sodan värit” kuvaa Tšetešnian sotaa ja Venäjän armeija raakuttaa yhden nuoren miehen näkökulmasta. Se kertoo, kuinka sota vie pohjan tulevaisuudelta ja menneisyydeltä, ihmisyydeltä ja inhimillisyydeltä. Monille jäikin sodan loputtua agressiovaihde päälle,sotilaiden palautumisterapiota kun ei Venäjällä tunneta. Babtšenkon kohdalla elämällä oli kuitenkin vielä muutakin annettavaa.

”Se, mitä minulla on nyt, on kaikesta huolimatta sodan ansioita. Perhe, työ, elämä. Ilman sodan kokemuksia olisin varmasri hienolla autolla ajeleva lakimies, joka ei olisi koskaan joutunut miettimään mitään oikeasti tärkeitä asioita.”

Tällä hetkellä Babtšenko toimii sotakirjeenvaihtajana Novaja Gazetan -lehdessä, joka on yksi Venäjän harvoista puolueettomista lehdistä. Tosin eipä reportterin työkään ole niitä turvallisimpia, kun kyseessä on itänaapurimme. Viimeisen 8 vuoden aikana Babtšenkon työkavereista on tapettu seitsemän. Mm. Anna Politkovskaja.

Babtšenko Arkadi: Sodan värit. 2010. Like

Kun Reindeer Spotting ilmestyi, joku keksi, että elokuva ihannoi huumemaailmaa. Tässä vaiheessa ilkeät olisivat voineet kutsua näin väittäneitä yksinkertaisiksi, kiltimmät tyytyivät vain muistuttamaan, että juuri tämän takia koulussa kuuluisi opettaa entistä enemmän luetun/katselun ymmärtämistä ja kriittistä lukutaitoa.

Harri Nykäsen ja Jouni Tervon ”Nokka – kiven sisällä” kertoo Katajanokan vankilan elämästä. Tässäkin vaiheessa pitäisi varmasti paheksua rikollisten elämää, mutta se ei olekaan yhtä helppoa kuin Reindeer-Janin kohdalla. Nokassa on nimittäin elokuvamaista glamouria. Luteista, haisevista selleistä ja kidutushuoneista huolimatta...tai ehkäpä juuri siksi.

”Nokkaan” on kerätty triviatietoa, perushistoriaa ja haastatteluja sopivan kevyessä muodossa. Kirja paljastaa, missä sellissä Remu Aaltonen majaili, millaisin pakokeinoin muurit yritettiin ylittää ja kuinka vankilaslangi saadaan haltuun. Haastatteluista tulee jopa sellainen olo, että ammattivalehtelijat taitavatkin olla niitä kansamme rehellisintä porukkaa. Kun sellien ulkopuolella poliitikot voivat selittää minkä tahansa teon ”oikeaksi” pelkällä retoriikalla, vankilassa se ei enää toimikaan.

” Huipulla olivat kynämiehet eli petosten tekijät, jotka tekivät kynällä rahaa, sitten rehelliset tappo- ja murhamiehet. Se oli sellainen vanki jonka pystyi ottamaan mihin tahansa hommiin, se ei kiroillut ja sillä oli riittävä auktoriteetti toisiin vankeihin nähden. Sitten tulivat varkaat ja muut fiksut omaisuusrikolliset kuten kassakaappimiehet. - - Aivan pohjalla ovat mummojen pystyryöstäjät ja potkijat sekä seksuaalirikolliset jotka saivat pelätä muita vankeja. Esim. Jammun sai kuljettaa saatettuna joka paikkaan.” Nokka 2010: 38.

Katajanokan vankila lakkautettiin vuonna 2002. Samalla menetettiin asiakkaiden mukaan myös tietynlainen vankilatunnelma, uudessa paikassa sitä ei enää tavoitettu. Olisipa mielenkiintoista kuulla, millaista fiilinkiä nykyvankiloista löytyy. Löytyyköhän City.fi –sivujen lukijoista niitä, joilla olisi käytännönkokemusta aiheesta?

Susanna Laine ja Vappu Pimiä. Siinä parivaljakko, joka komeilee tasaisin (ja aivan liian tihein) väliajoin iltapäivälehtien kansissa. Pikkujoulukimalteet, vappukemut, juhannusheilat ja pääsiäispuput. Jos nämä naiset eivät esittele kauden muotia ja flirttiä, ovat he ainakin kertomassa senhetkisen ohjelmaansa kiemuroista.

On alkanut ärsyttää tämä ikuinen kahden naaman taktiikka. Ja sekin ärsyttää, että ärsyttää. Koska minähän todella olen pitänyt näistä vaaleaveriköistä.

Laineen matala ääni ja hauskat jutut radiossa, sekä Pimiän välitön aitous ovat olleet asioita, joista olen voinut sanoa ihan oikeasti pitäväni. Kun olen nyt katsellut Susannan töpeksintää Big Brother -talkshowssa, olen alkanut miettiä, onko nainen kuitenkaan kaiken hypetyksen arvoinen. Jos häkeltyy jokaisesta pienestäkin tilanteen tuomasta muutoksesta, ja pystyy missaamaan viikko toisensa jälkeen numeroiden laskemisen kymmenen ja yhden välillä, ei ihme, että apuun on pitänyt palkata toinen blondi paikkaamaan mokia.

