”Jos olet vauras ja kykenevä lisääntymään, on moraalisesti vastuutonta olla lisääntymättä. Jos olet köyhä, on puolestaan vastuutonta lisääntyä.” vuorineuvos ja Liberan perustaja Gustav von Hertzen Talouselämä-lehden haastattelussa

Äitienpäiväkahvit menivät väärään kurkkuun avatessani sunnuntain Helsingin Sanomat. Toimittaja Katja Boxbergin juttu käsittelee riippumattomuuttaan hehkuttavaa ajatuspaja Liberaa. Think tankin tutkimusjohtaja Elina Lepomäki kertoo jutussa kokoomuksen harjoittavan vasemmistopolitiikkaa, julkisen sektorin alasajon olevan myytti ja Suomen olevan yhden totuuden maa. Linja pitää, sillä Lepomäki on vastustanut aikaisemmin muun muassa rahoitusmarkkinaveroa, sosiaalietuuksia, valtionomistuksia ja kaikkea etuliitteellä julkis. Lepomäen utopiassa sosiaaliturva hoituu lahjoituksin, sillä kaikki muut mallit ovat sosialismia.

Suomi on puolillaan ajatushautomoja, mutta Hesari nosti esiin Liberan. Sattumaa tai ei, on syytä kysyä: mikä ihmeen Libera ja miksi? Liberan hallituksessa ei istu pelkkiä trolleja vaan nimekkäitä ja varakkaita elinkeinoelämän vaikuttajia. Harvempi on kuullut Lepomäestä, mutta moni varmasti tunnistaa nimet Björn Wahlroos, Gustav von Hertzen ja Anne Berner. Jos ei vieläkään kolise, muistakaa ainakin Anne Brunila, joka istuu myös Sanoma Oyj:n hallituksessa. Sattumaa tai ei, kyse ei ole kolmen puupennin päänaukojista vaan miljoonien eurojen intressiryhmästä. Brunila kummastelee Twitterissa, miksi kritiikissä nostetaan esille tämän rooli sekä ajatuspajan että lehden hallituksissa. Nosto tuskin kummastuttaa muita kuin Brunilaa itseään.

Libera ilmoittaa olevansa puoluepoliittisesti riippumaton ajatuspaja, jonka missiona on edistää vapautta Suomessa. Mitä vapauteen tulee, se on siitä hieno käsite, että se on käyttäjän määriteltävissä. Käytännössä Liberan agenda on avoimen libertaari. Julkinen velka on ongelma, hallitus on ongelma ja köyhä on ongelma. Yksi ainoa ratkaisu ja totuus ovat säätelemättömät markkinat, jotka ratkaisevat kaikki ongelmat. Liberan vapaus on vapautta valtiosta. On söpöä ajatella, että säätely ja parlamentarismi ovat ongelma eivät ratkaisu, mutta argumentista unohtuu se, että säätelyä on aina jossain muodossa ollut ja tulee jatkossakin olemaan. Koska säätely on pahasta, poistettaisiinko esimerkiksi alkoholin ikärajat ja laillistetaan kannabis?

Juuri kun olin saanut yskittyä äitienpäiväkahvit keuhkoistani, tukehduin aamupalasämpylään lukiessani Mikael Jungerin blogauksen Vastakkaisasettelun aika on ohi. Ja mistä vai? No, Liberan blogista tietenkin. Junger venyttää sosiaalidemokraatin määritelmän aivan uusiin svääreihin. Hänen mukaansa maailma on niin verkostoitunut, että säätely johtaa automaattisesti synenergiatappioon. Säätelyn sijaan Junkkis vaatii lisää yrittäjäajattelua julkiselle puolelle. Sen sijaan, että demaripamppu olisi huolissaan kasvavista tuloeroista ja julkisen sektorin alasajosta, hän peräänkuuluttaa julkiselle sektorille eriarvoistavia rakenteita.

Jungerin johdolla Libera koettaa esiintyä sisäsiistinä objektiivisena think tankkina, mutta todellisuus on jotain muuta. Boxberg kirjoittaa, että Libera on puoluepoliittisesti sitoutumaton ja toimii täysin lahjoitusvaroin. Mitä puoluepoliittiseen sitoutumattomuuteen tulee, ajatuspajan projektikoordinaattorina on toiminut kokoomusnuorten entinen puheenjohtaja ja nykyinen valtuutettu Wille Rydman ja Lepomäki itse ilmoittaa Uuden Suomen Puheenvuorossa puoluepoliittiseksi kannakseen kokoomuksen. No strings attached, kunhan vähän lyödään omiakin.

