Kesälomat lähestyvät, ja on jo korkea aika suunnitella kesän ulkomaanmatkoja. Itselläni on viimeisen viiden vuoden ajalta muistona pieni laatikollinen lentolippujen kantaosia, ja uskallan kokemuksen syvällä rintaäänellä antaa lukijoilleni muutaman vinkin rahan säästämiseksi ja matkustuskokemuksen parantamiseksi. Ostakaa säästetyillä rahoilla vaikka mojitoja rantabaarista siellä paratiisisaarella.

1) Lentomailit ja kanta-asiakaskortit:

Lentomailien kerääminen toimii samalla tavalla kuin plussa-kortin höyläys ruokakaupassa. Syötät lentoja ostaessasi kanta-asiakaskortin numeron, ja saat tietyn osuuden takaisin hyvitettynä tilillesi lentomaileina. Kun maileja on tarpeeksi, voit käyttää ne ilmaisten lentojen hankkimiseen. Ainoa ero on se, että et saa takaisin prosentuaalista osuutta käytetystä rahasta, vaan nimenomaan lennetyistä maileista. Lisäksi voit kerätä ns. statusta, jota voi hyödyntää vaikkapa ilmaiseen upgreidaukseen business-luokkaan. Kun olet lentänyt tietyn määrän maileja, saat noston aina seuraavalle jäsentasolle eli esimerkiksi kulta- tai platinakortin, jotka tuovat mukanaan aina parempia ja parempia ilmaisia etuja. Suomalaisille lentomailien kerääminen ei ole kovin tuttua puuhaa, ja Finnair Plus-kortin lisäksi muita kortteja harvemmalta löytyy. Tässä vinkki, jonka avulla saat luultavasti vielä joskus ilmaisen etelänloman: Leikkaa Finnairin kortti kahtia.

Finnairin kanta-asiakasohjelma lienee maailman huonoin. Maileja saa takaisin niin pienen prosentin lennetyistä, ettei niillä pääse lentämään Tallinnaa kauemmas. Mitä useimmat eivät tiedä on se, että myös Finnair on osa lentoyhtiöiden OneWorld-allianssia. Siihen kuuluvat muun muassa American Airlines, British Airways, Iberia ja niin edelleen. Allianssin sisällä minkä tahansa yhtiön lennoista saa bonuksia. Näin ollen kortti kannattaa tilata esimerkiksi British Airwaysiltä tai American Airlinesilta (suosin itse jälkimmäisen AAdvantage-ohjelmaa). Näissä ohjelmissa on huomattavasti paremmat edut kuin Finnairin omassa, ja voit kerryttää maileja aivan samalla tavalla Finnairin lennoilla. AAdvantage-pisteesi siis kertyvät, vaikka et koskaan lentäisi koko lentoyhtiöllä. AAdvantagen kultakorttiin vaaditaan 30 yksittäistä lentoa, kun Finnair taas pyytää 54:ää. AAdvantagen mailit kertyvät myös moninkertaisella vauhdilla Finnairiin nähden. Lisäksi AAdvantage kerryttää maileja myös Finnairin kotimaan sisäisistä lennoista, joita Finnairin oma ohjelma ei täysin käsittämättömästi laske ollenkaan. Kuinkahan moni bisnesmatkustaja lentää useamman kerran viikossa työnsä puolesta ympäri Suomea tajuamatta, että korttia vaihtamalla saisi itselleen korkeimman mahdollisen jäsentason USA:n suurimmalle lentoyhtiölle ja siten presidenttitason palvelun omasta autonkuljettajasta lähtien ilmaiseksi?

Miksi näitä kortteja sitten kannattaisi höylätä? Aloitetaan vaikka sillä, että mitään haittaa siitä ei ainakaan ole. Kaikkien yhtiöiden kortit ovat ilmaisia, ja kertyneet mailit säilyvät tililläsi vaikka jäsentaso ei koskaan nousisikaan. Itselläni on ollut Aadvantage-kortti vasta 1,5 vuotta, ja erittäin säästeliäästi käytettynäkin minulla on maileja säästössä ilmaiseen meno-paluuseen käytännössä mihin tahansa maapallolla. Sitä ennen käytin pitkään Lufthansan Miles & More-korttia, joka taas on osa OneWorldin kanssa kilpailevaa Star Alliancea (tämä on mielestäni toiseksi paras vaihtoehto suomalaiselle). Sieltä sain kultastatuksen lentämällä vaaditut 30 pysähdystä, ja pääsen kultakorttiani veivaamalla vieläkin ties mihin loungeihin. Vaikka joku voisi kuvailla ilmaisen shampanjan siemailemista ennen lentoa turhamaiseksikin, on suljettujen ovien taakse mukava viedä vaikkapa lentopelosta kärsivä matkakumppani rentoutumaan ennen lähtöä.

Pähkinänkuoressa lentomaileja saa siis jäsentasosta riippumatta, vaikka olisi aivan uusi asiakas. Ne kertyvät tilille pelkästään korttia vilauttamalla, ja niitä voi käyttää ilmaisiin lentoihin sitten kun huvittaa. Lisäksi lennetyistä maileista kertyy statuspisteitä, ja niitä tarpeeksi kerryttämällä saa itselleen aina kiiltävämmän kortin. Useimmiten luokat menevät perusjäsenyys-hopea-kulta-platina. Näiden korttien edut riippuvat yhtiöstä, mutta tyypillisimpiä etuja ovat nopeampi mailien kertyminen, kaikenlaisten check-in- ja turvatarkastusjonojen ohittaminen, paikan upgreidaus business-luokkaan, pääsy lentoasemien loungeihin ja niin edelleen. Matalampien statuskorttien lounget ovat ainakin Suomessa enemmän tyyliä iltapäivälehti, rauhaisa odotustila ja ilmainen sämpylä, mutta korkeammalle mentäessä ja etenkin ulkomailla palvelun taso nousee melkoisiin sfääreihin. Kollegani Ilkka Heikkilä haastatteli aikanaan Pokerisivut-lehden numeroon 1/10 nimetöntä lentomailiasiantuntijaa, enkä malta olla siteeraamatta tämän kokemuksia korkeimpien statustasojen palvelusta:

Loungetiloissa on tarjolla pieniä hotellihuoneita päiväunia varten. Pukusi prässätään sillä aikaa, kun käyt suihkussa. Hovimestari ottaa passisi ja lentolippusi loungeen saapuessasi ja tulee lähtöajan lähestyessä ilmoittamaan ’Olkaa hyvä, auto odottaa teitä.’ Sitten ajellaan ympäri lentokenttää ja sinut boardataan sisään lentokoneen kyljestä. ’Tässä on istumapaikkanne, hyvää matkaa’, kontakti kertoi tuolloin.

Ymmärrän kyllä, että useimmilla ei riitä aikaa kanta-asiakasohjelmiin perehtymiseen, eikä siinä ole mitään väärää. Mutta sanon sen vielä kerran: Hommatkaa nyt ihmeessä joku kortti ja vinguttakaa sitä aina matkaa varatessa, koska mitään haittaa siitä ei ainakaan ole. Hakemuksen täyttämiseen netissä menee noin 5 minuuttia, ja kortti tulee viikossa postissa. Olen itse saanut pari kertaa paikan upgreidauksen pyytämättä puolityhjässä koneessa jopa matalimmalla jäsentasolla, ja tilille on ropissut muhimaan mukavasti maileja. Jos taas kiinnostuit asiasta enemmänkin, suosittelen etenkin flyertalk.com-foorumia. Nopeana käytännön vinkkinä voisi mainita, että pisteiden kerryttämiseen hakukoneiden antamat mielisairaat lentokombinaatiot ovatkin itse asiassa parhaita. Itse kullekin on varmaan joskus ehdotettu varaussivuston toimesta yksinkertaiselle Helsinki-Bangkok-lennolle jotain älytöntä Helsinki-Moskova-Tokio-Bangkok-kombinaatiota. Koska kertyvät lentomailit ja statuspisteet lasketaan nimenomaan koneessa istuttujen mailien ja pysähdysten määrän mukaan, tällaisesta lennosta saa suoraa lentoa huomattavasti enemmän pisteitä. Noin Thaimaan-lomansa reitittämällä saattaa saada pisteitä lähes uuden, ilmaisen Thaimaan-loman verran.

Mainittakoon lopuksi vielä, että korttia kannattaa näyttää myös hotelliin kirjautuessa. Useimmat hotelliketjut antavat lentomaileja nukutuista öistä, jotka menevät myös suoraan tilillesi. Tätäkään harvempi tajuaa, koska ihan äkkiseltään ei tule ajatelleeksi että British Airwaysin kortilla olisi jotain tekemistä Best Western-hotellien kanssa ja niin edelleen.

2) Lentoyhtiön valinta:

Useimmille meistä lentokone on vain välttämätön paha paikasta toiseen siirryttäessä, ja niin sen mielestäni pitääkin olla. Taloudellisesti järkevintä on tietenkin keskittää lennot samalle yhtiölle kanta-asiakasohjelman mukaan (ks. yllä). Jos tilaisuus tulee, niin jokaisen kannattaisi joskus kokeilla lentää ei-eurooppalaisilla lentoyhtiöillä. Esimerkiksi British Airwaysin koneet ovat pääosin vanhoja ja epämukavia, kuten on useimpien kansallisten lentoyhtiöiden kohdalla yleensäkin (lasken tähän kategoriaan myös Finnairin). Jos haluaa testata kaikenlaisilla lisämukavuuksilla, erikoispehmeillä penkeillä, ylimääräisellä jalkatilalla ja huippuluokan palvelulla varustettuja lentoyhtiöitä, suosittelen rikkaiden arabisheikkien lentoyhtiöitä kuten Etihad, Qatar Airways ja niin edelleen. Olen lentänyt näillä muutaman kerran Euroopan ja Aasian väliä, ja kokemukset ovat olleet joka kerta ensiluokkaisia. Oma suosikkini on ehkä kuitenkin Singapore Airlines, joka on tunnettu paitsi edellisille vertoja vetävästä luksuksestaan, myös tavastaan rekrytoida nuoria ja kauniita lentoemäntiä. Jos lentoemäntien kuolaamista haluaa muuten käyttää valintakriteerinä, kannattaa valita mahdollisimman tuoreita lentoyhtiöitä etenkin pitkille matkoille. Mitä kauemmin lentoemäntä on ollut töissä samalla yhtiöllä, sitä ”tärkeämpiä” lentoja nämä saavat. Nuoret lentoemännät aloittavat käytännössä aina kotimaanlennoilta ja pitkät mannertenväliset lennot menevät lähes poikkeuksetta firman kokeneimmille – paitsi uusissa lentoyhtiöissä, joissa kukaan ei ole ollut vielä pitkään töissä.

3) Milloin ostaa lennot:

Lentoja ostettaessa nyrkkisääntö on, että ne kannattaa ostaa mahdollisimman aikaisin. Kävisi sinänsä järkeen, että lentoyhtiöt myisivät viimeisiä paikkoja alennushintaan, jos näyttää siltä ettei lento tule täyteen. Näin ei kuitenkaan koskaan käy, vaan lennot kallistuvat päivä päivältä ja hinnat ovat aina huipussaan jopa tunteja ennen lähtöä. Toki lentoyhtiöt pitävät joskus alennusmyyntejä ja laittavat tiettyjä lentoja myyntiin normaalia halvemmalla. Tätä ei kuitenkaan käytännössä koskaan tapahdu äkkilähtö-tyylisesti, vaan noin 1-2 kuukautta ennen lentoja. Käytännössä alennuslentoja tulee sen verran harvoin, että hyvän hinnan saadessaan lento kannattaa mielestäni aina varata heti. Tilanne on tosin eri, jos matkakohteella ei ole niin väliä vaan mielessä on ennemmin ”mihin tahansa lämpimään mahdollisimman halvalla”-tyylinen ratkaisu. Tällöin matkatoimistojen (ei siis lentoyhtiöiden) tarjoamat äkkilähtö-palvelut ovat usein kirkkaasti edullisin ratkaisu.

4) Osta lennot aina yksityisselaus-tilassa:

Kun ostat lentoja internetissä, käytä aina yksityinen selaus-tilaa (Firefoxin päävalikosta ”uusi yksityinen ikkuna”). Tätä ei moni tiedä, mutta varaussivustot tallentavat hakusi ja nostavat usein hintoja seuraavalla etsinnälläsi. Jos esimerkiksi etsit normaalitilassa lentoa Helsinki-Berliini, saatat saada hinnaksi 200 euroa. Kun sitten päätät vielä miettiä etkä tee ostopäätöstä, hinta onkin seuraavalla kerralla 210 euroa. Yksityistilan päälle laittamalla hinta putoaa kuitenkin takaisin 200 euroon. Logiikka on siinä, että lentoyhtiöt järkeilevät epäilevän asiakkaan tekevän ostopäätöksen nopeasti huomattuaan hinnan nousseen, ennen kuin se nousisi uudestaan. Samoin jos olet aikaisemminkin ostanut lippuja samaan paikkaan, sivustot saattavat näyttää suoraan kalliimpaa hintaa. Yksityistilassa selaamalla saat aina varmuudella alhaisimmat hinnat, koska sivustot eivät näe aikaisempaa hakuhistoriaasi.

5) Miten lentää halvalla kauas:

Suomen taivasmarkkinat ovat todella heikosti kilpaillut, ja siksi Suomesta on välillä hankala löytää edullisia lentoja Euroopan ulkopuolelle. Euroopan sisällä osaava etsijä pääsee lähes mihin tahansa halvalla, jos käyttää joko halpalentoyhtiöitä tai ns. yhden pompun taktiikkaa eli välttelee Finnairin suoria lentoja ja käyttää muiden yhtiöiden välilaskullisia palveluita. Kauemmas lennettäessä tilanne on kuitenkin usein vaikeampi, sillä jostain syystä useimmat hakukoneet eivät osaa yhdistää kunnolla halpalentoyhtiöiden palveluita tavallisten lentoyhtiöiden kanssa. Jos käytetään esimerkkinä vaikkapa Karibialla sijaitsevaa St. Maartenia, laittamalla erään suuren online-matkatoimiston hakuun meno-paluun Helsingistä testipäiviksi halvimmat löytämäni lennot näyttäisivät maksavan 1088 euroa, kahdella välilaskulla Lontoon ja Miamin kautta. Tällaisten paikkojen kohdalla on kuitenkin tärkeää selvittää, mistä päin Eurooppaa niihin lennetään suoraan. St. Maartenilla pyörii paljon ranskalaisturisteja, ja yllätys yllätys – Air France tarjoaa Pariisista samoille päiville suoria lentoja 580 eurolla. Helsingistä taas pääsee Norwegianilla ja Easyjetillä Pariisiin noin 60 eurolla/suunta. Ainoana miinuspuolena joudut checkaamaan laukut uudestaan sisään Pariisissa, ja koska lentosi eivät ole kytkettynä toisiinsa, et saa Air Francelta korvausta jos Norwegianin lento ei pääse ajoissa perille ja missaat seuraavan lennon. Nyrkkisääntönä kannattaa joka tapauksessa selvittää aina nimenomaan suoria lentoja Euroopan suurilta lentokentiltä esimerkiksi Kaakkois-Aasian, Karibian ja vastaavien paratiisien kohteisiin, ja sitten matchata kentät Suomesta lentävien halpalentoyhtiöiden kanssa. Easyjet lensi vuosikausia Helsinki-Vantaalta Lontooseen muutamalla kympillä, ja Lontoo oli loistava kenttä lentää edelleen suoraan halvalla vaikka miten pitkälle. Parhaana suorituksena varasin joskus meno-paluun Helsingistä Buenos Airesiin alle 400 eurolla käyttäen Easyjetiä ja sen jälkeen Aerolineas Argentinaesin suoraa lentoa Lontoosta. Tuo Easyjetin yhteys Lontooseen on nykyään ikävä kyllä lopetettu, mutta isoista kentistä halvalla pääsee vieläkin Pariisin lisäksi esimerkiksi Berliiniin (Air Berlin). Karibiasta kiinnostuneille suosittelen myös Amsterdamin kokeilemista, sillä KLM lentää sieltä usein pilkkahintaan Hollannin vanhoille siirtomaasaarille.