En voi kuitenkaan syyttä vain keltaista mediaa. Näitä susannalaineita ja vappupimiöitähän on kyllä jokaisessa työyhteisössä ja kaikilla aloilla. Otetaan palaverin puheenjohtajaksi, kuoron soolo-osuuden vetäjäksi tai vaikka elokuvan pääosaan se tylsä varma valinta, joka saadaan helposti ja jonka kanssa hommaan ei tarvitse käyttää liikaa energiaa. Tylsyydellä ei kai niin väliä…

Rakas avomieheni on paska jätkä. Jättää nyt petipotilas yksin kotiin, ja lähteä itse vetelemään persuukset illanviettoon. Tämän päätelmän tekivät miehen kaverit lukiessaan edellisviikonloppuisen statuspäivitykseni: ”Karoliina Sallinen pakkolepää vaakatasossa, kun muut menee saunailtoihin ...en katkera mutta kuitenkin!”

Todellisuudessa muruseni viihdytteli makoiluun tylsistynyttä ja kiukuttelevaa naistaan kotona, Sallisen työkavereiden hyppiessä uima-altaaseen saunaillan tuoksinnassa. Kyllä! Työpaikkani naiset järjestävät kemuja, vaikken minä pääsisikään mukaan. Miten törkeää!

Olen mielestäni ollut järkevät facebook-käyttäjä. En hyväksy oppilaideni kaveripyyntöjä. En kerro yksityisyystietojani ja sensuroin kuvia. Näköjään en ole ollut kuitenkaan tarpeeksi tarkka. Unohdin, että statuspäivitykseni kertoo monen mielestä myös autenttisesti parisuhdepäivitykseni...ja se on yleisön mukaan nyt näköjään kriisissä.

Kirjallisuusblogi ”Kirjoittajatreffit” on koonnut viisi tilapäivityskategoriaa, joita varioimalla ”luot itsestäsi miellyttävän facebook-vaikutelman, tuotat tuttavillesi loputonta iloa ja viihdykettä sekä keräät ennätysmäärän kommentteja tilapäivityksiisi”. Olin kyllä saanut huomiota, mutta miellyttävä kuva oli jäänyt vielä tekemättä . Ei kuitenkaan hätää. Tämän pystyisi korjaamaan "Kirjoittajatreffien" mukaan tiedotus-, tunne- ,sitaatti-, kutsu- tai kysymysstatuksen avulla. Pääsäännöksi kaikkiin päivitysryhmiin sivusto antaa kohtuullisuuden: kertomalla tarpeeksi, mutta ei liikaa, saa aikaan parhaat tulokset. Epämääräiset ”Vituttaa!!!” ja ”miettii, mitähän tässä pitäisi tehdä?” kannattaisi kuulemma unohtaa, ja tilalle voisi iskeä vaikka kommenttikalastelijan lempistatuksen,linkin johonkin mielenkiintoiseen sivustoon.

Mielestäni olin käyttänyt viimeviikkoisessa viestissäni tunnepäivitystä, mutta ehkä virhe olikin tapahtunut siinä, että olin ollut liian ankea. Olen aina öllövihannut HanipuppeliSydänSydän –statuksia niiden teennäisyyden takia. Ehkä mielipiteeni johtuu siitä, etten tykkää muutenkaan lässytellä, sekä siitä, että omien havaintojeni pohjalta juuri tällaisten statusten laittajat useinkin ehtivät erota, ennen kuin kultainen Petri-Oskari on ehtinyt pyöriä kuvioissa seuraavaan juhannukseen. Olen ajatellut, että lemmekkäät statukset syövät uskottavuutta...suhteelta ja statukselta.

Alkoi kuitenkin mietityttää, täytyisikö facebookmaailmassa antaa periksi vanhoille periaatteilleen, jotta muut eivät huolestuisi. Täytyykö onnea todellakin todistella, jotta sen uskotaan olevan olemassa? Ehkä uusi iskulauseemme tuleekin olemaan: Päivitän, siis olen.

P.S. Lisäsin tästä blogista linkin statuspäivitykseeni (mitä en ole siis ennen tehnyt) testatakseni toimiiko ”Kirjatreffien” vinkki. Saa nähdä, menevätkö kaverini lankaan tehden Cityn sivuille joukkorynnäkön!

Kirjoittajatreffit: http://kirjoittajatreffit.net/2009/09/miten-kirjoittaa-hyvia-facebook-tilapaivityksia/

Monilla, myös minulla vielä muutama viikko sitten, on kummallinen tapa ihannoida sairauslomien lötköjä päiviä. Kun herää ärsyttävään piipitykseen 5.50, kahvi on loppu ja peilistä tuijottaa Frankenstein, ei pistäisi pahakseen, jos kuumemittari näyttäisikin äkistään muutamaa lisänumeroa vapauttaen ahkerikon työnorjuudesta.