Lepomäki korostaa Hesarin jutussa, miten vaikeaa rahaa on kerätä, kiitos säätelyn. Rahoitusta on varmasti todella vaikea suhmuroida, kun hallituksessa istuu elinkeinoelämän keulamiehiä ja –naisia, joiden siivellä vapaamatkustaa kourallinen vuorineuvosten skidejä. Mitä taas riippumattomaan tulee, Libera on ideologisesti yhtä riippumaton kuin Suomen kommunistinen puolue. Lepomäelle tosin ei riitä pelkkä kommunismin pyyhkiminen maailmankartalta vaan lisäksi tämä vaati läpinäkyvyyttä. Hallituksen jäsen Brunilalta tiedusteltiin Twitterissa, miksei Liberan rahoitus ole avointa, vaikka tutkimusjohtaja peräänkuuluttaa avoimuutta? Brunilalle tieto tuli yllätyksenä ja tämä lupasi ottaa asiasta selvää. Veikkaisin, että vastauksessa saattaa kestää.

Helsingin Sanomat on ansioikkaasti tutkinut suomalaisen lobbauskoneiston taustoja viime viikkoina. Elinkeinoelämän keskusliitto on ollut ministeriöiden uudistushankkeissa ja lainsäädäntöhankkeissa edustettuna tai lausunnonantajana 1 786 kertaa, mikä tekee EK:sta vaikutusvaltaisimman etujärjestön lainvalmistelussa. Näihin tilastoihin suhteutettuna on kiinnostavaa, että suuryritysten hallituksissa istuvat ”itsenäiset ajattelijat” ovat huolissaan valtion roolista. Jos jostain pitäisi olla huolissaan, kenties lobbauskoneistosta, jonka yksi sivupolku Libera on? Kenties Libera-artikkeli on kumarrus kritiikin kohteeksi joutuneiden elinkeinoelämän lobbareiden suuntaan?

Helsingin Sanomat ei nosta sattumalta ainoastaan vuoden ikäistä ajatusvuoristorataa lehtensä sivuille. En sano, että Brunila olisi käskenyt juttua tekemään. Tiivistän argumentin entisen esimieheni kommenttiin: ”Eikös se ole niin, että jos on kaksi firmaa, joista toinen tuo euron taloon, niin tarvitseeko sitä miettiä kummasta tehdään juttu?” Kommenttia seurasi leikikäs silmänisku, joka ei juurikaan naurattanut. On totuuksia, jotka ovat sanomattakin selviä. Yhden totuuden myyttiä luomalla ei avata keskustelua vaan tukahdutetaan se.

Julkisen sektorin alasajo ei ole myytti saati salaisuus, kuten ei ole myöskään demareiden alamäki, jonka elävä esimerkki libertaarien raamatussa seikkaileva arkkienkeli Mikael on. Yhdessä asiassa Libera ja Lepomäki ovat kuitenkin oikeassa: ajatuspajan aivopierut todellakin kärsivät yleisestä ilmapiiristä. Enemmistön diktatuuri ei jaa Liberan näkemyksiä. On hienoa, että suomalaiset osaavat ajatella ilman pajojakin.

Talous- ja rahakomisaari lausui yllä mainitut sanat Council on Foreign Relationsin kokouksessa New Yorkissa vuonna 2011. Rehn viittaa puheessaan parivaljakon Reinhart ja Rogoff tutkimustuloksiin, joiden pohjalta julkaistiin top selleriksi noussut teos This time it is Different. Kirjassaan Reinhart ja Rogoff väittävät, että talouskasvu hidastuu, jos valtionvelka kasvaa yli 90 prosenttiin bruttokansatuotteesta. Nomen est omen: tämä tutkimus oli jotain aivan muuta kuin antoi ymmärtää.

Suomen omaa Olli-poikaa on kiusattu jo tovi leikkauspolitiikan akateemisesta pohjan puutteista ja paikoin totaalisesta puuttumisesta. Leikkauslinjaa ovat kritisoineet niin nobel-voittajat, elinkeinoelämän vaikuttajat, oppositio kuin johtavat ekonomistitkin. Rehn ei yhden nobelistin kriitiikistä kauhistunut vaan toi leikkauslistojensa tueksi ”uskottavien taloustieteilijöiden” tulokset. Sanomattakin selvää, että tutkimus oli Reinhartin ja Rogoffin.