6) Miten vältellä sakkomaksuja:

Monet lentoyhtiöt laskuttavat ekstraa liikakiloista laukussa tai liian isoista käsimatkatavaroista. Etenkin Ryanair on tehnyt tästä lähes taiteenlajin. Kaikenlaisten sakkomaksujen välttelemiseen on kuitenkin olemassa keino: Tule lentokentälle viime tingassa. Jos saavut juuri ennen check-inin sulkeutumista tiskille, ja virkailijakin tietää ettet ehdi lennolle jos alatte selvittämään liikakilojesi maksuja ja uudelleenpakkaamaan laukkuja, pääset lähes poikkeuksetta kuin koira veräjästä. Vielä paremmin tämä toimii käsimatkatavaroiden kanssa. Vaikkapa Ryanairille saa viedä tiukasti vain yhden, pienikokoisen käsimatkatavaran. Mutta entä, jos juokset viimeisen kuulutuksen aikaan portille? Virkailijat haluavat vain saada portin kiinni ja koneen matkaan, sillä lentoyhtiöpomot inhoavat myöhästymisiä, joka tässäkin tapauksessa kaatuisi lentokenttävirkailijan niskaan. Jos sen sijaan viet vähän ekstratavaraa koneeseen, virkailija ei voi jäädä siitä mitenkään kiinni. Olen itse joskus joutunut viemään Ryanairin lennolle noin kaksi kertaa sallitun kokoisen rinkan ja kädessä vielä ison monitorin. Pamahdin lähtöportille vasta viimeisellä mahdollisella hetkellä, ja yleensä tiukkapipoinen virkailija ei edes katsonut käsimatkatavaroitani vaan kehotti kiirehtimään tunnelin läpi koneeseen.

7) Missä vaihtaa valuuttaa:

Älä koskaan vaihda rahaa lentokentillä, juna-asemilla tai muissa paljon matkailijoita vetävissä paikoissa. Näistä saa lähes aina käytännössä ryöstöä vastaavat kurssit. Sama koskee useimpia hotelleja. Jos joku paikka mainostaa suureen ääneen sitä, etteivät peri palvelumaksua, kurssit ovat lähes järjestään huonot. Palvelumaksu on yleensä muutaman euron kiinteä maksu, joten siitä ei kannata kauheasti välittää. Varmista sen sijaan aina, että vaihtopaikka näyttää kurssit molempiin suuntiin. Mitä isompi ero valuutan osto- ja myyntihinnoilla on, sitä isompi on valuutanvaihtajan voittomarginaali. Esimerkiksi Heathrow'n lentokentällä sijaitsevassa Travelexin pisteessä oli viime reissullani dollareita ostaessa ja myydessä käsittämätön 25 prosentin ero. Suomessa kaikki tuntuvat käyttävän Forexia, vaikka sielläkin kurssit ovat melko huonot – tuntemattomampi Tavex tarjoaa pääsääntöisesti paremmat. Itse vaihdan kuitenkin yleensä rahaa vasta kohteessa, jossa electronilla automaatista nostamalla saa (maasta riippuen) useimmiten paremmat kurssit kuin mistään Suomessa. Ja näin se nimenomaan yleensä menee – jos jonkun maan valuutta on jo tuotu Suomeen, siinä on totta kai maahantuontilisää. Jos taas vaihdat kohdemaassa, siellä kyseistä valuuttaa riittää jo itsestään mutta vaihtofirmat haluavat puolestaan mielellään itselleen ulkomaisia valuuttoja, joten kurssit ovat paremmat. Suosittelen siis vaihtotoimenpiteen tekemistä vasta kohteessa joko automaatista nostamalla tai sopivan vaihtofirman löytämällä. Kovimmat valuuttakeinottelijat käyttävät kasinoita, sillä lähes joka paikassa kasinot vaihtavat paikallista valuuttaa rajattomasti ilman palvelumaksua ja vaihtavat kuittia vastaan ylijääneet rahat takaisin samaan hintaan! Tällä yritetään tietenkin houkutella pelaajia taloon, mutta mikään ei estä kävelemästä ulos ja vaihtamasta ylijäämärahoja takaisin ilmaiseksi.

Kommentiboksiin voisi mielellään kerätä myös lukijoiden vinkkejä. Aurinkoista kesää itse kullekin!

*Lentomailiosuuden lähteenä käytetty osittain Pokerisivut-lehden numeron 1/10 juttua "Hyvät matkustajat, tämä on frequent flyer!". Kuvat (c) minä.

Tarkoitukseni oli päivittää tänään matkablogia 20 asteen paremmalta puolen Monacosta, sillä ohjelmassa oli reissu Sanremo-Monaco-Nizza-Marseille-Tangier. Olin jopa aika kickseissä tästä matkasuunnitelmasta, koska ajattelin kerrankin ottaa reissun enemmän lomana ja nautiskella junalla ajelemisesta Rivieran maisemissa ilman sen kummempaa stressiä. Viiniharrastuksenkin ajattelin potkaista käyntiin. Onnistuin kuitenkin sairastumaan todella korkeaan kuumeseen jo viime viikon sunnuntaina, minkä seurauksena olin koko vapun peiton alla. Torstaina olisi pitänyt lentää kohti Nizzaa, mutta olin vielä silloinkin niin kipeänä ettei mahdollisuutta lähtöön ollut. Täällä 10 asteessa värjötellään siis edelleen.

Ranskalaisten ja italialaisten pokerinpelaajien törkeistä tuuletuksista valittamisen sijaan palaan aiheeseen, jota sivusin jo joskus aiemmin tässä blogissa. Nimittäin sivubetseihin (eng. ”prop bet”). Tämä termi tarkoittaa vedonlyöntiä käytännössä mistä tahansa. Koska uhkapeliriippuvuus tai ainakin -halukkuus on osa useimpien pokerinpelaajien luonnetta, saamme jatkuvasti aikaan sivubetsejä milloin mistäkin. Välillä kyse on aivan harmittomista asioista, joilla on tarkoitus lähinnä saada jännitystä elämään. Esimerkiksi jollain turnausreissulla ajoin taksilla erään pokeriystäväni kanssa puolen tunnin matkan hotellilta kasinolle, ja päätimme lyödä vetoa laskun loppusummasta. Panoksia en enää muista, mutta kaverini otti parillisen ja minä parittoman numeron. Kun taksi kurvasi kasinon eteen, mittarissa luki 37,05 euroa. Olin siis voittamassa. Jo pysähdyttyään kuski teki käsittämättömän noin 20 sentin nytkäyksen eteenpäin, ja mittariin pamahti 5 senttiä lisää. Jouduin maksumieheksi, koska kuski halusi keinotella itselleen ylimääräisen viisisenttisen.

Yllämainitun kaltaiset betsit ovat lähinnä harmitonta hauskanpitoa (ymmärrän kyllä, jos se ei vastaa keskivertoihmisen käsitystä hauskuudesta). Aavistuksen huolestuttavampaan suuntaan betsaaminen menee silloin, kun sitä ei harrastetakaan ajanvietteenä esimerkiksi matkustettaessa vaan betsaamisen itsensä vuoksi. Olin joskus Portugalissa pokeriystäväni kanssa, ja 35 asteen paahteessa krapulassa herättyämme painelimme kauppaan ostamaan vettä. Kaupassa heräsi ensin ajatus betsaamisesta siitä, kumpi pystyy juomaan 1,5 litran vesipullon nopeammin. Ostimme pullot ja kumpikin tyhjensi omansa ehkä 10 sekuntiin, minun ollessa vähän hitaampi osapuoli. En ollut kuitenkaan valmis laittamaan kättä taskulle, joten ehdotin lisää betsejä. Päädyimme ostamaan kassillisen puolimätiä tomaatteja, joilla harrastimme loivaan ylämäkeen jonkinlaista tomaatticurlingia. Oli siinä Estorilin pikkukaupungin asukkailla ihmettelemistä, kun punoittavat suomalaiset vierittivät tomaatteja keilausottein toista tuntia paahtavassa helteessä. Muistaakseni hävisin tämänkin, joten tarve uusille korjausbetseille vain kasvoi. Hotellin aulassa bongasimme tyhjän kukkaruukun, joka oli sopivasti keskellä aulaa. Otimme hissin ylimpään kerrokseen, ja heittelimme kolikoita alas yrittäen osua ruukkuun. Kierroksen lähimmästä osumasta sai 50 euroa, ja ruukkuosumasta 200 euron bonuksen. Kumpikaan ei tainnut osua ruukkuun kertaakaan, mutta parin tunnin viskelemisellä sain kuitattua tomaattivelkani. Muutaman muun vastaavan ohjelmanumeron jälkeen aurinko oli yhtäkkiä laskenut. Se oli hieno päivä.

Muutama vuosi sitten löimme toisen pokeriammattilaisen kanssa 5000 euron vedon kymmenottelusta. Kummallakin olisi puoli vuotta aikaa harjoitella, jonka jälkeen veto oteltaisiin Eläintarhan kentällä ammattituomarin läsnäollessa. Veto päädyttiin lopulta perumaan yhteisymmärryksessä itsestäni riippumattomista syistä. Thaimaassa löimme vedon Ladyboyksi nimetyllä pumpattavalla delfiinillä altaan poikki ratsastamisesta. Panokset eivät olleet korkeat, mutta sain kyseenalaisen kunnian tulla kruunatuksi ladyboylla ratsastamisen Koh Samuin mestariksi. Viime kesänä heitimme parissa promillessa mökkitikkaa kahden kaverini kanssa, panoksena häviäjän kokkaama ja hovimestarin asussa tarjoilema á la carte-illallinen. Henri ja Valtteri, pihvejä on tarjolla heti kun teille sopii ja olen saanut Batmanin hovimestarin puvun vuokrattua. Tällä hetkellä minulla on sisällä iso veto toisen suomalaisen pokeriammattilaisen kanssa turnausrahastusten määrästä ulkomailla kesäkuuhun mennessä. Veto lyötiin melkein kaksi vuotta sitten Cannesissa, ja sen jälkeen vastapuoli on voittanut lähes kaiken mahdollisen omien turnausreissujeni jäätyä tappiollisiksi. Kättä taskulle siis.

Pari vuotta sitten toisella Portugalin-matkalla olimme viettämässä iltaa parin ystäväni kanssa Lissabonin Bairro Alto-alueella, joka on suosikkipaikkojani maailmassa. Bongasimme viemäristä nousevan jättikokoisen naarastorakan, jonka kyljestä roikkui valkoisia munia. Muutaman oluen nauttinut kaverini kysyi, paljonko maksaisimme torakan poimimisesta ja syömisestä sellaisenaan. En ollut edes aloittanut vastauksen miettimistä, kun toinen kaverini ehdotti sataa euroa. Veto sovittiin ja kaverini pisti sätkivän torakan poskeensa. En ikinä unohda miehen ilmettä, kun torakka yritti luikerrella tämän suusta ulos ja munat roikkuivat pitkin suunpieltä. Yllättäen kaverini sairastui vatsatautiin seuraavana päivänä.

Osataan sitä maailmallakin. Tunnettu pokeriammattilainen Andrew Robl löi kaverinsa Jayn kanssa joitain vuosia sitten 100 000 dollarin vedon siitä, kykenisikö tämä viettämään kokonaisen kuukauden Bellagion hotellihuoneen vessassa ilman mitään kontaktia ulkomaailmaan. Robl osti lopulta itsensä ulos 40 000 taalalla. Vielä hullumpi veto oli pitkään suunnitteilla, jossa eräs jenkkipro joutuisi viettämään kokonaisen vuoden Super 8-motellin halvimmassa huoneessa ilman internetiä, lupaa poistua tai kommunikoida kenellekään. Tämä ei tietääkseni kuitenkaan koskaan toteutunut.

Kuulemistani vedoista ehkä vakuuttavin on high stakes-pelaaja Ashton Griffinin suoritus Haseeb Qureshia vastaan. Pojat olivat olleet edellisenä iltana juomassa kaksin käsin, ja krapula-aamuna alettiin puhumaan vedonlyönnistä. Jotenkin kaverukset saivat aikaiseksi vedon siitä, kykenisikö Ashton siltä istumalta juoksemaan 70 mailia eli noin kaksi ja puoli maratonia vuorokauden sisään, krapulassa ja alle neljän tunnin yöunilla. Veto sai dramaattisia piirteitä, kun Ashtonin perhekin yritti estää seinähullua ja hengenvaarallista vetoa toteutumista. Ashton onnistui kuitenkin lopulta tavoitteessaan ja rikastui 300 000 dollarilla.

Sitten on vielä Brian Zembicin tapaus. Backgammonia ja pokeria ammatikseen pelannut Zembic löi 100 000 taalan vedon siitä, uskaltaisiko tämä ottaa itselleen silikonirinnat ja pitää niitä vuoden päivät. Lopputuloksen näette alla. Vedosta on jo vuosia aikaa, mutta Zembic ei ole vieläkään luopunut rinnoistaan. Hän saa nimittäin kuulemma rintojen kanssa enemmän huomiota naisilta kuin koskaan ennen.

Monet pokerin alkuaikojen huippunimistä olivat kortin lätkimisen ohessa käytännössä elämäntapahustlaajia. 60 vuotta sitten uhkapelaajien moraalikoodi oli erilainen ja vedoissa huijaamista ei katsottu kieroon. Vanhojen aikojen ammattihustlaajista legendaarisin lienee 30-60-luvuilla vaikuttanut Titanic Thompson. Kahdeksankymppiseksi elänyt mies ei juuri koskaan tehnyt rehellistä työtä, vaan teki taiteenlajin ihmisten putsaamisesta betseillä. Hän löi esimerkiksi kuuluisan golf-vedon väittäen pystyvänsä lyömään tasamaalla 450 metrin draivin. Veto lyötiin, ja Titanic suoritti lyöntinsä kentän sijaan jäätyneellä järvellä, jossa pallo pomppi sileää ja liukasta jäätä pitkin helposti vaaditun matkan. Titanic löi vetoa lähes mistä tahansa, mutta kaikki oli aina suunniteltu etukäteen. Jos vetoa lyötiin ”sattumalta” vastaan tulleen karkkikaupan näyteikkunassa olevan purkin sisältämien nallekarkkien määrästä, Titanic oli lahjonut myyjän laskemaan ne etukäteen.

Titanic löi myös toisen menestyneen huijarin kanssa myös vedon siitä, kuinka monta valkoista hevosta nämä näkisivät junamatkan aikana. Vastapuoli juonitteli ja keksi palkata etukäteen farmareita sijoittelemaan valkoisia hevosia 20 mailin matkalle tietyn määrän, jotta hänen vetonsa osuisi oikeaan. Tätäkään vetoa Titanic ei hävinnyt, sillä tämä arvasi vastapuolen yrittävän vanhaa kikkaa. Niinpä Titanic palkkasi vielä lisää farmareita tuomaan toisen mokoman hevosia ja ”arvasi” oikein. Golf-kentillä Titanic tienasi 20 000 dollaria reiältä käpälöimällä mailoja, palloja ja milloin mitäkin. Tuohon aikaan ammattigolfarit tienasivat $10 000 kokonaisesta kilpailusta.

Tällaisia huijareita ei enää nykyaikana juuri esiinny, koska esimerkiksi sosiaalisen median avulla sana leviää liian nopeasti. Vanha totuus pitää kuitenkin edelleen paikkansa. Jos kyse on muusta kuin hauskanpidosta, niin ole aina se, joka ehdottaa vetoa. Jos joku yrittää saada sinua lyömään vetoa jostain, siihen on aina joku syy. Ja yleensä se on se, että vedontarjoaja pitää betsiä itselleen edullisena.

