Kuten yksi tuhansista,eksyin lukemaan @Bitchuationin pienoisromaania Twitterissä. Tarinassa on jotain yksinkertaista ja outoa –päähenkilö on ollut omissa hautajaisissaan. Hänen tavoitteena on saavuttaa mystinen #&%# - mikä se lieneekin. Tarinassa on jännittäviä ja selittämättömiä aukkoja. Mutta yksi on selvää: kirjoittaja nimimerkin takana on elokuvaohjaaja Steven Soderbergh. Koska lehdistössä liikkuu jatkuvasti puheita Soderberghin aikeista lopettaa uransa, uusi luova aluevaltaus tuntuu yllättävältä. Pienoisromaani Glue alkoi ilmestyä päivä sen jälkeen, kun ohjaaja oli pitänyt San Franciscon elokuvajuhlilla puheen, jossa ruoti omaa suhdettaan elokuvantekoon ja yleisöön.
Tunnelma oli haikea. Ohjaajan puheesta jäi vaikutelma, että jokin on pielessä. Ohjaaja moitiskeli isojen studioiden blockbuster-logiikkaa; vaikka elokuvien määrä koko ajan kasvaa, suurin osa tuotoista jaetaan muutaman suurtuotannon kesken. Studiopamput ymmärtävät vain rahan päälle, jne.
Minulle jäi mieleen ohjaajan puheet testiyleisöistä ja elokuvien tunnettuuden seurantatutkimuksista. Soderbergh kertoi, että hänen hänen elokuvansa Magic Mike sai testiyleisöltä todella laimean palautteen –silti elokuvalle näytettiin vihreätä valoa tuotantoketjussa. Soderbergh tuntui esimerkeillään väittävän, että monet hyvät ideat ja elokuvat jäisivät toteutumatta, jos uskottaisiin sokeasti pelkkiin markkinatutkimuksiin. Soderbergh ei vastusta elokuvien testausta yleisöillä, mutta tuntuu ajattelevan, että taiteen (sic) vastaanottamisessa on aina jotain ennakoimatonta. Lisäksi ongelmana on isojen tuotantoyhtiöiden pienentynyt riskinottokyky. Jos ohjaaja pitchaa idean, joka tuntuu liian haastavalta –älylliseltä-siihen Soderberghin mukaan harvoin nykyään tartutaan. Ohjaajan mukaan tämä johtuu siitä, että studioiden johdossa on henkilöitä, jotka eivät itse katso elokuvia. Miten henkilöt, jotka eivät tiedä elokuvista mitään, voisivat päättää mikä on hyvä elokuva?
Ilmeisesti tätä tietoa ei tarvita-tarvitaan tietoa siitä mikä myy. Ja seuraus on Soderberghin mukaan ikävä -nuudelisoppaa. Kaikki yllä sanottu on tietenkin ennen kuultua. Uutta on se, että kuin varkain, Soderbergh tuntuu muuttaneen seuraajansa Twitterissä testiyleisökseen. Glue on luettavissa elokuvakäsikirjoituksena ja me, lukeva yleisö olemme ikään kuin näyttämässä vihreätä valoa tuotannolle seuraamalla sitä. Näyttääkin siltä, että tässä on esimerkki tavasta jolla ohjaaja ei turhaan esittele ideoitaan elokuvalukutaidottamalle tuottajalle, vaan läähättävälle Twitter-koiralaumalle.
Lukiessani Glueta tajusin, että yksittäinen Twitter-syöte toimii kuin otos. Se on visuaalisesti kuin etsin, joka on täytetty kirjoittajan sanoilla. Se esittää rajallisen näkökulman. Ja seuraava syöte esittää seuraavan. Syötteiden vyörystä tulee lopulta mieleen tapa, jolla elokuvan pienet osat seuraavat toisiaan otoksesta ja kohtauksesta seuraavaan. Kun Twitterin käyttäjät huomaavat efektin voiman, on odotettavissa, että huomio kiinnittyy enemmän kokonaisuuteen, siihen miten mikroblogausten ryppäät kokoontuvat isommaksi, tajuttavaksi kokonaisuudeksi. Seurauksena on Twitter-näytelmiä, joissa on koukuttavien lauseiden lisäksi juoni, jota seurata.