28-vuotias opiskelija Thomas Herndon kävi R&R:n datan läpi ja loppu on historiaa. Tutkimuksessa ei tehty pelkästään Excel-virheitä vaan osa aineistosta sivuutettiin tietyn lopputuloksen saavuttamiseksi. Lopulta kävi ilmi, että Rehninkin hehkuttama 90 prosentin -sääntö pohjautuu valikoituihin tilastoihin ja tutkimuskohteen laajamittaiseen väärintulkintaan. Yksi opiskelija kyseenalaisti koko leikkauspolitiikan, ja jopa oman professorinsa yllätykseksi, onnistui siinä.

Perussuomalaisten kansanedustaja Ville Vähämäki kyseenalaistaa Ylen haastattelussa leikkauspolitiikan omalta osaltaan ja vaatii matokuurin sijaan lisää julkisia investointeja. Vaikka sitten lisävelalla. Tämä on yksi poliittinen kirosana, jota moni ei uskalla ääneen mainita, kiitos hallitusohjelman tavoitteiden. Hallitseva poliittinen paradigma, jota myös Suomen hallistus Jutta Urpilaisen ja Jyrki Kataisen johdolla toteuttaa, lähtee ajatuksesta, että eurokriisi on velkakriisi ja ennen kaikkea julkisen velan kriisi.

Vaikeiden ratkaisujen tuleville hallituksille siirtämisen lisäksi Jyrkijutan ainoa lääke kriisiin on ollut julkisen sektorin leikkaaminen talouden tasapainottamiseksi ja yksityisen sektorin verotuksen keventäminen. Kriisimaille tarjoillaan risiiniä, vaikka todellinen kriisi piilee rahaliiton rakenteissa ja investoinneissa. Säästöjen sijaan julkinen velka kasvaa samaan aikaan kun työttömyys on räjähtänyt käsiin. Jopa Euroopan komission presidentti Jose Manuel Barroso totesi ennen vappua, että leikkauspolitiikan aika on ohi. Mitä tämä käytännössä tarkoittaa, jäi tosin epäselväksi.

Kukin tekee tulkintansa. Suomen johtava pelialan asiantuntija, kansanedustaja Jaana Pelkonen ehdotti työvoimapolitiikkaan aivan uudenlaista futuristista näkökulmaa: matalapalkkaratkaisua eli madallettua palkkaa työllistymisen takaamiseksi. Sen sijaan, että leikattaisiin, luotaisiin työpaikkoja ja silleen hei: ” Yhden hyvä ei ole automaattisesti toiselta pois.” Ajatus on sinällään söpö, muttei pidä paikkaansa. Matalapalkkaratkaisua on kokeiltu, eikä toiminut. Palkkojen leikkaaminen ei synnytä suoraan sen enemmän työpaikkoja, se vain pienentää palkkakustannuksia. Yhden hyvä on toiselta pois.

Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen VATTin ylijohtaja Juhana Vartiainen kertoo Taloussanomissa, että: ”Mitä enemmän on työn hakijoita, sitä enemmän syntyy työsuhteita.” Olemme ongelman ytimessä. Ongelma on aina työntekijä ei työmarkkinat. Työvoimapolitiikka ei voi perustua pelkästään työmarkkinoiden polkemiseen. Se vaatii myös investointeja. Odotamme jatkuvasti kasvua, joka todellisuudessa se revitään työntekijän kukkarosta. Investointeja ei ole juurikaan näkyvissä, eikä siten työpaikkojakaan.

Ajatus, että kuka tahansa saa työtä, kun vain tarpeeksi hakee, elää sinnikkäästi, vaikka maailma ympärillä muuttuu. Suomalaiset työmarkkinat ovat erittäin kilpailutetut. Uskokaan minua. Been there done that. Ongelma ei ole siinä, etteivätkö ihmiset yrittäisi tarpeeksi tai että työttömyys johtuu pelkästäään työmarkkinoiden toimimattomuutena. Ongelma on siinä, että meillä ei ole tarpeeksi työpaikkoja ja työvoimapolitiikka, joka keskittyy työllistämisen sijaan orjuuttamiseen. Ongelma on joka tapauksessa viime kädessä työntekijän, ei koskaan yrityksen, eikä todellakaan politiikan. Ongelma on eläkeikä, työurien pituus ja liian korkea palkkataso. Sosiaaliturva on ongelmien synty ja juuri, minimipalkka kommunismia ja perustulo utopiaa.