Itse pitäydyn nykyään tomaatinvierityskilpailun tapaisissa hupivedoissa. Kun betsit menevät liian vakaviksi ja rahallisesti merkittäviksi, hommasta katoaa omalta osaltani hauskuus ja ystävyyssuhteetkin saattavat olla koetuksella. Huolettomana parikymppisenä gamblasin mistä ja milloin tahansa, mutta nykyään en halua pääsääntöisesti osallistua rahallisesti liian isoihin vetoihin. Jos vaihtoehtoina on joko hävitä kaikki rahansa tai viedä kaverin omaisuus, ei vedossa ole voittajia. Yllytyshulluissa tempauksissa sen sijaan olen tulevaisuudessakin mielelläni osallisena (tähän liittyen, erään betsin osapuolet menevät lähiviikkoina hakemaan vähän mustetta, mutta aiheesta lisää kunhan lopputulos on selvillä), ja betsit ovat myös hyvä tapa motivoida itseään tekemään elämäntapamuutoksia. Voisin helposti yrittää olla esimerkiksi vuoden juomatta alkoholia, kunhan saisin riittävät kertoimet. Jotain kuntoilubetsejä pitänee tälle kesälle joka tapauksessa lyödä, jotta löytäisin itseni pururadalta vähän useammin. Kun lyödään vetoa vaikkapa Cooperin testin tuloksesta, saattaa maalissa hymyillä myös häviäjä.

Hauskaa betsauskesää itse kullekin!

Olin viime lauantaina Mascotissa vanhan ystäväni kanssa parantamassa maailmaa. Ystäväni oli ollut juuri tapaamassa vanhempiaan, ja puheeksi oli tullut pokerinpelaamiseni ja jatkuvat kasinovierailuni. Vanhempien näkemyksen mukaan olin kuulemma uhkapeliriippuvainen, ja voitolliset tuloksetkin selittyvät ainoastaan tuurilla. Tämä on varsin yleinen näkemys asiaan vihkiytymättömien keskuudessa, joten oikaistaanpa muutamia harhakäsityksiä.

Tyypillisesti kaikessa uhkapelissä voitolle jää vain järjestävä taho, eli "talo". Jos otetaan esimerkiksi kauppojen kassoilla seisovat peliautomaatit, niiden pelaaminen voitollisesti on täysin mahdotonta. Sama koskee vaikkapa rulettia, blackjackia ja muita kasinopelejä. Toki jos kysyt keneltä tahansa automaattia rämpyttävältä mummolta tuloksista, vastaus on aina "kyllä minä olen vähän voitolla, tai ainakin omillani". Tämä on uhkapeliaddiktiota pahimmillaan. Kaiken uhkapelintarjoamisen perusidea on luonnollisesti tehdä voittoa. Mikään kasino ei yritä lahjoittaa rahaa pelaajilleen tarjoamalla sille epäsuotuisia pelejä. Uhkapelien luonteeseen kuitenkin kuuluu, että pelaajille osuu välillä myös voittoja. Siksihän niitä pelataan.

Jos ajatellaan esimerkiksi tyypillistä hedelmäpeliä, sellaisen palautusprosentti on noin 90:n luokkaa. Jokainen euron pyöräytys palauttaa siis pitkässä juoksussa takaisin 90 senttiä, mutta yksittäisellä kerralla lopputulos voi olla mitä vain nollan ja sadan euron päävoiton väliltä. Jos pelaajat tajuaisivat maksavansa 10 senttiä jokaisella napinpainalluksella, pelejä ei varmasti kovin moni pelaisi. Tätä pelaamisen hintaa kutsutaan rakeksi.

Miksi pokerinpelaaminen on sitten erilaista? On totta, että siinäkin maksetaan rakea. Järjestävä taho, eli kasino tai nettipeleissä jokin uhkapelejä tarjoava sivusto, ottaa siinäkin siivun jokaisesta voitosta (tyypillisesti jotain kolmen ja viiden prosentin väliltä). Juju onkin siinä, että pokeria pelataan muita ihmisiä vastaan. Et tule koskaan voittamaan pitkässä juoksussa peliautomaattia, rulettipyörää tai blackjack-jakajaa, koska kaikki nuo pelit ovat matemaattisesti mahdottomia peitota. Mutta entä toinen ihmismieli? Niin kauan, kun vastapelurisi on niin paljon huonompi että voittomarginaalisi on suurempi kuin rake, pystyt tekemään puhdasta voittoa. Jos kaksi täysin samantasoista pelaajaa pelaa vastakkain, tuolloin voitolle ei tosiaan jää kuin talo. Pokeriammattilaisen tärkeimpiä tehtäviä onkin peliseuran valinta, eli vältellä kovia vastustajia ja viedä rahat amatööreiltä.

Pokerissakin tuurielementti on vahvasti läsnä. Amatööri voi helposti voittaa viikkotolkulla tajuamatta, että on itse asiassa häviävä pelaaja. Maailman huonoin pelaaja voi peitota yksittäisessä jaossa maailman parhaan. Jos pelaisin nyt yhden jaon haasteottelun juuri säännöt oppinutta amatööriä vastaan, voitonmahdollisuuteni olisivat vain karvan yli 50 prosenttia. Kymmenessä jaossa jäisin voitolle ehkä 55% ajasta, sadan jaon jälkeen noin seitsemän kertaa kymmenestä. Monesti hävitessä ärsyttää vastustajan hyvä tuuri. Se sama tuuri on kuitenkin myös se, joka tuo huonoja pelaajia peleihin loputtomasti. (Nopean vilkaisun mukaan maailman suurimmalla pokerisivustolla pelaa tälläkin sekunnilla 100 000 ihmistä, vaikka on vuorokauden hiljaisin aika. Eri pelisivustoja on yli 500, voitollisia pelaajia ehkä 5%. Laske siitä.)

Mistä kaikki raha sitten tulee? Kun ammattilaiset pelaavat keskenään, voitolle ei jää kuin talo. Käytännössä kaikki raha tulee heikoilta pelaajilta. Pokeri on hauska harrastus, ja häviävät pelaajatkin nauttivat pelaamisesta. Nämä ovat myös samaa ihmisryhmää, jotka pokerimenestyksestä kysyttäessä kertovat olevansa "vähän voitolla tai ainakin omillaan".

Tässä kohtaa astuu esiin myös moraalikysymys, jota moni pokeriammattilainen tuskin on pohtinut. Erittäin suuri osa ammattilaisten voittorahoista tulee nimittäin eriasteisista peliongelmista kärsiviltä ihmisiltä. Minun on todella vaikea kuvitella, että pokerin kaltaisessa pelissä kovin moni sijoittaisi tunnollisesti samalla lailla harrastukseensa tietyn summan kuussa kuin vaikka futisjoukkueen kenttävuokriin. Kun huonot pelaajat häviävät, he haluavat usein voittaa tappionsa takaisin tallettamalla lisää ja lisää. Kaikista maailman pokerinpelaajista voitollisia on muutama prosentti, eli jokaista menestystarinaa kohden pitäisi mahtua kymmeniä surullisia ihmiskohtaloita. Nurjan puolen tarinoita kuitenkin harvemmin kuulee.

Pelaan itse lähes pelkästään nettipelejä, ja moraalikysymykset on siten helppo laittaa taka-alalle. Nettipokeri on videopelimäisen hektistä ja jännittävää, summat vaihtavat ruudulla omistajaa hurjaa tahtia ja uusia jakoja tulee muutaman sekunnin välein. Ei siinä paljon ehdi miettiä, onko vastustaja mahdollisesti pantannut perintöhopeansa ostaakseen sisään vielä kerran. Nyt viime aikoina olen käynyt useamman kerran myös kasinolla pelaamassa. En ole kaksisesti voitolla (live-pokeri ei ole minun juttuni), ja ne vähät voitot ovat tulleet käytännössä pelkästään hupipelaajilta. Viimeksi toissapäivänä pöytääni istahti humaltuneen oloinen pukumies, joka kertoi hävinneensä jo pari tonnia rulettiin odotellessaan pöytään pääsemistä. Pöydässä hän ei vaivautunut katsomaan korttejaan, vaan panosti pelimerkkinsä sokkona meidän muiden hieroessa käsiämme yhteen. Tällä kaverilla oli luultavasti sen verran syvät taskut, että muutaman tonnin hävimäinen kasinolle kävi ajanvietteestä. Olen monesti kuitenkin nähnyt myös heikkoja pelaajia, jotka yrittävät tosissaan mutta eivät kertakaikkiaan pärjää. He saattavat juosta pankkiautomaatilla hakemassa lisää rahaa useamman kerran illan aikana, koska ylpeys ja pelihimo eivät anna myöten lopettaa parempia pelaajia vastaan. Kun istuu pelipöydässä ilmiselvästi häviävän amatöörin kanssa, jonka elekielestä huokuu pikemminkin tuska kuin huoleton illanvietto, on välillä vähän vaikea nauttia pelaamisesta ja voitetuista rahoista. Silti nuo tunteet on osattava laittaa taka-alalle, tai muuten tässä ammatissa ei ole tulevaisuutta.

Emmekä me ammattilaisetkaan ole immuuneja uhkapeliaddiktiolle. Vaikka pelaisimme 99 prosenttia ajasta hyvää, voittavaa pokeria, kaikille sattuu joskus mielenhäiriöitä. Ja ne saattavat tulla todella kalliiksi. Yleensä nämä liittyvät aina yksittäisen session tappioihin. Kun häviää vaikka pari tonnia pöydässä huonoa onneaan, tekee niin pirusti mieli yrittää hakea tappioita takaisin ruletista tai isommista peleistä. Olen itsekin kärsinyt menneisyydessä näistä ongelmista paljon, enkä ole ainoa. Pari kertaa olen joutunut vetämään kaverini kasinopelien äärestä pois puoliväkisin. Molemmilla kerroilla kaverini oli niin humalassa, että rahaa olisi takuuvarmasti mennyt huomattavasti enemmän kuin varaa olisi ollut. Nämä tilanteet ovat kuitenkin aina vaikeita, koska toisen ammattilaisen päätöksiin puuttuminen asettaa kyseenalaiseksi tämän harkintakyvyn ja siten koko ammattilaisuuden perusteet. Olen useita kymmeniä kertoja tyytynyt vain seuraamaan vierestä tuttuni tilttaamista, koska mielestäni ei ole ollut asiani siihen puuttua.

Pokeri on hyvin pitkälti itsekontrollipeli. Perustaidot oppii nopeasti, ja 10-20 euron tuntipalkkaan riittävät kohtuulliset taidot kertyvät (henkilöstä riippuen) muutaman sadan pelitunnin jälkeen. Mutta se tuntipalkka edellyttää sitä, ettei koskaan tee huonoja, tunnepohjaisia ratkaisuja. Olisi mielenkiintoista nähdä joku tutkimus siitä, ovatko pokeriammattilaiset enemmän tunnekylmiä kuin muut. En mielestäni itse ole, mutta käytännössä kaikki urallani vastaan tulleet ongelmat ovatkin tulleet tunnepuolelta. Pokerissa rationaalinen ajattelu ja kylmähermoisuus viedään niin pitkälle, että epäilen monen meistä vertautuvan psykopaattisarjamurhaajiin, jotka poistavat uhreiltaan hanniballecterinä ruumiinosia pedanttisen tarkasti silmääkään räpäyttämättä. Täydellinen pokerinpelaaja on tunteeton kone, joka ei hätkähdä mistään eikä varsinkaan suutu koskaan.

Olen jo perusluonteeltani aika lauhkea, mutta yhdestä asiasta minäkin kimmastun helposti. Nimittäin siitä, kun tietämättömät valistavat kuinka häviän ne rahat varmasti kuitenkin ennemmin tai myöhemmin mokomaan uhkapeliin. Minulla ei ole mitään ongelmaa sen suhteen, jos ihmiset eivät arvosta ammattiani tai pitävät pokerinpelaajia ylipäätään epäilyttävänä joukkona. Uhkapelivetoisten ammattien ympärillä tulee aina olemaan tietty leima, joka juontaa juurensa ihmisten kärsimyksistä. Vaikka maailmassa on miljoonia pokerinpelaajia ja raha tulee minulle vaihtelevasta pelaajapoolista eikä suoraan yksittäisen uhkapeliriippuvaisen kärsimyksistä, hyväksyn mukisematta väitteen siitä, ettei tämä ehkä ihan korkeimman mahdollisen moraalin hommaa ole (tätä voi kukin yrittää kompensoida tavallaan, itse kirjoitan väsynyttä blogia ihmisille viihteeksi ja yritän parhaani mukaan suojella luontoa ja eläimiä). Mutta sitä en hyväksy, että pokerimenestystäni kuvaillaan tuuriksi. Olen kuitenkin pelannut yli kaksi miljoonaa jakoa urallani, ja niitä kuuluisia verta, hikeä ja kyyneleitä on vuodatettu saavikaupalla. Arvostan jokaista tuntemaani pokeriammattilaista, koska he ovat kyenneet tekemään itselleen ammatin pelistä, jossa vain pienenpienellä prosentilla on siihen rahkeita. Jos kyse olisi pelkästä tuurista, minun on pakko olla maailman onnekkain ihminen.

Ja sopii muuten tulla kokeilemaan onneaan.

PS: Bookkasin pienen kevätretken ensi viikolle. Ainakin neljä maata, kaksi maanosaa, mahdollisimman vähän matkatavaraa, liian paljon live-pokeria ja totuttua enemmän reppureissumeininkiä. Seuraava blogi tulee siis toivottavasti parinkymmenen asteen paremmalta puolen.

Minä olen ihminen, jota ei ole luotu pysymään paikoillaan. Vaikka olen päällisin puolin patalaiska ja tarvitsen mielellään 10 tunnin yöunet operoidakseni täydellä teholla, inhoan yli kaiken toimettomuutta ja lomailua. Olen kuullut usealta eri ihmiseltä, kuinka olen esimerkiksi rasittavaa rantaseuraa. Kestän enintään 90 minuuttia löhöämistä, ja sitten alan mankumaan pois (lisätään vesiskoottereita ja/tai koralliriuttoja, niin viihdyn rannalla vaikka viikon putkeen). Käsitykseni painajaislomasta on matka Kanarialle, jossa ei tehdä muuta kuin maataan rannalla ja syödään. Jos päädyn joskus menemään naimisiin, häämatkakohde pitää miettiä tarkoin. Kaksi viikkoa rantalomaa jossain "idyllisessä pariskuntien paratiisissa" saattaisi johtaa avioeroon jo ennen Suomeen palaamista. Viidakkoveitsi kädessä pitkin kartoittamattomia polkuja jaksaisin sen sijaan taivaltaa ikuisesti. Kotonakin ahdistun usein helposti, jos ei ole mitään tekemistä (nettipokeri ammattina poistaa tämän ongelman tehokkaasti ja aiheuttaa myös niin lamauttavaa väsymystä, ettei tekemisenpuutetta aina huomaa). Yksittäisen vapaapäivän nyt tarvitsee aina välillä, mutta pidemmän päälle liiallisesta tyhjäntoimittamisesta tulee hulluksi. Nyt olen aika lähellä sitä pistettä.

Tasan viikko sitten taivalsin kohti yksityistä lääkäriasemaa kuulemaan aivoskannaukseni tuloksia. Tunnelmat olivat kaksijakoiset. Jos niistä ei löydy mitään, käytännössä kaikki testit on tehty ja olen edelleen työkyvytön ilman diagnoosia. Jos niistä taas löytyy jotain, se on käytännössä pakosti jotain erittäin vakavaa. Tällä kertaa arpa osui vaihtoehdoista miellyttävämpään, eli aivot olivat hyvinvoivat. Koska kaikki magneettikuvat, neurologiset testit, korva-, silmä- ja yleislääkärien kokeet tulivat takaisin tuloksettomina, sain diagnoosiksi tyhjän paperin ja kehotuksen levätä seuraavat kolme viikkoa ja vältellä stressitiloja, raskasta työtä ja tietokoneen käyttämistä. Jos tilassa ei tapahdu muutosta, niin sitten takaisin ihmettelemään. Välittömästi uutiset kuultuani alkoi ärsyttämään, että palasin takaisin kaukomailta ennen Belizen-kierrosta. Niissä maisemissa tämä hermoloma onnistuisi hieman helpommin kuin märässä ja harmaassa Suomessa.