Kun sairausloma sitten todella alkaa, voi euforisessa ”katson vain tv-shoppia ja syön nuudeleita” –fiiliksessä leijua muutaman päivän. Kahden päivän päästä onkin selkä niin seulana, että kaikki asennot tuntuvat pahalle. Ja kyllästyttää. Ja katsoo samaa Jimin synnytysohjelmaa viidettä kertaa. Ja alkaa tuntea ärsytyksen ensimmäisiä merkkejä.

Meikäläinen on ollut nyt pakkovaakatasossa kohta viikon. Voin sanoa, ettei naurata. Tähän kaikki iloiset kaverini ovat todenneet, että ”hei, nythän sulla on aikaa kirjoittaa”. No niinpäs onkin, mutta arvatkaa tuleeko kirjoittamisesta mitään. Ei tule.

Kun oma maailma alkaa pyöriä sängyn ja kaksi metria kauempana olevan vessan välissä, supistuu myös havaintomaailma melko pieneksi. Silloin on mahdotonta keksiä mitään järkevää sanottavaa. Yleiseksi ohjeeksi valkoisen paperin kammoon annetaan muun puuhastelun keksiminen. Kynän tai näytön hetkellinen hylkääminen. Jos kuitenkin istuminen lasketaan liian suureksi ponnistukseksi, muun puuhastelun keksiminen voi olla haastavaa.

Tässäpä tympääntyneen blogarin kirjoitustilitys. Ja avunhuuto: Mistä olette saaneet oman flownne takaisin?

Jos ryhmittelisin postauksieni saamat kommentit erilaisiin kategorioihin, ylittäisi kielioppivirheisiin tai muihin käyttämiini sanoihin liittyvät lukijoiden kirjoitukset varmasti määrältään kaikki varsinaiseen sisältöön liittyvät kommentit. Joskus se on oikein pänninyt. Olen raahautunut aamunkoitteessa pressitilaisuuteen, napsinut kuvia ja kehitellyt blogauksen oikein teemankin, jonka jälkeen kymmenen kommenttia käsittelee kuitenkin vain muffini-muffinssi-cupcake-vuokakakku-kuppikakku -dilemmaa.Tulee tunne, menikö ihan oikein. Toisaalta: tähän pitäisi äikän open olla oikein tyytyväinen! Sanoilla on väliä.

Vanha yliopistoproffani sanoi ensimmäisenä opiskeluvuotenani, että pahimmat kielinipot löytyvät niistä ihmisistä, jotka eivät todellisuudessa tiedä kielestä mitään. Hänen mukaansa sivistys toi mukanaan liberaalin ajatusmaailman. Tämän mielipiteen kannustamana en olekaan sitten jaksanut nipottaa työni ulkopuolella juuri mistään kielivirheistä. Ihanan vapauttavaa!

Tästäkin huolimatta nutturapäinen kielipoliisi nostaa välillä päätään. Tässäpä siis pieni lista kieliasioista, jotka ärsyttävät useinkin meikäläistä:

1) Uutisissa käytetty veetto-oikeus. Kuka tietää, mitä tarkoittaa ”veetto”? Jos sellainen on, kertokoon minullekin. Eiköhän kyseessä ole kuitenkin ihan veto-oikeus.

2) Nämä todella kekseliäät ja ah-niin-nokkelat sutkautukset ”kaikki inkkarit kanootissa”, ”kaikki muumit laaksossa”, ”kirkkain pullo hyllyssä” ja ”terävin kynä penaalissa”. Kuka näitä keksii? Miksi? Ja kenestä ne ovat oikeasti hauskoja?

3) Ketä-sanan käyttö silloin kun pitäisi käyttää ”kukaa”. Tiedän sen liittyvän tiettyihin murrepiirteisiin, mutta silti. ”Ketä on ottanut mun laukun?” Se on ”kuka” tai ”ketkä”. Piste.

4) Hieno-i, eli ylikorrektin puheen keksiminen lisäämällä i sellaisiin paikkoihin, joihin se ei kuulu. Kehottaa, ei kehoittaa!

5) Ylisöpöily, joka tekee monista sanoista paljon ällömpiä, kuin ne todellisuudessa edes ovat. Viime postauksessa mainistemani ”masuasukki” ja samaan lapsikategoriaan liittyvät ”vaavi”, ”tisumaito”, ”kestoilu” ja ”ovikset”. Ei ihme, että näiden termien jälkeen se isukki-pisukki lähtee sitten läisikimään, ja etsii jonkun, joka osaa puhua myös yli kaksivuotiaiden kieltä!

6) Konteksidorkat, jotka eivät muuta puhettaan, vaikka tilanne sitä vaatisi. Helsinkiläisen ei ole pakko skruudata fibluja, eikä hankasalmelaisen tarvite odottaa linkkiä paita lustuuksellaan, jos ei välttämättä halua saattaa muualta tulevaa puhekumppaniaan hankalaan tilanteeseen. Sanoa voi aina toisin, ja suurta viisautta onkin muuttaa hankalat asiat selkokielisiksi.

Että näin. Kylläpä helpotti. Kerropa nyt oma kielen ällölistasi!