Sosiaali- ja terveysalan kattojärjestön Sosten kyselyssä etuuksia myöntävistä ja hakemuksia käsittelevistä tahoista valtaosa piti väärinkäytöksiä harvinaisina. Sosiaalialan ammattilaiset päinvastoin kokivat, että liian moni jää ilman turvaa ja tuet ovat liian matalia. Vapaamatkustajaloishuijarit elävät lähinnä keskustelupalstoilla ja pääkirjoituksissa. Oxfordin yliopiston professorit David Stuckler ja Sanjay Basu väittävät Why Austerity Kills -kirjassa, että talouden säästökuurit ovat tappaneet tuhansia. Samaan aikaan Hursti kyselee kela-kortteja leipäjonossa.

Kasvu ei synny itsestään. Kasvua pitää ruokkia. Kun talous yskii ja yksityinen sektori on keskittynyt ”tehostamaan” ja ”kehittämään” eli ”erottamaan” ja ” verottamaan”, julkisen sektorin on astuttava kehiin. On tärkeä muistaa, että rahaa pitää säästämisen lisäksi käyttää. Satraappi Laatikaisen aave leijailee edelleen Keskisuomalaisen toimituksessa. Päätoimittaja Pekka Mervola ehdottaa kolumnissaan uusien hävittäjäkauppojen ohella opintotuen takaisinperintää opintojen keskeyttäjiltä. Tuplattu velkataakka lisää työllistymistarvetta ja pakko on toimiva kannustin. Harmi, kun hävittäjätehtaalle ei pääse puolikkaalla maisterin tutkinnolla. Ei etenkään kun koko tehdas ei edes sijaitse Suomessa.

On hienoa, että kansanedustaja Pelkonen sekä Suomen ikinuoret ja aina innovatiiviset päätoimittajat blaastaavat uusia avauksia. Olisi vielä hienompaa, kun nämä työvoimapoliittiset neronleimaukset eivät kävisi aina pienituloisen kukkarolla. Kansanedustajan ja päätoimittajan palkalla on helppo huudella. Euroopan talous on totaalisessa tiltissä eikä se siitä tilttailemalla parane. Kasvua ei edelleenkään luoda leikkaamalla, eikä todellakaan hävittäjiä tilaamalla - tämän toivoisi ainakin gallup-tähti keskustan muistavan. Kasvua luodaan johdonmukaisilla investoinneilla suomalaiseen työhön ja koulutukseen, ei kvartaalitalouden silmänkääntötempuilla tai opiskelijoita kiusaamalla.

”Vastakkainasettelun aika on ohi” – Sauli Niinistön presidentinvaalikampanja 2006

En malta odottaa Hesarin johtavien auktoriteettien Apusen ja Enbusken vappukolumneja, joten kirjoitan omani. Jos satutu olemaan sitä mieltä, että vappu on täysin turha juhlapäivä, jonka ilmeisin syy järkyttävän kännäämisen lisäksi on ammattiyhdistysliikkeen ulkoilutus, kannattaa vaihtaa blogia. Lasi simaa on myös suositeltavaa. Se rauhoittaa.

”Vappumarssi tuo mieleen Yhdysvaltain syvän etelän,” Jari Tervo hauskuuttaa blogissaan. Perinteinen vappumarssi on kirjailijan mielestä sisällissodan uudelleenesitys, jota käydään ideologisista juoksuhaudoista käsin. Tervo on täysin oikeassa. Maa osuu oikeaan, mutta ilmansuunta on hukassa.

Vappu työväen taistelu- ja mielenosoituspäivänä syntyi Haymarketin verilöylyssä Chicagossa 4. toukokuuta 1886. Anarkistien johtamat työläiset vaativat kahdeksan tunnin työpäivää, milloin poliisi mursi mielenosoittajien vastarinnan tappaen ja haavoittaen kymmeniä. Seitsemän anarkistia tuomittiin kuolemaan kostoksi yhdestä pommilla tapetusta kytästä ja voilá: Suomen puistot täyttyvät yli sata vuotta myöhemmin humalaisista lapsukaisista.

Kiitos aktiivisen ammattyhdistysliikkeen, Suomessa on työaikalaki ja poikkeuksellinen sosiaaliturva, kun muu maailma vasta hautaa Thatcheria aavetta. Haymarketin verilöyly on edelleen ajankohtainen, toisin kuin Yhdysvaltain sisällissota. Orjuus tuskin palaa muussa muodossa kuin työntekijöiden etuuksi polkemalla. Työmarkkinaosapuolet epäonnistuivat keskitetyssä ratkaisussa ja EK:n Häkämies lupailee liittokohtaisia neuvotteluja. Luvassa on hillottomia vappumunkkeja duunareille.