Lepokehotuksen lisäksi sain myös lähetteen fysioterapeutille, joka saattaa olla osoittautumassa pelastukseksi. Nyt viikkoa myöhemmin olotilani on parempi kuin aikoihin. Nettipokeria en pysty vielä pelaamaan, sillä tietokoneet aiheuttavat edelleen välitöntä huimausta. Tavallinen elämä onnistuu onneksi lähes normaalisti, enkä kärsi arkitilanteissa huimauksesta juuri lainkaan. Joko kyse on fysioterapian onnistumisesta tai stressitilan laskemisesta negatiiviset tutkimustulokset saatuani, mutta joka tapauksessa elämänilo on vahvasti palautumaan päin. Baarissakin kävin jo viime lauantaina, eikä alkoholi vaikuttanut ainakaan negatiivisesti. Itse asiassa tuli normaalimpi olo kuin aikoihin.

Ongelmalliseksi lääkärin ohjeiden noudattamisessa on osoittautunut... kaikki. Ensinnäkin unirytmini ovat olleet jopa tavallistakin enemmän sekaisin, ja olen herännyt pariin otteeseen klo 23.30. Tänään heräsin kello 13, ja onnittelin itseäni suht järkevistä rytmeistä ennen kuin nukahdin uudestaan heräten puolessavälissä salkkareita. Toiseksi jouduin muuttamaan kolmeksi viikoksi tilapäisasuntoon Herttoniemeen, kun en muutakaan lyhyellä varoitusajalla saanut. Kampin Radisson oli kiva, mutta vähän kalliiksi olisi tullut asua siellä lähes täysi kuukausi. Tilapäisessä asunnossani on vähemmän neliöitä kuin kalliolaisessa opiskelijaboksissa, ja puuttuvista asioista voisi mainita esimerkiksi hellan ja lämmityksen. Asunnossa on noin 15 astetta lämmintä, netti toimii ehkä 20% ajasta ja tilaa on niin vähän, ettei täällä voi tehdä yhtään mitään paitsi katsoa läppäriltä tv-sarjoja kahteen huppariin verhoutuneena peitto korvissa.

Kolmanneksi suurta ahdistusta on aiheuttanut myös huoli toimeentulosta. Vaikka akuuttia rahapulaa ei ole, nyt vähän vanhemmalla iällä olen huomannut miettiväni tulevaisuutta aina vain enemmän. Viisi vuotta sitten en olisi paljon välittänyt, mutta nyt olen 26 ja käytännössä tyhjän päällä. Pokeriammattilaisuus on yksityisyrittämistä, joten sairaslomia ei paljon tunneta. Entä, jos en enää koskaan huimaukseltani pysty pelaamaan nettipokeria? Vähän veikkaan, että Kelalta ei paljon sairaspäivärahoja tippuisi. Viime viikkoina olen ihan tosissani harkinnut muita ammatteja ihan vain varasuunnitelmaksi. Ongelmaksi on osoittautunut se, että en ole kiinnostunut käytännössä mistään muusta kuin pokerista ja kirjoittamisesta. Ja ne taas vaativat yhtä lailla näyttöpäätteen edessä olemista, joka on tällä hetkellä minulle myrkkyä. Tai ehkä voisin tehdä hankmoodyt ja muuttaa brooklyniläiseen ullakkohuoneistoon valmistelemaan esikoisromaaniani viskipullon ja kirjoituskoneen kanssa?

Vaikka pokeriammattilaisuus on periaatteessa hienoa vapaaherran elämää, pahimmillaan se on myös paljon normaalityötä ahdistavampaa. En ole tätä ennen paljon stressaillut mahdollisista työkyvyttömyysjaksoista, koska en ole pystynyt kuvittelemaan paria kuukautta pidemmäksi aikaa rajoittavaa sairautta. Pahin mahdollinen eli hiirikäden murtuminen johtaisi 1-2 kuukauden paussiin, muttei sen pahempaan. Selittämätön tietokonehuimaus onkin sitten huonompi juttu, etenkin kun siihen ei tunnu olevan mitään parannuskeinoa. Joko se menee itsekseen ja fysioterapialla ohi, tai sitten ei. Jos ei mene, niin aika kusessa ollaan pitkällä tähtäimellä. Onneksi tämä nyt iski sentään tähän vuodenaikaan, koska kesä ei ole ihan pahinta aikaa olla sairaslomalla, jossa pystyy tekemään kaikkea muuta paitsi datailemaan sisällä. Voi olla, että allekirjoittaneen voi bongata terassilta ja Kaivohuoneelta vähän liiankin usein tänä kesänä.

Koska olen heräillyt uniltani lähinnä 21-23 aikoihin harmaasta, kylmästä, märästä, tuulisesta ja ennen kaikkea masentavasta Helsingistä, olen yrittänyt ratkaista sekä tylsistymis- että toimeentulo-ongelmia pelaamalla live-pokeria Helsingin kasinolla. Sitä lääkäri ei sentään suoraan kieltänyt. Pelit ovat sujuneet onneksi ihan kohtalaisesti, joten lyhyellä tähtäimellä joutunen heittäytymään live-ammattilaiseksi nettipelaamiskykyjä odotellessa. Siinä olen valitettavasti auttamattomasti niin paljon huonompi kuin nettipeleissä, että oletan ansaitsevani ehkä viidesosan normaaleista tuloista. Kyllä silläkin nyt onneksi ihan kohtalaisesti elää, mutta etenkään minun kulutustavoillani säästöön tuskin jää mitään. Lisäksi live-pelaaminen on huomattavan paljon ahdistavampaa, kun omistajaa vaihtaa konkreettisesti käteinen raha. Nettipeleissä voitot ja tappiot eivät tunnu oikein miltään, koska kaikki rahasummat ovat vain numeroita ruudulla. Olen urallani voittanut ja hävinnyt monta kymmentä viisinumeroista pottia tai turnausvoittoa, jotka eivät juuri ole vaikuttaneet mielialoihin. Livenä olen huomannut hermostuvani 200 euron potin häviämisestä, kun raha on suoraan lompakosta pois. Live-pelaaminen on myös uskomattoman paljon tylsempää ja ankeampaa, ja näin viiden päivän liveammattilaisuuden jälkeen käteni syyhyävät nettipeleihin pahemmin kuin koskaan. Tulen tekemään ensimmäisen yrityksen varmasti heti, jos vähänkin tuntuu siltä että pää voisi kestää rasituksen. On äärimmäisen ahdistavaa ajatella, että kuukaudessa käyttäisi enemmän kuin tienaa. Niin sitä vain tulee vastuullisemmaksi sitä mukaa kun vanhenee. Enpä olisi koskaan uskonut lähes kaipaavani säännöllistä palkkashekkiä.

Olen myös miettinyt ulkomaille lähtemistä muutamaksi viikoksi toipumislomalle. Toistaiseksi en vain ole löytänyt energiaa, vaan olen edelleen aika täynnä jatkuvaa laukkujen siirtelyä paikasta toiseen. Eurooppaa pidemmälle en millään jaksaisi hetkeen matkustaa, ja Euroopassa ei ole myöskään oikein houkuttelevan lämmintä missään. Tällä viikolla olisi itse asiassa ollut Marbellassa 1100 euron pokeriturnaus, jonka olisin mielelläni mennyt painamaan ja jäänyt sitten paikan päälle lepäilemään pariksi viikoksi. Ikävä kyllä kuulin turnauksesta vasta paria päivää ennen, kun sopivat lennot oli jo myyty loppuun. Ihan pelkän löhöilyn takia en jaksa johonkin Kanarialle lähteä, ja turnauskalenteri näyttää ärsyttävän tyhjältä lähiviikkoina lämpimien maiden suhteen. Paitsi tietenkin vappuna, jolloin olisi todella pehmeitä pelejä tarjolla monessa paikassa ympäri Eurooppaa. Mutta vappua ei voi jättää väliin, ikinä. Touko-kesäkuun vaihteeseen buukkasin kymmenen päivää Portugalissa pelireissulla, mutta muuten reissusuunnitelmat ovat auki ja taitavat pysyäkin ainakin vapun yli.

Nyt jos koskaan olisi kyllä todella hyvä sauma kevään tulolle. En tiedä kummasta tulen masentuneemmaksi, hyisessä sateessa kävelemisestä vai neljän seinän sisällä istumisesta. Miten tässä kaupungissa ei kertakaikkiaan ole mitään tekemistä paitsi ryyppäämistä ja kuntosalilla käymistä? Jotain ei-stressaavaa pitäisi nimittäin varmaan kohta keksiä, jos aikoo tästä joskus toipua. Olisi edes nalkuttava tyttöystävä kuvioissa, niin voisin olla kerrankin esimerkillinen poikaystävä ja paikalla jatkuvasti ilman silmäpusseja ja 60 tunnin univelkoja. Kavereistakin 80 prosenttia on joko jossain reissussa tai muuten estyneitä siihen aikaan päivästä, kun itse olisin täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Pahuksen normaalit ihmiset ja normaalien ihmisten unirytmit.

Ensimmäisestä viikostani Helsingissä yli puoleen vuoteen ovat jääneet päällimmäisinä mieleen kokonainen tuotantokausi Keeping up with the Kardashiansia jääkylmässä yksiössä peiton alla katsottuna ja pitkiä iltoja hämyisellä kasinolla. Nyt ollaan aika kaukana Meksikon auringonvalosta, merikilpikonnista ja huolettomasta elämästä.

PS. Kuvat ovat joltain thaikkureissulta vuosien takaa eivätkä liity kirjoitukseen mitenkään. Vaihtoehtona oli ottaa täältä luukusta irc-galleriatyylisiä wc-peilikuvia. Se kaatui siihen, että vessassani ei ole edes peiliä.

Tervehdys täältä aurinkoisesta, kauniiden ihmisten ja elokuvatähtien kansoittamasta Hollywoodista. First things first, kunnon turistin tavoin kävin myös heti kättelyssä ihmettelemässä kaupungin maailmankuulua kylttiä:

Ei, kyltti ei ole kokenut vuosikymmenten saatossa metamorfoosia. Olen paikassa nimeltä Hollywood, Florida, parikymmentä kilometriä Miamista pohjoiseen I95-moottoritien varressa. Miten minä oikein tänne päädyin? Kelataanpa vähän taaksepäin.

Pari merkintää takaperin kitisin pokerinpelaamisen (?) aiheuttamasta huimauksesta ja muista ikävistä oireista. Kanadasta ei kovasta yrittämisestä ja yleislääkärin, silmälääkärin, kiropraktikon, osteopaatin ja hierojan konsultoinnista huolimatta löytynyt mitään apua vaivoihin, ja neurologille en siis jonkun Kanadan mystisen lain takia päässyt. Koska oletin ongelmien johtuvan huonoista työasennoista ja liiallisesta näytön tuijottamisesta, päätin pistää pelit muutamaksi viikoksi jäihin ja lähteä Belizeen. Koska minulla oli kuitenkin muutama ylimääräinen päivä ja lentäminen hieman huolestutti huimausoireiden kanssa, päätin tehdä mielestäni aika järkevän muuvin ja ostaa ensin lennot Miamiin ja pitää muutaman välipäivän täällä Floridassa. Näin pääsisin kunnolliseen sairaalaan jos oireet äityisivät todella pahoiksi, ja myös lentäminen Suomeen olisi helpompaa kuin jostain autiosaarelta Belizestä. Jos kaikki sujuisi hyvin, jatkaisin Belizeen muutaman päivän päästä. Lisäksi Hard Rock Seminole-kasinolla Hollywoodissa pelattaisiin sattumalta kymppitonnin WPT-turnaus ja pienempiä sivuturnauksia, joten ajattelin voivani käyttää myös lomapäivät Floridassa hyödyksi. Pääturnaukseen ei ollut tässä kunnossa intoa, mutta $500-$1500 sivuturnauksia olisin mielelläni lätkinyt.

Lennot sujuivatkin rajanylitysongelmat poislukien varsin hyvin. Toinen lento oli kyllä älytöntä turbulenssia, mutta omaksikin yllätyksekseni pääni ei oirehtinut mitenkään. Ehdin jo nuolaista, kun hotellihuoneeseen päästyäni totesin että nyt heittää päässä ja kunnolla. Menin suihkuun, suljin silmät ja annoin veden valua naamalle. Oli kohtalaisia vaikeuksia pysyä pystyssä, ja tuntui kuin kylpyamme olisi avomerellä seilaava paatti, jonka päällä yritin itse tasapainotella. Olin tässä vaiheessa sattuneesta syystä ollut kuitenkin hereillä jo toista vuorokautta, joten hyppäsin sänkyyn ja nukahdin suht vaivattomasti vaikka sänkykin tuntui heiluvan mystisesti.

Unilta herättyäni olo oli suht pahoinvoiva ja edelleen huimaava. Seminole-kasinolla oli kuitenkin juuri alkamassa turnaus, ja fiksuna valitsin sen esimerkiksi syömisen sijaan. Ajattelin, että pokeri nyt viimeistään vie ajatukseni pois huimauksesta. Väärin ajateltu. Pystyin istumaan pöydässä vain parin jaon ajan, ennen kuin tuntui että putoan tuolilta ja oksennus ei ollut kauhean kaukana. Ensimmäistä kertaa elämässäni hylkäsin $240 edestä pelimerkkejä ja ryntäsin kasinolta ulos. Jos minä hylkään pokeripelin kesken kaiken ja jätän vielä rahatkin pöytään, jonkun täytyy olla todella pielessä. Vesisateessa kävely ja hengittely auttoi ja olotila kohentui kuitenkin sen verran, että sain otettua taksin hotellille ja syötyä melkein kokonaisen aterian. Loppuilta sujui yllättävän hyvin, katselin jopa tv:tä ilman sen kummempia ongelmia.

Seuraavana päivänä herätessäni olo oli vähän parempi. Samanlaista perushuimausta mitä tässä nyt on kohta kuukauden ollut ja aavistuksen pahoinvoiva olo, muttei sen pahempaa. Olin varannut tälle päivälle jo aiemmin ajan korvalääkäriltä (johon en Vancouverissa päässyt), josta oletin saavani edes vähän vastauksia. Korvalääkäri katsoi korvat, ei löytänyt mitään ongelmaa mistään. Sain suosituksen hakea apteekista huimauslääkettä. Nappasin elämäni ensimmäisen motion sickness-pillerin, vietin kaksi tuntia aivan älyttömässä ukkosmyrskyssä yrittäen saada taksia ja tulin hotellille lopulta joskus neljän-viiden aikaan illalla aivan likomärkänä. En tiedä katosiko huimaus vai ei, mutta vain muutaman tunnin hereilläolosta huolimatta jostain (mahdollisesti lääkkeen sivuoireena) puski aivan uskomaton väsymys. Käytännössä kaaduin sänkyyn ja heräsin 19 tuntia myöhemmin siihen, kun hotellista tultiin heittämään pihalle missatun checkoutin takia. Olo oli kuin koomasta heränneellä. Hampaiden harjaaminen oli helvetin vaikeaa, kun käsi tärisi kuin horkkatautisella. Odotin taksia seuraavalle hotellille kaksi tuntia, ja koko sen ajan kävelin ympyrää, koska paikallaan seisominen sai aikaan kaikkein huonoimman olon.

Kun vihdoin sain kamat heitettyä seuraavalle hotellille, olo oli jo niin uskomattoman huono ettei 911:een soittaminenkaan ollut kauhean kaukana. Tätä en silloin tajunnut, mutta olin syönyt noin yhden aterian edellisen 48 tunnin aikana, mikä ei varmasti ainakaan edesauttanut asiaa. Tilasin taksin ja kurvasin Aventura Hospitalin emergency roomiin.

Sairaalassa tuntui lähinnä siltä, kuin olisin keskellä jenkkiläisen sairaalasarjan episodia. Sain masentavan sairaalapuvun päälle ja oman huoneen, josta katselin lääkärien ja hoitajien rupattelua. Mietin mielessäni, kenellä on suhde kenenkin kanssa ja odotin Patrick Dempseyn ilmestyvän jostain hetkellä millä hyvänsä. Lääkärit ottivat veri- ja virtsanäytteitä ja aivoista CT-kuvat, ja sain jotain toista huimauslääkettä, mistä ei myöskään ollut mitään apua. Makasin puoliunessa sängyssä pari tuntia ilman mitään lääkärikontaktia, jonka jälkeen lääkäri tuli, kertoi että missään kokeissa ei löytynyt mitään. "Sinusta tuntuu varmaan nyt jo paremmalta?", lääkäri kysyi. Sanoin että yhtä huonolta kuin tänne tullessakin. "Meillä on ikävä kyllä täällä nyt kiireisempiä potilaita", lääkäri sanoi ja lähetti ulos parin tonnin lasku kourassa. American healthcare.

Sairaalassa lähtiessä olo oli aika synkkä, ja hoipertelin sattumalta vastaantulleeseen dineriin syömään. Vointi kohentui tästä sen verran, että pahimmat pyörrytykset lähtivät pois ja pystyin jopa kävelemään normaalisti. Koska aurinko ei ollut vielä edes laskenut, minulla ei ollut mitään tekemistä, kukaan tässä maanosassa ei selvästikään osaa auttaa eikä missään muutenkaan näkynyt kauheasti toivoa, lähdin kävelemään satunnaiseen ilmansuuntaan ilman mitään käryä siitä, missä edes olin. Parin tunnin epämääräisen kävelemisen jälkeen tulin yhteen Miamin alueen suurimmista ostoskeskuksista eli Aventura Mallille. Ei varmasti loppupeleissä kovin kaukana sairaalasta, mutta kävelemäni reitti luultavasti kiersi kilometrikaupalla. Hotellille päästyäni totesin, että ei kai tässä nyt helvetti ole muuta vaihtoehtoa kuin ottaa lento Suomeen. Vaikka en räntäisen kotimaamme ylimpiin ystäviin kuulukaan, niin suomalainen terveydenhuolto ansaitsee kyllä täydet pisteet. Seuraavalle päivälle lento $5000, maanantaille $3000, tiistaille $1500, keskiviikolle $1000. Vedin kipukynnyksen tiistaihin ja päätin pärjätä jotenkin siihen asti.

Sairaalaepisodista on nyt reilut kaksi vuorokautta, ja sen jälkeen fiilis on ollut nousujohteinen. Yhtään täysin selväpäisen tuntuista hetkeä tässä ei ole kuukauteen ollut, mutta nyt pystyy jotain jo tekemäänkin. Mitään kovin järkevää en ole silti saanut aikaiseksi, eilen tosin kävin sentään kymmenen kilometrin kävelylenkillä. Jostain kumman syystä liikkeessä oleminen tuntuu kaikkein luontevimmalta, ja istuminen laukaisee yleensä pahimman huimauksen. Ikävä kyllä täällä myös satoi ja myrskysi aina tähän aamuun asti lähes taukoamatta, mikä vähän hankaloitti ulkoilemista. Luonnollisesti ikään kuin vittuillakseen sade katosi viimeiseksi päiväksi, ja ulkona paistoi aurinko pilvettömältä taivaalta tänään koko päivän. Jos nyt en ihan rusketusta ehtinyt saada, niin ainakin ihonväri vaihtui kalmankalpeasta keitettyyn hummeriin. Kotiinpäin sekin.

Fiilikset ovat kyllä edelleen todella synkät. En tiedä, johtuuko se enemmän aivoissani mahdollisesti muhivasta sairaudesta vai näiden säiden hylkäämisestä. Olin siis suunnitellut koko ajan niin, että menen Vancouveriin 6 viikoksi pelaamaan, jotta voin sitten pitää huhtikuun käytännössä lomaa, reppureissata pitkin Belizeä ja tulla takaisin ruskeana maailmanmiehenä. Helsinkiin palaamisenkin oletin tässä vaiheessa tuntuvan ihan mukavalta, koska kevät olisi jo pitkällä ja pääsisin tapaamaan kavereita pitkästä aikaa ja kenties pyörimään vähän Helsingin yöelämässä. Nyt hävisin Vancouverissa 50 tonnia ja tulen takaisin punavalkoisena ja puolirampana ilman mitään tietoa siitä, milloin pystyn ehkä seuraavan kerran pelaamaan pokeria, tapaamaan ihmisiä tai ylipäätään tekemään jotain muuta kuin nukkumaan ja kävelemään. Jos olisin tämän tiennyt, olisi Vancouverin-osuus jäänyt väliin ja reppumatkat tehty ajat sitten. Tarkoitus oli siis mennä ensin bussilla Yucatanin niemimaan halki, rajan yli Belizeen ja sieltä laivalla Caye Caulkerille. Googlen kuvahaku on ystäväsi, en voi sanoin kuvailla vitutuksen määrää. Sitä ei ainakaan vähennä Helsingin sääennuste.

Kovasti siis odotin ja toivoin tälle reissublogille vähän kunniakkaampaa päätöstä. Sen verran itsepäisen sinnikäs myös olen, että en totisesti ihan helposti reissua kesken jätä, vaan nyt on luultavasti joku kyllä vähän pahemmin vinossa. Menen lentokentältä käytännössä suoraan neurologille, ja ei auta kuin toivoa että sen jälkeen oltaisiin edes vähän viisaampia. Kaikenlaista reissua ja pokerihappeningia tässä on jo suunniteltu kesälle ja syksylle, mutta niistä ei nyt viitsi edes unelmoida ennen kuin saa tähän jonkinlaisen diagnoosin. Wish me luck.

PS. Ettei nyt ihan synkistelyksi mene, niin survaisen muutaman kuvan tältä päivältä:

Fro-yo ja +30c, tilapäinen piristyminen.

Muotibloggareille terkut mun kengiltä. Ei jaksanut kiinnostaa asianmukainen pukeutuminen, käveleminen muutenkin ihan tarpeeksi vaikeaa.

Nämä kaverit tulivat vastaan niin ruuhkaisella tiellä kaukana puistoista ja rannasta, että kovin pitkää elinikää en poikasille ennustaisi :(

Kuvasivat Hollywood Beachilla ilmeisesti jotain tv-mainosta. Näin vain mallityttöjä ja pienenpieniä bikinejä.

Tähänastisilla reissuillani olen onnistunut välttämään amerikkalaisen byrokratian lonkerot suhteellisen hyvin. Tämä siis aina eiliseen asti. Minulla oli seitsemältä aamulla lento Vancouverista Dallasin kautta Miamiin. Check-in ok, matkatavarat ok, turvatarkastus ok. Viimeisenä ohjelmanumerona ennen kansainväliselle puolelle pääsyä USA:n maahantuloprosessi (Kanadalla ja USA:lla on sopimus jonka mukaan rajatarkastus tehdään jo Kanadan päässä). Ei ok.

Virkailija katseli alkuun passiani ja kyseli tyypillisiä kysymyksiä, joihin vastailin rutinoituneesti. Tämän vakavaa ilmettä en jaksanut säikähtää, sillä kokemukseni mukaan kaikki USA:n rajaviranomaiset näyttävät aina harkitsevan turistin Guantanamoon lähettämistä.

Tällä kertaa kaikki ei kuitenkaan ollut kunnossa. Sen sijaan, että virkailija olisi kysellyt minun mielestäni olennaisia kysymyksiä esimerkiksi matkasuunnitelmaani tai oleskeluni tarkoitukseen liittyen, hän kyselikin asioita kuten pankkitilini saldoa ja että omistanko autoa. Aavistuksen hämmentyneenä vastailin kiltisti samalla, kun virkailija hypisteli passiani. Leiman lyömisen sijaan hän totesikin (mielestäni varsin tyydyttäviä vastauksia annettuani), että "I don't have time for this". Minulla on lennon lähtöön puoli tuntia, ja SINULLA ei ole aikaa tälle?

Virkailija talutti minut takahuoneeseen istumaan penkille, ainoana seuranani säikähtäneen oloinen kiinalaispariskunta joka ei puhunut sanaakaan englantia. Sain odotella vuoroani hyvän tovin, koska kiinalaisten kuulustelu ei käynyt ihan ongelmitta (lähinnä siksi että nämä eivät osanneet sanoa mitään muuta kuin "Tourist! Shanghai!". Pääsin lopulta meksikolaisen näköisen rajavartijan tentattavaksi, lennon jo ajat sitten missattuani.

Uusi tenttaaja jatkoi edellisenkaltaisten kysymyksien esittämistä. Kyselivät kovasti paljonko saan palkkaa ja niin edelleen. Olen tähän asti aina laittanut ammatiksi "journalist" maahantulokaavakkeeseen, koska pokerinpelaamisen mainitsemisesta ammattina nyt ei voi seurata mitään hyvää. Virkailija ihmetteli, miten minulla voi olla lehtimiehen palkoilla varaa matkustella, ja sanoin että pelaan pokeria siinä sivussa. Yritin selittää, että voin tehdä molempia ammattejani pelkällä läppärillä mistä päin maailmaa tahansa, mutta ei mennyt jakeluun. Koetinkiveksi muodostui se, että en ole käynyt esimerkiksi Cityn toimituksessa aikoihin. Pokerivoittojakin pääsee virkailijan tietojen mukaan lunastamaan vain kotimaassa. Selvästi ykkösluokan tietoa. Ilmeisesti USA:n rajavartiolaitos elää edelleen vuodessa 1990, kun internet-aikakauden ammatteja ei vielä ollut.

Lennon jo ajat sitten missanneena aloin aavistuksen hiiltyä. Yritin saada selville, mitä olen mahdollisesti tehnyt väärin. Keskustelu meni suunnilleen näin:

"Olenko rikkonut jotain ESTA-viisumin määräyksiä, Yhdysvaltain lakeja tai ylipäätään tehnyt jotain väärin?"

"En osaa sanoa."

"Olenko viettänyt USA:ssa liian pitkiä aikoja joko yksittäisellä vierailulla tai yhteensä?"

"Et."

"Olenko tullut maahan liian monta kertaa?"

"Et."

"Eli olen täällä kuulusteltavana, koska...?"

"Minä kysyn kysymykset, sinä vastaat".

Aha. Pohjois-Koreassakin tämä prosessi olisi varmasti miellyttävämpi. Aikansa epämääräisyyksiä ja -olennaisuuksia kyseltyään virkailija päätti vielä pitää minulle 30 minuutin saarnan siitä, kuinka Suomi on paska rasistivaltio. "Kuvittele, jos minun näköiseni yrittäisi tulla Suomeen näin monta kertaa uudestaan ja uudestaan. Minut käännytettäisiin varmasti!". Yritin sanoa, että ensinnäkään en tiedä Suomen maahantulopolitiikasta yhtään mitään, ja toiseksi se ei käsittääkseni liity tähän mitenkään. Sain vastineeksi mulkaisun ja kehotuksen mennä takaisin penkille odottamaan.

Jossain välissä käskettiin tunnistamaan matkalaukut hihnalta ja jokainen haiseva sukka ja pussi käännettiin ylösalaisin. Käsimatkatavaroiden suhteen sama juttu. Rahat laskettiin sentilleen, sillä yli 10 000 taalan kuljettaminen rajan yli on kiellettyä. En onneksi ollut menossa pelaamaan kymppitonnin turnausta, jolloin minulla olisi hyvin voinut olla viisinumeroinen summa dollareita taskussa (joita en tietenkään olisi viitsinyt tullata). Silloin olisin varmasti vieläkin Kanadassa. Mieleen muistuivat monet kauhutarinat pokerinpelaajista, joilta on takavarikoitu satoja tuhansia lentokentillä. Eräs tuttavani sulloi joskus Vegasista palatessaan kymppitonnin matkalaukkuun ja otti toisen lompakkoon välttääkseen sanktiot ylimääräisestä rahasta. Laukku katosi mystisesti johonkin matkalle, eikä sitä tietääkseni ole tänä päivänäkään löydetty. Amerikkalaisella tutullani oli Bahamalta tullessaan 300 000 dollaria taskussa, joista takavarikoitiin kaikki. Hän sai niistä muistaakseni noin puolet takaisin vuosia myöhemmin pitkällisen oikeusprosessin kautta.

Kun elettiin prosessin noin viidettä tuntia, pääsin seuraavan virkailijan kuulusteluun. Tällä sedällä oli selvästi jo vähän parempi käsitys työstään, sillä hän meni suoraan asiaan.

"Mr. Anttonen", hän aloitti. "Olet käynyt USA:ssa viimeisen vuoden aikana kahdeksan kertaa. Tämän takia järjestelmämme on poiminut sinut epäilyttävien henkilöiden listalle, ja siksi olet nyt täällä". Mieleni teki kritisoida hieman sitä, että tarvittiin viisi tuntia ja kolme virkailijaa, ennen kuin sain kuulla syyn kuulusteluihin. "Minkä takia teillä on niin paljon asiaa maahamme?"

Seuraavat puoli tuntia vastailin taas kerran kysymyksiin pokerista, ajastani Meksikossa ja niin edelleen. Oikeasti en ole jenkeissä ollut kuin kaksi kymmenen päivän pätkää Las Vegasissa ja muutaman päivän New Yorkissa, mutta järjestelmä kirjaa maahantuloksi myös jokaisen kerran, kun lennän USA:n kautta johonkin. Ja itsehän lensin esimerkiksi joulukuussa Meksikosta Kanadaan ja Kanadasta St. Maartenille välilaskuilla USA:ssa, vaikken koskaan poistunut kentältä. Tästä siis nämä kahdeksan kertaa. Sillä ei silti pitäisi olla mitään väliä. ESTA:n sivuilla kerrotaan hyvin yksinkertaisesti, että yhdellä viisumilla* saa mennä ja tulla niin monta kertaa kuin haluaa sen voimassaoloaikana.

Hetkellisesti näytti jo ihan hyvältä. Virkailija numero kolme vaikutti suhteellisen tyytyväiseltä vastauksiini, kun kerroin kuinka joudun käyttämään Yhdysvaltoja porttina matkustaakseni Meksikon ja Kanadan välillä, nettipokerikiellosta ja kaikesta muusta. Oletin jo olevani melkein kuivilla, kun virkailija tuli maininneeksi, kuinka en ole käynyt Suomessa vuoteen. What? Kerroin, kuinka olin kyllä tietääkseni Suomessa koko kesän huhtikuusta lokakuuhun. Virkailijan mielestä taas olin matkustellut yhtäjaksoisesti USA:ssa ja sen ympäristössä viime maaliskuusta lähtien, jolloin kävin entisen tyttöystäväni kanssa parin viikon lomalla Miamissa (ja sen jälkeen olin siis Suomessa poistumatta mihinkään aina lokakuuhun asti).

"Väitätkö minua valehtelijaksi?", virkailija kysyi niin naurettavan melodramaattiseen amerikkalaiseen tyyliin, että meinasin revetä nauramaan.

"Joko sellaiseksi, tai sitten sinulla on jotain ongelmia näön kanssa", vastasin.

Ei ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun viisastelin miettimättä seurauksia. Tässä tapauksessa seuraukset olivat välitön passitus takaisin penkille ja kolme tuntia lisäodottelua ilman lupaa syödä, juoda tai käydä vessassa. Tämä virkailija ei olisi kestänyt Helsingissä varttiakaan ilman itkuun pillahtamista perisuomalaista vittuilua kuunnellessaan.

Ihme tapahtui lopulta joskus viiden aikaan illalla. Virkailija numero kaksi, meksikaani, luikerteli jostain takaisin pisteelle ja otti minut uudestaan kuulusteltavakseen. Melko pitkää vuoroa ilmeisesti veteli, ja vaikutti melko halukkaalta pääsemään minusta eroon. Keskustelimme vielä noin puoli tuntia ja vastailin samoihin kysymyksiin taas kerran. Sain lopulta luvan tulla maahan vielä tämän yhden kerran. Kaupan päälle tuli ilmoitus siitä, että olen todellisessa erikoistarkkailussa. Mitä se käytännössä tarkoittaa, siitä minulla ei ole mitään aavistusta. Luultavasti nimeni pomppaa esiin FBI:n tietokannassa terroristiepäiltyjä kartoitettaessa. Ei varmaan kannata vitsailla pommeista lentokentillä vähään aikaan.