Onneksi eduskunta on huolissaan itkevistä syrjäytyneistä lapsista. Tai ainakin Kimmo Sasi on. Harmi vain, että keski-iältään yli viisikymppisten turkistarhaajien lapset huolestuttaa, ei rividuunarin, yh-äidin tai yhdenkään normaalin työttömän lapset. Tai ne teinit siellä puistossa.

Vapun merkityksestä kertoo rakkaan lapsen lukuisat nimet. Jenkkilässä porvaristo julisti vuonna 1921 Vapun "amerikkalaistumispäiväksi" ja vuonna 1958 "uskollisuuspäiväksi". Natsi-Saksassa päivä julistettiin yleiseksi vapaapäiväksi, jolloin nujerrettuja saksalaisia työläisiä kutsuttiin hylkäämään luokkataistelu kansallisten talkoiden hyväksi. Suomessa vappu nimettiin 1979 ”suomalaisen työn päiväksi”. Ovelaa, sillä tällaisesta määriteltämistä puuttuu lähtökohtaisesti luokka-asetelma.

Vappua on helppo vähätellä. Hevosurheilu-lehden päätoimittaja Jussi Lähde vetää pohjat Aamulehden blogissaan: ”Mikä on vapun väri? Punainen, sininen vai vihreä? Yleensä kaikkea tätä ja joukko muunkin värisiä ryynejä oksennuksen keskellä. Vapusta on tullut viinaa ja viihdettä. Vieläko joku oikeasti tarvitsee vappua, siis joku muu kuin krääsäkauppiaat? Trööt!” Eräs ystäväni kommentoi kyyniseen sävyyn päätoimittajan vappukritiikkiä: ”Tuli joulu mieleen.”

Näillä kannatusluvuilla vapun epäonnistumisesta on helppo syyttää vasemmistoa. Demarit ajavat oikeistolaista leikkauspolitiikkaa ja vasemmisto ei ole ihan vieläkään varma, mitä siinä osinkoverouudistuksessa nyt lopulta päätettiin. Logiikka on seuraava: koska vasemmisto ei ole mitä se silloin joskus oli, ei ole vappukaan. Lämsä ja Tervo tyytyvät kuittamaan vapun lyömällä vasemmistoa iän kultaamilla muistoilla.

On erikoista, että vasemmisto on vapun syyllinen ördäävien alaikäisten ohella. Ei oikeisto leikkauslistoineen tai tasaveroratkaisuineen vaan juoksuhaudoissa marssiva vasemmisto. Helsingin Sanomat julkaisi kuluneella viikolla laajan selvityksen, jossa käytiin läpi eduskunnan sidosryhmiä eli ns. lobbareita. Tulos oli varsin mutkaton. Työantajapuolen ”asiantuntijat” vierailevat eduskunnan kuultavinan tuplasti useammin kuin työntekijäpuolen. Tämäkin on toki vasemmiston vika.

Suomessa työläisten vappujuhlien iskulause oli vuosikymmeniä: ”kahdeksan tuntia työtä, kahdeksan tuntia virkistystä, kahdeksan tuntia lepoa.” Kunniakas tavoitte, jossa onnistuttiin. Etuus, josta nauttivat myös päätoimittajat ja tv-koomikot perheineen. Toisin kuin eräs Hesarin suuri ajattelija antoi veroparatiisioksennuskolumnissaan ymmärtää, suomalainen hyvinvointimalli ei ole syntynyt finanssikeinottelusta vaan työstä ja oikeudenmukaisuudesta.

Tervo muistuttaa, että laman aikana vasemmiston pitäisi kasvattaa kannatustaan. Historiallisesti tulkinta on virheellinen. On syytä muistaa, että lama on siirtänyt jokaisen vanhan puolueen ääniä oikeistopopulistisille vaihtoehdoille. Tässä asenneilmapiirissä vasemmistolle vittuilu vapulla on itsessään silkkaa populismia ja näköalatonta konservatismia.