Virkailija ohjeisti, että nyt olisi fiksua pysytellä ainakin vuosi poissa jenkkilästä. Kysyin, tarkoittaako tämä nyt jonkinlaista porttikieltoa, ja vastaus oli "virallisesti ei". Eli maahanpääsy riippuu rajavartijan mielialasta, mutta tarkkailulista poimii minut kuulusteltavaksi joka tapauksessa. Jos siis esimerkiksi haluan lentää kesällä Vegasiin pokerin maailmanmestaruuskisoihin, pitää varautua minimissään puolen vuorokauden kuulusteluun ja mahdollisesti Al Qaidan jäsenille tarkoitettuihin kidutuskammioihin, kenties myös käännytykseen statuksella persona non grata. Viimeisiksi sanoikseen ennen portin aukaisemista meksikaano totesi vielä, että olin todella onnekas kun sain näin mukavan rajavartijan. Ikävämpi tyyppi ei olisi kuulemma päästänyt minua maahan ollenkaan. Toivon syvästi, etten tule koskaan tapaamaan Yhdysvaltain rajavartiolaitoksen ikävämpiä duunareita.

Miellyttävä päivälento Dallasin kautta muuttuikin red eye-lennoksi Losiin ja sieltä edelleen Miamiin. Laskeuduin Miamin kentälle lopulta noin 26 tuntia kotioven sulkemisen jälkeen Vancouverissa. "Welcome to the land of the free", seinään kaiverrettu teksti kentällä toivotti. Näin tervetulleeksi en olekaan tuntenut oloani aikoihin.

*Käytin tarkoituksellisesti ESTA:sta termiä "viisumi", vaikka se on oikeasti jonkinlainen viisumijärjestelmän korvike matkustelun helpottamiseksi. En jaksanut alkaa selvittämään sen tarkempaa oletusta blogia varten, koska täällä kuselta haisevassa Best Westernissä ei toimi netti aivan yliäänikoneen nopeuksilla. Johtuu luultavasti Sunshine Staten tyyliin sopivasta ukkosmyrskystä. Joka tapauksessa USA:an ei nykyään tarvitse enää viisumia, vaan ESTA:n sivuilla täytetty kaavake riittää.

Viisi vuotta erilaisten näyttöpäätteiden tuijottamista, epäergonomisia työasentoja, huonoja unirytmejä, rutisevia niskalihaksia ja muuta hauskaa alkaa ilmeisesti tehdä tehtävänsä. Ennen maaliskuuta 2013 en ole koskaan saanut pokerista minkäänlaisia terveydellisiä oireita. Viimeisen kolmen viikon aikana onkin sitten tuntunut lähinnä siltä, kuin kehoni olisi läväyttänyt edellisen viiden vuoden patoutumat kertaheitolla kärsittäväksi.

Suht yhtäkkiä pamahti jostain päälle korvien paukkumista lukkoon ja takaisin, päänsärkyjä, huimausta, silmissä vilistäviä valkoisia pisteitä ja muuta hauskaa. Maaliskuun seitsemännen päivän tienoilta olo on ollut 24/7 lähinnä sellainen, kuin Mike Tyson olisi jysäyttänyt kunnolla ohimoon. Tai vastaavasti todella humaltunut. Maailma pyörii, silmissä vilisee, raajoja heikottaa eikä ole kauhean mukavaa.

Olen tämän jälkeen ravannut lääkäriltä toiselle ja painanut Kanadan terveydenhuoltopalveluihin parituhatta dollaria siinä sivussa. Yhdelläkään lääkärillä ei toistaiseksi ole ollut mitään käryä siitä, mistä tämä voisi johtua. Yleislääkäri määräsi jotain nenäsuihketta ja särkylääkkeitä joista ei ollut mitään apua, silmälääkäri totesi että näkö on kuin vastasyntyneellä ja silmämunat täysin normaalit. Korvissakaan ei ole mitään häikkää. Kiropraktikosta ja osteopaatista oli sentään sen verran apua, että molemmat totesivat selkäni ja niskani olevan aivan jumissa. Sitä ne ovat kyllä olleet jo vuosikausia, mutta ajoittaisia särkyjä lukuunottamatta niistä ei ole sen suurempaa harmia ollut, enkä ole jaksanut niitä hierotuttaa kuntoon. Nyt olen makoillut hierontapöydällä harva se päivä ilman mitään tuloksia.

Koska mitään sairauksia minulla ilmeisesti ei ole (tai ainakaan lääkärit eivät niitä löydä), niin pakko kai tässä on uskoa että syyllinen on ollut nenäni edessä 12 tuntia päivässä viikkokausia. Nimittäin tietokone, vuokraamani silmiä hajottava Acerin isokokoinen mutta surkean resoluution näyttö, tietokonetuolin virkaa tehnyt puoliksi selkänojaton puutarhatuoli ja liian korkea pöytä.

(Tätä 24. kerroksen näkymää tulee kyllä ikävä.)

Tietenkään en ole viitsinyt pitää lomaa paria päivää pidempään. Ajattelin, että kai tämä nyt siinä ajassa korjautuisi, jos koko juttu pelaamisesta johtuisi. Ilmeisesti väärin ajateltu. Minulla on myös aina ollut tappioputkessa todella suuria vaikeuksia pitää taukoa. Täällä Vancouverissa olen viiteen viikkoon hävinnyt noin 50 000 dollaria saaden aikaan kaksi voitollista päivää. Voin vakuuttaa, että keskittyminen ei ole viime viikkoina ollut ihan huippuluokkaa. Peliä on aavistuksen vaikea seurata, kun katse harhailee ja maailma näytön taustalla pyörii. Muutenkin ajatus on ollut etenevissä määrin kadoksissa viime aikoina. Mutta lähde nyt sitten 50 tonnin tappiot niskassa lomallekaan. Minun filosofiani on aina ollut se, että tappioputkessa painetaan töitä lisää ja lisää kunnes kurssi kääntyy, ja loman aika on sitten kun on voitettu tarpeeksi.

Koska mikään muu ei ainakaan toistaiseksi ole tarjonnut edes pienenpientä helpotusta, tässä ei kuitenkaan enää liene muuta vaihtoehtoa kuin pistää totaalistoppi peleille. Eilen vielä pelasin isot sunnuntaiturnaukset, mutta tästä päivästä lähtien olen sairaslomalla. Ikävä kyllä meille pokerinpelaajille ei ole sairaspäivärahoja, vaan jokainen päivä työkyvyttömänä on suoraan kukkarosta pois. Henkisesti on aivan uskomattoman vaikeaa yrittää pitää minkäänlaista lomaa tappiolla, ja tässä olotilassa se on vielä vaikeampaa. Lomasta on hankala nauttia, kun kadulla kävellessäkin huimaa kuin John Dalyllä ryyppyputken jälkeen.

Vancouverin-osio tästä reissusta ei siis mennyt aivan putkeen. Oikeastaan täällä ei missään vaiheessa ole onnistunut mikään. Se ei kuitenkaan ole kaupungin vika. Vancouver on yleensä aina maailman parhaimmista kaupungeista äänestettäessä listojen kärjessä, enkä yhtään ihmettele miksi. Kaikki allaolevat kuvat on otettu maksimissaan kolmen kilometrin päästä kaupungin ydinkeskustasta.

Näkymä Canada Placelta, käytännössä keskeltä keskustaa. Vesitasoterminaalista lähtee vähän väliä pikkukoneita Seattleen ja lähialueille. Vancouverin keskusta on pari kilometriä suuntaansa käsittävä oma saarensa, joka on pakattu täyteen pilvenpiirtäjiä, ravintoloita, kauppoja ja niin edelleen. Asuin downtownissa myös itse. Enemmän nuorta porukkaa olisi varmaan ollut jossain muualla, sillä esimerkiksi omassa 30-kerroksisessa talossani ei hississä näy juuri muita kuin bisnesmiehiä salkkuineen.

Aivan downtownin kyljestä alkaa Stanley Park-puisto, joka on aavistuksen New Yorkin Central Parkia suurempi. Puisto on tiheän metsän peittämä, ja sitä reunustaa ulkoileville vancouverilaisille elintärkeä, 22 kilometrin mittainen seawall. Keskustasta ei tarvitse juosta kuin kymmenen minuuttia, niin on jo seawallilla henkeäsalpaavien maisemien äärellä.

Satunnainen näkymä seawallilta tuulisena päivänä. Kite surfing (mitä lie suomeksi?) on jotain sellaista, mitä olen aina halunnut kokeilla mutta ballsit eivät toistaiseksi ole riittäneet. Ehkä vielä joku päivä.

Seawallin puolivälin paikkeilla seisova majakka, taustalla North Vancouver.

Pieni osa Stanley Parkista on puutonta puistoa, johon vancouverilaiset tulevat viettämään vapaapäiviään.

Puistosta löytyy myös Vancouverin eniten vierailtu maamerkki, toteemipaalut. Alkuperäiskansat myytteineen ja tapoineen ovat täällä vahvasti läsnä. Stanley Parkin originaalit toteemipaalut ovat peräisin 1800-luvulta, mutta ne siirrettiin joitakin vuosikymmeniä sitten museoon turvaan säältä. Tilalle laitettiin nämä jäljennökset. Propsit vancouverilaisille täytyy antaa siitä, että paalut seisovat puiston ja metsän välissä ilman mitään vartiointia tai suoja-aitaa 24-tuntisella pääsyllä, eikä paaluissa ole minkäänlaisia töherryksiä tai muuta ilkivaltaa. Juoksin itse kertaalleen keskiyön jälkeen paalujen ohi, eikä lähimaillakaan näkynyt yhtään ihmistä. Kuka tahansa voisi töhertää paalut täyteen kirkkoveneitä niin halutessaan. Jos paalut sijaitsisivat Helsingissä, ne tuskin selviäisivät viikkoakaan ilman tussikäsittelyä.

Lost Lagoon-lampi sijaitsee rakennukseni vieressä. Vancouverilaiset todella rakastavat ulkoilua, ja kauniita lenkkipolkuja tulee vastaan joka nurkalla.

Kitsilano Beach, kavereiden kesken Kits. Kaupunginosa on vähän kuin siistimpi versio Kalliosta - paikalla ovat boheemit taiteilijat ja yliopisto-opiskelijat, mutta paskat housussa kadunkulmaan sammuneet pultsarit puuttuvat. Jos tulen joskus uudestaan Vancouveriin, hommaan ehdottomasti kämpän Kitsistä. Jos en muista syistä, niin 24 tuntia vuorokaudessa auki olevan Siegel's Bagels-leipomon takia. Kitsilanossa asuu myös suurin osa paikallisista julkkiksista, kuten esimerkiksi näyttelijä Ryan Reynolds ja jääkiekkolegenda Trevor Linden.

Kojoottivaroitus Kitsilanossa.

Koska pokeri on nyt pannassa hamaan tulevaisuuteen asti, on aika karistaa Vancouverin pölyt jaloista. Sinänsä kaupunki on loistava, mutta parantelen itseäni mieluummin kuitenkin rannalla kookospähkinä kädessä. Saanpahan edes hankittua kunnon rusketuksen vapuksi, ja niskatkin varmaan tykkäävät lämpimämmästä ilmanalasta. "Joudun" ensin tekemään varikkopysähdyksen Playa del Carmeniin, koska minulla on lähemmäs 50 kiloa matkatavaraa. Ne kaverille dumpattuani matka jatkuu näillä näkymin rajan yli Belizeen ja sieltä edelleen laivalla, kunnes ollaan tarpeeksi pienellä saarella kaukana nettiyhteyksistä ja pokerikiusauksista. Palaan asiaan matkablogin merkeissä, kun blogin kirjoittamiseen ei näköharhojen takia mene neljää tuntia ja auringonpolttamat posket punoittavat synkassa taskurapujen kanssa.

2010 kesällä sain ensimmäisen isomman rahastukseni live-turnauksesta. Kävin Tallinnassa pelaamassa paikallisen ison kesäturnauksen ja tulin kolmanneksi rahastaen reilut 32000 euroa. Ei se mikään mullistava summa ollut, mutta valoi kuitenkin taas uskoa tulevaisuuteen. Tallinnan jälkeen päätin lähteä Vegasiin pelaamaan jälleen World Series of Poker-turnauksia. Tämä oli myös itselleni ultimaattinen testi - olisinko vihdoin tarpeeksi vanha ja kypsä pysyäkseni kaukana Vegasin paheista? Onneksi olin. Tuona kesänä pelasin päivästä toiseen parasta pokeriani, mutta hävisin loputtomasti todella epäonnisen jakson saattelemana. Suhtauduin tappioihin hyvin, ja latasin itseni aina uudelleen seuraavan päivän koitoksiin pelaten kirkkaalla mielellä. Kun putosin kymppitonnin maailmanmestaruusturnauksesta juuri ennen rahasijoille pääsyä neljäntenä pelipäivänä erittäin ruman ohivedon seurauksena, olo oli todella tyhjä. Annoin aivan kaikkeni, mutta sekään ei riittänyt. Ne 32 tonnia suhahtivat parissa viikossa käytännössä takaisin peleihin tuon reissun aikana, ja ensimmäistä kertaa aikoihin korjautunut talouteni painui saman tien takaisin lommolle. Easy come, easy go.

Edellisvuosien Miikka olisi raivostunut ja survonut lopunkin omaisuutensa rulettiin ja muuhun typerään. Vuoden 2010 versio oli kuitenkin jo sen verran kehittynyt, ettei lannistunut vaan jatkoi pelaamista sisuuntuneena vieläkin kovempaa. Tapasin toisena iltana Vegasista palattuani myös tytön, josta oli tuleva yli kaksivuotinen tyttöystäväni. Olin missannut lähes koko Suomen kesän matkustelujeni takia ja elettiin jo heinäkuun loppua, ja yritin ottaa vahinkoa takaisin juhlimalla kaverieni kanssa Helsingin yössä. Havahduin puolisammuksissa taksitolpalta, kun tuleva sydämenvalittuni huolehti voinnistani syöttämällä puoliväkisin kananuggeteja. Tie miehen sydämeen käy vatsan kautta.

Muutin samoihin aikoihin yhden parhaista pokeriystävistäni kanssa kattohuoneistoon Veräjälaaksoon, joka on ruotsiksi "Grinddal" ja grindaaminen taas tarkoittaa pokerislangissa töiden tekemistä. Niitä parin tuossa asunnossa vietetyn vuoteni aikana totisesti tehtiin. Siemen oli jo kylvetty kuukausia aiemmin, mutta loppuvuoden 2010 aikana tulin siksi pokerinpelaajaksi, joka tänä päivänäkin olen. Grinddalissa vietettyä aikaa muistelen edelleen elämäni onnellisimpana. Ensimmäistä kertaa koskaan elämässäni oli kaikki balanssissa ja heräsin jokaiseen päivään innoissani tulevasta. Pelitkin menivät jatkuvasti hyvin, sillä olin vuoden aikana löytänyt itseni turnauspelaajana.

Vuoden 2011 alussa voitin Suomen perinteikkäimmän pokeriturnauksen eli Helsinki Freezeoutin ja reilut 76 000 euroa. Vuotta aikaisemmin en meinannut kehdata tulla pelaamaan samaa turnausta, sillä rahasekoiluni olivat pamahtaneet ihmisten tietouteen vain kuukautta aiemmin. Menin tuolloin lopulta pelaamaan, mutta keskittymiseni oli tipotiessään eikä tulosta tullut. Kun vuotta myöhemmin sain kaadettua viimeisenkin vastustajan ja minut julistettiin voittajaksi, ei itku ollut kovin kaukana. Kaikki vuoden aikana tekemäni työ ja koneen edessä opiskelemani tunnit realisoituivat kauneimmalla mahdollisella tavalla parhaassa mahdollisessa paikassa. En tule koskaan unohtamaan sitä hetkeä kun koko sali taputti, näin yleisössä kymmeniä ystäviäni ja puhelimeni tekstiviestimuisti meni tukkoon onnitteluista. Kun heräsin seuraavana aamuna, Facebookin punainen pallo näytti 176 uutta tapahtumaa ja seinäni oli täynnä onnitteluja vuosien varrelta tapaamiltani pokerikasvoilta. Ala-asteen ensimmäisen luokan opettajanikin löysi jostain numeroni ja lähetti tekstiviestin onnitellakseen. Kun olin juuri nukahtanut aamun jo sarastaessa voitonjuhlien jälkeen, Jussi Heikelä kosti vuosien takaisen lippiskällini ja soitti Radio Rockin suorassa lähetyksessä. En muista siitä haastattelusta kauheasti muuta kuin sen, että Jussi kysyi miksi olen pokeripiireissä niin kiistelty hahmo, ja vastasin että "kai mä vaan oon niin mulkku jätkä".

Tuosta voitosta eteenpäin uraani voisi kuvailla suhteellisen tasaiseksi nousukiidoksi. Olen nykyään jo ennemmin veteraani kuin nuori lupaus, ja tunnen itseni usein äärettömän vanhaksi kun samaan pöytään osuu juuri 18 vuotta täyttäneitä nuoren polven pelaajia. Taitotasoni on jo saavuttanut suunnilleen huippunsa. Olen hyväksynyt ajat sitten, ettei minusta koskaan tule Suomen parasta pokerinpelaajaa, maailman parhaasta puhumattakaan. Minulla on kaikki menestyksekkääseen uraan vaadittavat eväät - riittävästi taitoa, tarpeeksi kunnioitusta rahaa kohtaan menneisyyden sekoilujeni takia ja terve asenne. Jos jotain opin urani alkupuolelta, se on se, että pokeria (kuten mitään muutakaan elämässä) ei saa pitää itsestäänselvyytenä. Pokerinpelaaminen on taito siinä missä mikä tahansa muukin, ja sitä pitää ylläpitää sekä pelaamalla että opiskelemalla. En tule enää koskaan häviämään siksi, että olisin liian kiittämätön tai laiska. Jos häviän, se johtuu joko huonosta onnesta tai siitä, että muut pelaajat ovat menneet taidoissa ohi. En usko sitä tapahtuvan vielä pitkään aikaan, vaan uranäkymät näyttävät edelleen varsin ruusuisilta.

Viimeiset viisi vuotta ovat kaiken kaikkiaan olleet aika hurja kyyti. Ihan käsittämätöntä, miten nopeasti aika on kulunut. Tuntuu, kuin olisin lopettanut Nesteellä korkeintaan kaksi vuotta sitten. Kuitenkin sen jälkeen minulla on ollut neljä vakituista tyttöystävää, olen käynyt 60 maassa, ajanut helikopterilla Monacosta Nizzaan kuin mikäkin prinssi, sukeltanut, lasketellut, vuorikiipeillyt, pudottanut maailman kaikkien aikojen rahalistan ykkösen turnauksesta EuroSportin lähetyksessä, napannut intiaanipokerin maailmanmestaruuden, olen ehtinyt sijoittaa nettiturnauksiin vuosien saatossa 1,1 miljoonaa dollaria saaden puolitoista takaisin, olen voittanut, hävinnyt, itkenyt ja nauranut. Välillä koko elämä tuntuu kulkevan pikakelauksella. Yhtäkkiä tajuaa viikon, kuukauden ja vuoden taas kuluneen. Ja aika kuluu koko ajan vain nopeampaa tahtia. Minun on vieläkin todella vaikea ymmärtää, että olen oikeasti 26-vuotias. Siis mitä helvettiä, KAKSIKYMMENTÄKUUSI? Jotenkin koko nuoruus on mennyt niin nopeasti ohi, että tunnen itseni vieläkin parikymppiseksi. Monesti tuntuu, että olen vieläkin elämän alussa ja odotan tulevani kohdelluksi teininä, jolle vanhemmat jakavat elämänviisauksiaan. Sitten joku vuonna 1995 syntynyt oksentaa vieressä baaritiskillä, ja huomaan isällisesti huolehtivani ettei tämä tukehdu samalla kun muistelen itse sitä, kuinka laatoitin pöytää villissä nuoruudessani edesmennessä Oopperassa joskus vuonna 2005. Tarkkailen jo neuroottisesti hiusrajaani yrittäen etsiä kaljuja kohtia tai harmaita hapsia. Toivon kovasti George Clooney-tyylistä vanhenemista, joskin kaikki tämä tietokoneruutujen tuijottelu johtanee rumempaan todellisuuteen.

Tällaisen viisivuotispostauksen lopuksi pitäisi kai jakaa jonkinlaisia neuvoja kokemuksen syvällä rintaäänellä. Nuorille pokeriammattilaisenaluille minulla ei ole niitä kuin kaksi. 1: Laittakaa rahaa säästöön. 2: Pitäkää jonkinlainen varasuunnitelma. Pokeriekonomia on epävakaampi kuin koskaan, ja lajin tulevaisuutta on mahdoton ennustaa. Tylsiä neuvoja, mutta uskokaa nyt kun vanha setä sanoo. Ei ollut kovin mukava havahtua edes 23-vuotiaana siihen, ettei ole työtä tai koulutusta ja rahat ovat lopussa. En voi kuvitella, miltä se tuntuisi 10 vuotta vanhempana.

Pokeri on matka. Sen ylämäet ja alamäet ovat aina jyrkempiä kuin tavallisissa ammateissa. Monesti yökausia valvottuaan, tavallisesta elämästä vieraannuttuaan ja kymmeniä tuhansia hävittyään miettii, että onko tämä nyt sen arvoista. Kun katson taaksepäin viimeistä viittä vuotta, voin todeta että kyllä se ainakin omalla kohdallani on ollut. Jos saisin kuulla kuolevani huomenna, en kai voisi edes olla kauhean vittuuntunut. Olen jo kokenut enemmän kuin moni koko elämänsä aikana. Silti vielä kaiken tämän kiertämisen jälkeen huomaan janoavani samoja asioita kuin aina ennenkin; lisää kokemuksia, lisää matkustelua, lisää uusia ihmiskontakteja, lisää viisautta. Pokeriammattilaisuus on erittäin hyvä ammatti itsensä kehittämiseen ja maailmankatsomuksen avartamiseen, sillä sen kautta tulee väkisinkin reissattua ja tavattua uusia ihmisiä ympäri maailmaa. Se ei kuitenkaan sovi kaikille. Vuonna 2013 pokerissa on vaikeampi nousta huipulle kuin koskaan aikaisemmin, ja siellä pysyminen on vielä vaikeampaa. En voi suositella uravalintaani suoraan kenellekään, koska oletusarvo uudelle aloittajalle on nykyään aina todennäköisemmin taloudellinen katastrofi kuin rikkaudet. Toisaalta jos itseään ei haasta, ei saa koskaan tietää mitä voi saavuttaa.

Itselläni on loppu-uralleni oikeastaan vain yksi tavoite, nimittäin oman kämpän hankkiminen pokerivoitoilla. Siihen sivuun mahtunee kuitenkin edelleen vielä kymmeniä tuhansia lentomaileja, uusia ihmisiä ja ikimuistoisia hetkiä. En ole edelleenkään kovin hyvä säästämään rahaa, kuten voi ehkä päätellä siitä että matkustan nytkin ympäri maailmaa kotona hiki otsalla pelaamisen sijaan. Se tulee kuitenkin aina olemaan minun tyylini. Pidän edelleen urani suurimpana rikkautena tapaamiani ihmisiä ja ystävyyksiä, jotka tulevat jatkumaan läpi elämän. Sen verran vanha olen jo, etten enää kauheasti kaipaa rellestämistä ja rahan syytämistä baareihin. Pidän edelleen pokeriystävieni kanssa kokoontumista suuressa arvossa, ja ne kokoontumiset tapahtuvat usein baarissa (vaikka on meillä nykyään urheilullinen salibandyjoukkuekin, Play-liigassa pelaava FC Rapurutto). Vanhojen aikojen tyylisistä koomakänneistä ja shampanjapulloista en vain enää itse syty, vaan mieluummin juon lonkeroa ja jauhan paskaa kuolaten ohikulkevien tyttöjen perään.

Toivotan lukijoilleni viisautta päätöksentekoon, oli se sitten korttipelin äärellä tai muussa elämässä. Elämä on liian lyhyt sen käyttämiseen johonkin muuhun kuin siihen, mistä oikeasti pitää.

Minulla tulee näillä hetkillä kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun jätin päivätyöt ja heittäydyin pokeriammattilaiseksi. Olin keväällä 2008 kolmivuorotöissä Eläintarhan Nesteellä, mihin päädyin palattuani toista vuotta kestäneeltä Australian-valloitukseltani persaukisena parikymppisenä. Nesteellä oli yllättävän siistiä, mukavat työkaverit ja työolosuhteet suht leppoisat. Olin pelannut harrastuksena pokeria reilut puoli vuotta, haaveillen ammattilaisuudesta kuten kuka tahansa muukin. Ensi alkuun pidin itseäni taitavampana kuin olin ja hävisin jatkuvasti, mutta tuon kevään aikana kurssi alkoi pikkuhiljaa kääntymään.

Tein lähes pelkkää yövuoroa joskus helmi-maaliskuussa 2008. Heräsin yleensä kuuden aikaan illalla, pelasin pokeria netissä kolmisen tuntia, ajoin dösällä töihin yhdeksitoista, lopetin aamuseitsemältä ja pelasin taas pari tuntia ennen nukkumaanmenoa. Tämän ajanjakson loppupuolella pelini olivat kasvaneet sen verran suuriksi, että saatoin voittaa (tai hävitä) yössä nelinumeroisen summan. Päivätyöhön oli aina vain hankalampi motivoitua. Tämä on toki väärä ajattelutapa, mutta yritä siinä nyt vakavalla naamalla kahdeksan euron tuntipalkalla palvella kännisiä asiakkaita aamuneljältä, kun olet pari tuntia aiemmin voittanut kolme tonnia netistä. Kun firmassamme vaihtui pomo ja entinen, mukava mieshenkilö vaihtui ilkeään vanhaan eukkoon, alkoi ajatus töiden lopettamisesta kypsyä.

Eräänä päivänä huhtikuun alussa sain uudelta pomolta taas kerran aiheetonta läksytystä, mitä en todellakaan ansainnut. Olin edellisenä iltana voittanut isosti netissä, enkä enää jaksanut kuunnella pomon mäkätystä. Haistatin tädille vitut, työurani Neste Oy:ssä loppui siihen ja minusta tuli puolivahingossa pokeriammattilainen. Minulla on ehkä aina ollut jonkinasteinen auktoriteettiongelma.

Jälkeenpäin ajatellen heittäydyin ammattilaiseksi aivan liian aikaisin ja liian vähäisellä kokemuksella. Pelit noihin aikoihin olivat netissä niin pehmeitä, että onnistuin surkeasta taloudenhallinnastani huolimatta pysymään jotenkuten pinnalla, mutta ammattimaista urani alkuvuosien touhussa ei ollut mikään. En viitsinyt säästää rahaa tai suunnitella tulevaisuuttani mitenkään, koska vastustajat olivat tuolloin niin huonoja että rahaa tuli ovista ja ikkunoista. Päästäpä takaisin noihin aikoihin kertomaan parikymppiselle itselleni, miten vaikeat ajat meille pokeristeille vielä koittavatkaan.

Esimerkiksi opettavainen tarina vappupäivältä 2008: Olin voittanut netissä käytännössä joka päivä ensimmäisen "ammattilaiskuukauteni" ajan. Ihan sama pelasinko väsyneenä, kännissä, darrassa, puhelimeen puhuessa tai mitä tahansa, en vain pystynyt häviämään. Vappuaaton pidin luonnollisesti vapaata ja rellestin kaupungilla. Vappupäivänä hain mäkistä darrasafkat viiden aikaan illalla ja päätin pelata vähän pokeria. Asenteeni oli huono, en edes yrittänyt pelata mahdollisimman hyvin, yritin lähinnä vain tappaa aikaa jotta krapula joskus katoaisi. Jostain käsittämättömästä syystä päätin kokeilla isompia ja vaikeampia pelejä ihan huvikseni. Hävisin illassa jokaisen saittini pelitilin tyhjäksi, viisinumeroisen summan ja samalla edellisen parin kuukauden vaivalla hankitut voittoni. En edes välittänyt, painelin vain laiskasti nappeja ja annoin mennä. Ajattelin, että ainahan ne rahat voi voittaa takaisin vaikka häviäisinkin.

European Masters of Poker, Barcelona 9/2009.

Kyllähän ne sitten takaisin voitettiin, mutta mitään en tuostakaan oppinut. Pari ensimmäistä ammattilaisvuottani olivat sellaista sekoilemista ja rällästämistä, ettei mitään järkeä. Minulla ei ole ikävä kyllä tallessa tilastoituja pelituloksia noilta ajoilta, mutta graafimuodossa ne muistuttaisivat lähinnä Linnanmäen vuoristorataa. Yöelämässä pyörin harva se ilta Sedun platinakortti kädessä. Pelitilejä meni poikki ja aina otettiin uusia nousuja. Muistan iltoja Onnelan vipistä, kun huoneessa oli joka lauantai samat Big Brotherista tutut naamat ja me muutamat nousukaspokerinpelaajat. BB-Hennan epäilin itse asiassa asuvan Onnelan takahuoneessa, koska hän oli aina ensimmäisenä vipissä ja jäi sinne kaikkien muiden poistuttua pilkun aikaan.

Ulkomaanreissutkin noihin aikoihin olivat yhtä sekoilua. Esimerkiksi vuonna 2008 lähdin Vegasiin pelaamaan pokerin $10.000 osallistumismaksun MM-turnausta. Kymmenen päivän valmistautumisjakso synnin pääkaupungissa oli tuolloin minulle kuitenkin aivan liikaa, sillä rahat olivat ruletissa ja muissa paheissa jo päiviä ennen eventin alkamista. Sveitsin ja Italian rajalla Campionessa kävimme myös pelimatkalla paria kuukautta myöhemmin. Sillä reissulla selvisin sentään pääturnaukseen asti, mutta putosin ensimmäisten joukossa. Porttikielto kasinolle napsahti paria tuntia putoamisen jälkeen, kun hyppäsin kolmen promillen kännissä turnauksessa vielä mukana olevien pelaajien alueelle, pöllin radiojuontaja Jussi Heikelän lippiksen kesken pokerikäden ja lähdin se päässä Sveitsin puolelle Luganoon ryyppäämään kalliisiin yökerhoihin ja hävisin puolet omaisuudestani heittämällä kolikkoa kaverin kanssa.

Maltalla 9/2009 hävityn sivubetsin jälkeen.

Joillekin meistä ulkomaanmatkat olivat tuottoisiakin. Ystäväni Jens Kyllönen voitti joskus 2009 alkuvuodesta Kööpenhaminan EPT-osakilpailun ja miljoonan. Iltapäivälehtien lööpit huusivat "lukiolaispojasta tuli yhdessä yössä miljonääri"-otsikoita. Jensistä tuli oikeasti tähti, mutta hänellä oli miljoonan lisäksi jotain muutakin mitä itseltäni aina puuttui. Nimittäin jalat maassa. En muista Jensin koskaan keulineen voitoillaan mitenkään, tuon yksittäisen turnausvoitonkin hän ohitti olankohautuksella, osti Sedun kämpän Kampista itselleen ja jatkoi kehittymistä pokerissa. Iltapäivälehdet yrittivät repiä Jensistä ties mitä kohuotsikoita ja lähettivät paparazzeja perään (sain itsekin osani tästä Seiskan toimittajan tuulesta temmatusta päähänpistosta), mutta ne eivät Jensin päätä paljon kylmänneet. Kaveri halusi jatkaa ammattimaista pokerinpelaamista rauhassa, eikä villiintynyt julkisuudesta. Ei ihme, että nykyään Jens on kaikilla mittareilla Suomen paras pokerinpelaaja.

Olen miettinyt, mitä itselleni olisi käynyt jos olisin voittanut yhtä isosti noihin aikoihin. Olen aika varma, että minusta olisi tullut kaikkien aikojen sietämättömin kusipää. Vuosien 2008-2009 itseni ajatteleminen saa jo nyt poskeni punoittamaan häpeästä. Tuolloin en edes oikeasti ollut kovin häävi pokerinpelaaja, mutta onnistuin silti käyttäytymään maailmantähden elkein keskinkertaisista tuloksistani huolimatta. Jos tuohon soppaan olisi lisätty vielä oikeasti iso summa rahaa, niin tänä päivänä minulla tuskin olisi sen kummemmin senttiäkään jäljellä kuin yhtään ystävääkään.

Helsinki Midnight Sun 6/2009. Kulmakoru jäi onneksi jo vuosia sitten.

2009-2010 vuodenvaihteessa otin sitten vihdoin kaivatun pohjakosketuksen. Olin tätä ennen hävinnyt käytännössä kaiken ja ottanut nopeita parinkymmenen tonnin nousuja uudestaan ja uudestaan jo niin monta kertaa, että olin seonnut laskuissa ajat sitten. Esimerkiksi jouluaattona 2008 olin silloisen tyttöystäväni ja parin kaverin kanssa pikkutunneilla tietokoneen ääressä ja painelin pikkuhiprakassa pelitilit tyhjäksi. Joulupäivänä päätin jahdata itsekseni tappioita takaisin häviten lopulta niin paljon, että pankkitilikin näytti käytännössä nollaa. Kahta viikkoa myöhemmin olin jo Bahamalla parinkymmenen tuhannen nousut taskussa vailla huolen häivää.

Bahama 1/2009.

Pelit kuitenkin koventuivat pikkuhiljaa pokeribuumin laantuessa ja ammattilaisten osuuden kasvaessa hupipelaajin nähden. Minä en sitä tietenkään tajunnut, sillä olin liian kiireinen yöllisten aktiviteettien ja hauskanpidon kanssa. Pokeria en ollut koskaan ottanut vakavasti. Kun menin sitten täysin poikki vähän ennen joulua Thaimaassa, Macaossa ja Portugalissa vietetyn syystalven jälkeen, meni sivussa vähän minuun sijoittaneidenkin rahoja. Koska olin huikentelevaisesta elämäntyylistäni ja kusipäisestä asenteestani (joiden ilosanomaa levitin erinäisten vanhojen pokeriblogieni välityksellä) johtuen varsin tunnettu ja kiistelty henkilö Suomen pokerinpiireissä, levisi tieto sekoiluistani kulovalkean tavoin ja yhdessä yössä olinkin koko pokeriskenen halveksituin tyyppi.

Tästäkin selvittiin, mutta vain kaverien ja perheen avustuksella. Siinä kerättiin jos jonkinlaista kolehtia, että saataisiin Anttonen jaloilleen. Täytin paria viikkoa myöhemmin 23, olin täysin kaverieni tuen varassa ja pokeriurani oli nollapisteessä. Maailmassa ei luultavasti ollut yhtään pokerivarianttia, jossa olisin tuolloin ollut enää voittava pelaaja. Jotain oli tehtävä ja nopeasti.

2010 alkuvuodesta kaikki alkoi pikkuhiljaa muuttumaan. Häpesin itseäni ja sitä, miten olin edelliset vuodet käyttänyt. Olisin hyvällä asenteella pelaten voinut helposti rikastua kunnolla ja elää loistavaa elämää matkusteluineen. Mutta millään muulla ei ollut ikinä ollut väliä kuin VIP-kortin värillä, päiväswingin koolla, edellisestä yöstä käteen jääneiden tarinoiden hurjuudella, kellistetyillä naisilla ja niin edelleen. Olin elänyt jonkinlaisessa kuplassa, jossa kuvittelin leijuvani tavallisten ihmisten yläpuolella koskemattomana. Kun kupla puhkesi, löysin itseni yhtäkkiä aivan pohjalta. Nämä realiteetit tajuttuani otin laskimen kauniiseen käteen ja aloitin vimmatun pelin opiskelemisen. 2010 oli monella tapaa raskas vuosi, sillä silloin jouduin rakentamaan nollista sekä uskottavuuteni pokerinpelaajana että myös pokeritaitoni. Luovuttaminenkin kävi välillä mielessä, mutta sain kriittisillä hetkillä aina jostain juuri sen verran tuloksia, että jaksoin jatkaa eteenpäin. Tuona vuonna kylvettiin siemenet kaikelle sille, mitä olen sen jälkeen saavuttanut.

(Jatkuu, linkki kakkososaan alla)

Peleissä on tullut viime aikoina niin pahasti pataan, että ajattelin pitää muutaman rentoutumispäivän. Lisäksi olen ollut jo kuukauden Vancouverissa saamatta aikaan juuri muuta kuin 40 000 taalan nettitappiot ja rakon hiirikäteen, joten lienee korkea aika päivittää blogia myös matkailunäkökulmasta. Yritän pokeriaddiktioltani kyetä viettämään lähiaikoina huikaisevat kolme täyttä vapaavuorokautta Brittiläisen Kolumbian maisemissa. Alla selvitys niistä ensimmäisestä.

20:00: Elämäni ensimmäinen jääkiekon syntymäsijoilla Kanadassa pelattava NHL-matsi on pyörähtämäisillään käyntiin Rogers Arenalla. Tänään on ohjelmassa Vancouver Canucks-Minnesota Wild. Vaikka peli on maanantaina, halli on ääriään myöten täysi ja yleisön pauhunta suomalaisnäkökulmasta jotain aivan käsittämätöntä. Ottelussa on hieman suomalaispanosta, sillä Minnesotassa pelaavat Niklas Bäckström, Mikko Koivu ja farmikomennuksella oleva Mikael Granlund.

Minä en juuri jääkiekosta ymmärrä, mutta betsasin kuitenkin vieraiden vähintään kahden maalin voittoa lähinnä Vancouverin loukkaantumissuman ja alati epävarman maalivahti Roberto Luongon takia. Kertoimeksi sain reilut neljä. Tämä on minun penkkiurheilussani sekä parasta että ikävintä. Minun on täysin mahdotonta seurata juuri mitään urheilutapahtumia ilman jännitysbetsejä. Olen hylännyt haaveet pitkällä tähtäimellä tuottoisasta vedonlyönnistä jo ajat sitten, vaikka toki yritän aina ennen peliä vähän miettiä mihin rahani survon. Tämänkertaisessa vedossa on minusta ihan ideaakin, koska kerroin on iso, Minnesota joukkueena vahvempi ja lisäksi NHL:ssä pelit tuppaavat repsahtamaan sen verran runsasmaalisiksi, että kahden maalin voitto tulee siinä kuin yhdenkin.

Mikko Koivu kauhomassa aloitusta.

Fanitan siis salaisesti Minnesotaa, mutta sinivihreän fanimeren joukossa en uskalla pitää minkäänlaista ääntä. Kun Vancouver menee toisessa erässä johtoon, hymyilen tekohymyä ja heitän high fivet viereisen moottoripyöräjengiläisen näköisen Canucks-fanin kanssa. Minnesota kuittaa kuitenkin melkein heti tasoihin, jolloin koen yhden penkkiurheilurani sykähdyttävimmistä hetkistä. Koko halli nimittäin hiljenee kuin salamaniskusta. Kukaan ei vihellä tai buuaa. Kukaan ei tunnu edes hengittävän. Tauoton kymmenientuhansien äänekkäiden fanien mekastus loppuu kuin seinään, ja muutamien sekuntien ajan hallissa voisi kuulla höyhenenkin putoavan. Sitten kiekko on taas jäässä ja mylvintä jatkuu.

Minnesota menee kolmannessa erässä minulle suotuisaan 3-1-johtoon. Vedon suhteen alkaa näyttää jo hyvältä. Bäckström on maalillaan kuin muuri, mutta harmaita hiuksia minulle aiheuttaa jokaisessa vaihdossa sekoileva Minnesotan pelaaja nimeltä Stoner. Kaveri kadottaa jatkuvasti kiekon omalla alueella ja on aivan tuuliajolla. Sen nyt tietää mitä siitä seuraa, kun stoner tuodaan tänne pilvipäiden mekkaan. Ihmeen kaupalla numerot pitävät ja pääsen lunastamaan isoimman betsivoittoni yli vuoteen.

08:30: Vaikka menin matsin jälkeen melkein suoraan nukkumaan, painan torkkua reilun tunnin ajan. Bussi kohti Vancouverin olympialaisten alppilajiareenana toiminutta Whistleriä lähtee puolen tunnin kuluttua toisesta päästä kaupunkia, enkä ole vielä päässyt edes sängystä ylös. Kadehdin suuresti iltaunisia ihmisiä, jotka pystyvät nukahtamaan aikaisin ja ponnahtavat aamuisin ylös virkeinä seitsemän tunnin unilla. Minulla on aina suuria vaikeuksia nukahtaa iltaisin, aamuisin en herää atomipommin räjähdykseenkään alle yhdeksän tunnin unilla. 10-11 tuntia niin saatan herätä jo hyvällä tuulella.

09:00: Ehdin juuri ja juuri bussiin tyhjin vatsoin. Parituntinen bussimatka Whistleriin kurvaillaan pitkin nimensä veroista Scenic Highwayta. Korkealla meren pinnan yläpuolella mutkitteleva tie koostuu vaihtelevista vuori-, järvi- ja metsämaisemista.

11:00: Heitän kamat hotellille ja lähden suoraan rinteeseen. Sinne päästäkseen pitää tosin ensin vuokrata varusteet ja ostaa hissilippu sekä minun tapauksessani hommata myös hiihdonopettaja. En tule koskaan unohtamaan sitä, kun joskus 10-vuotiaana menin Serenan jyrkimpään rinteeseen ilman mitään laskettelukokemusta. Ajattelin, että ei kai se nyt ole niin justiinsa jos ei osaa kääntyä tai jarruttaa ja painoin pystysuoraa mäkeä alas polvet kyykyssä kuin mäkihyppääjä. Joitakin kymmeniä sekunteja myöhemmin ihmiset hyppivät tieltäni pois kun huusin mäen alla kävelijöitä väistämään. Sukset pysähtyivät vasta kahvion edessä menevälle soratielle. Tämän jälkeen lasketteluni on ollut hyvin heikoissa kantimissa. Vaikka veri on aina vetänyt matkailemaan, niin ikinä en ole vielä alppikohdetta jostain syystä valinnut. Muutaman kerran olen sentään rinteessä aikuisiällä käynyt ja jotenkuten osaan jo kääntyä, mutta ajattelin kertaustunnin olevan paikallaan huomioiden Whistlerin rinteen lähes kaksituhatmetrisen korkeuden. Näiltä korkeuksilta ei viitsi tulla kierien alas.

12:00: Harjoitusrinne on tietenkin täynnä koppavia 9-vuotiaita, jotka kääntyvät taidokkaasti kuin Hermann Maier ja naureskelevat pipoonsa allekirjoittaneen räpellykselle. Pysyn sentään pystyssä ja tekniikkaakin saadaan vähän hiottua, mutta pääosin lasketteluni muistuttaa silti edelleen lähinnä poukkoilevaa fasaania.

13:30: Puolitoistatuntisen opetussession jälkeen päätän painaa gondolilla vuoren huipulle jo ihan näköalojen takia.

14:00: Huipulla totean, että täältä ei kyllä ole mitään toivoa tulla alas yhtenä kappaleena. Nielen ylpeyteni ja palaan viihdyttämään 15 vuotta nuorempia kaatuilevaisella suorittamisellani toista kilometriä alemmas. Saatan olla Whistlerin huonoin laskija, mutta näissä näköaloissa laskettelusta nauttii vähän vajavaisemmillakin taidoilla.

17:00: Laskemisesta tarpeeksi saatuani palautan tavarat vuokraamoon ja kävelen käytännössä yhdestä kadusta koostuvan kaupungin päästä päähän. Muutama ravintola ja baari, parikymmentä hotellia ja loputtomasti suksivuokraamoja, siinä se. Vaikka laskettelu on siistiä ja kaupunki häkellyttävän kaunis, en oikein pysty ymmärtämään miten monet jaksavat elää hiihtokeskuselämää koko talven (enkä varsinkaan ymmärrä miten jotkut jaksavat sitä persläpien maassa, terveisiä vain Valtterille ja Annille sinne La Graveen <3). Täällä(kään) kun ei tosiaan pysty tekemään mitään muuta kuin laskemaan ja juomaan olutta. Ehkä ymmärtäisin, jos uskaltaisin mennä edes toiseksi helpoimmaksi luokiteltuun rinteeseen.

17:30: Reissun traumaattisin kokemus tapahtuu hieman yllättäen ravintolassa. Menen satunnaiseen grilliravintolaan, jossa minua palvelee oikein mukava arviolta parikymppinen tyttö. Kyseessä on halpa ja vaatimaton hiihtokeskusmättölä, ja ihmettelen alusta asti tarjoilijan loputonta palvelualttiutta. Olen hiestä aivan märkä ja hiukset sekaisin raskaan päivän jälkeen, ja haluaisin vain syödä rauhassa nurkassa ilman kerran minuutissa toistuvaa "is everything fine so far?"-kyselyä. Lopulta ajaudun kuitenkin juttelemaan tarjoilijan kanssa muustakin kuin selvästi pakastelihasta valmistetusta pihvistäni. Tyttö on Ruotsista, tullut tänne laskettelemaan ja elättää itsensä tarjoilemalla, ja tunnisti heti aksenttini skandinaaviseksi. Kumpikin meistä on kaukana kotoa, ja elämänasenteissamme paljon samaa. Kun olemme uppoutuneet keskusteluun ties miten pitkäksi aikaa ja muut pöytäseurueet hiiltyneet palvelun puutteeseen, tajuan sen minkä paremmalla tilannetajulla varustettu ihminen olisi tajunnut jo 20 minuuttia takaperin. Tätä ei vielä ole koskaan reilun 26-vuotisen elämäni aikana tapahtunut, mutta jostain käsittämättömästä syystä tämä todella suloinen ja kiinnostava maailmanmatkaajakollega taitaa pitää minusta. Ja saman tien kun tajuan tämän, tunnen kuinka alan hermostua ja stressata siitä, kuinka haisen pahalle ja näytän siltä, että olen ottanut pää edellä tuntumaa lumihankeen tuntikausia. Äsken vielä onnistuin naurattamaan seuralaistani itseironisilla vitseillä huonoista laskettelutaidoistani, mutta nyt pääni lyö täysin tyhjää. Voisin kysyä mitä hän aikoo tehdä illalla, tai pyytää after skille, tai mitä tahansa. Mutta se vähäinenkin "game" mitä minulla on koskaan selvin päin ollut on jostain syystä kadonnut kokonaan. Syytän pitkää parisuhdetta ja talvea kohteessa, jossa yhtä yötä pidemmälle kiinnostavia naisia oli lievästi sanottuna vaikea löytää. Romanttisemman pyynnön sijaan kuulenkin itseni pyytävän laskun. Sitä odotellessani pohdin, voisinko jotenkin vielä pelastaa tilanteen. Nyt tytöllä on kuitenkin kiire toisten pöytien ja tiskin takaa pälyilevän pomon kanssa, joten mahdollisuus on jo mennyt. Jätän tipin ja nousen taksiin miettien, mitä helvettiä äsken tapahtui.

19:00: Illan viimeinen etappi on vuorenrinteessä sijaitseva Scandinave Spa. Se ei ole mikä tahansa kylpylä, sillä kaikki sen altaat ja saunat sijaitsevat ulkona -5 asteen lämpötilassa ja lumipyryssä. Mieleen tulevat kuumat lähteet Reykjavikissa, joissa pulikoin myös aikanaan keskellä talvea. Tulikuumissa altaissa on mukava lillua, kun nenälle putoilee lumihiutaleita ja hiukset alkavat jäätyä. Ainoana miinuksena voisi mainita paikan mainostaman suomalaisen saunan. Edustan kyltissä kerrotaan informatiivisesti suomalaisista viikingeistä ja näiden hammam-kylpylöistä, ja itse saunassa veden heittäminen kiukaalle on kielletty. Täytyy kyllä muutenkin ehkä vähän kritisoida omia ratkaisuja, jos lähtee Meksikoon talvea pakoon ja päätyy lumiseen Kanadaan maksamaan siitä, että pääsee suomalaiseen saunaan. Oh well.

21:00: Nyt voidaan puhua jo aikaisesta illasta. Kirjoitan tätä artikkelia läppäri sylissä karhuntaljan alla, kun hotellihuoneeni takka loimuaa taustalla. Huoneessa on lämmintä ja kotoisaa. Tulevana yönä otan ne täydet yksitoista tuntia ennen seuraavaa yritystä rinteessä, jota huomaan melkein jo odottavani. Ehkä tätä hiihtokeskuselämää voisi sittenkin jatkaa vähän pidempään.