Vappu on sitä mitä me siitä itse teemme. Voimme toki keskustella puistojuopottelusta, vasemmiston alennustilasta ja vaikka Yhdysvaltain sisäpolitiikasta. Voisimme myös keskustella suomalaisesta työstä, hyvinvointivaltiosta ja sosiaaliturvasta. Onhan se vähän turhan rankkaa kamaa vapuksi. Pääkirjoituksissa vappu on pelleneniä, simaa ja serpentiiniä, ei vaikeita yhteiskunnallisia kysymyksiä, joista juhla sai alkunsa. Toisin kuin joulu, pääsiäinen, juhannus tai ystävänpäivä, jotka ovat hirvittävän tärkeitä. Ehdotan, että kielletään kaikki.

Suomen vanhempainliitto ratkaisisi teinien törttöilyn ulkonaliikkumiskiellolla. Kun tätä laajennetaan koko kansaan, ei kukaan marssi kaduilla, ja vappu on pelastettu. Trööt!

"Ennemmin tai myöhemmin myös kaikille kuuluva perustulo tulee muuttumaan itsestään selväksi ihmisoikeudeksi" - Esko Valtaoja

Juuri yliopistosta valmistunut 25-vuotias ystäväni kertoi, mitä vuoden alusta voimaan astunut nuorisotakuu hänen kohdallaan tarkoittaa. Työvoimatoimisto lähettää hänelle tiedotteita avoimista työpaikoista, joihin pitää hakea toimeentulotuen menetyksen uhalla. "En minä niitä paikkoja saa muutenkaan. EIvätkä ne ole edes omaa alaa", ystäväni totesi kyynisesti. Takuu, jonka tarkoitus on taata työ- tai opiskelupaikka ei takaa kumpaakaan, siirtää vain vastuun seuraavalle portaalle.

Ylen tietojen mukaan viime vuonna noin 58 000 alle kolmekymppistä eli vailla työtä. Luku on kasvanut edeltävistä vuosista, mitä selitetään puolestaan sillä, että yhä harvempi työllistyy yhteiskunnan tuella. Näiden tietojen valossa puheet takuutyöstä tai opiskelupaikasta vaikuttavat yhtä realistisilta kuin täystyöllisyys. Totuus on, että alle kolmekymppinen tipahtaa työttömäksi jäädessään tukiviidakkoon, jonka ratkominen vaatii vähintään maisterin tutkintoa sosiaalityöstä.

Tyhjien takuiden sijaan keskustelu yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta kaipaa rakentavia avauksia.

"Perustulo olisi lottovoitto, kaltaisilleni punavihreille nuorille. Olen jo pitkään ymmärtänyt yhden asian itsestäni ja muutamasta lähimmästä ystävästäni. Työnteko nyt ei vaan ole meitä varten," kirjoittaa anonyymi nimimerkki Vasemmistonuorten perustulokampanjan nettisivuilla.

Triple facepalm. Tämä argumentti nousee aina säännöllisesti esiin joko perustulon vastustajien tai kannattajien toimesta. Argumentissa ei ole itsessään mitään vikaa, se voi jopa pitää paikkaansa, mutta se on täysin irrelevantti kommentti perustulon kaltaisesta mallista keskusteltaessa. Eihän osinko- ja yhteisöverotuksen uudistuksen yhteydessäkään käytetty argumentteja, kuten: "Veron lasku olisi lottovoitto kaltaisilleni rikkaille oikeistolaisille sedille. Työnteko nyt ei vaan ole meitä varten." Miksi tällaista retoriikkaa viljellään perustulon kohdalla?

Perustulon keskeinen tarkoitus ei ole yksinkertaistaa tukiviidakkoa tai tarjota hipeille lottovoittoja. Perustulon keskeinen idea on lisätä ostovoimaa vähentämällä yhteiskunnallista eriarvoisuutta ja tarjota paremmat puitteet työntekoon. Meillä on Suomessa jo eräänlainen perustuslaillinen perustulo, joka viime kädessä on toimeentulotuki. Toimeentulotuki ei valitettavasti vastaa nykyistä perustoimeentulon tasoa millään tavalla. Toimeentulotuki on riittämätön, eriarvoistava ja haittaa pahimmassa tapauksessa työllistymistä.

Perustulo ei ole pelkästään oikeudenmukainen ratkaisu vaan ennen kaikkea yhteiskunnallisesti järkevä investointi. Perustulo vähentää muun muassa työttömyyttä, sillä se vastaa nykyisiä työmarkkinoita paljon nykyisiä tukijärjestelmiä paremmin. Pätkä- ja paskatöiden maailmassa liikkuvuus on valttia. Ei tarvitse olla sosiaalityön maisteri tajutakseen, milloin työnteko syö tuloja ja milloin puolestaan kannattaa. Nykyjärjestelmässä lonkan vetäminen ei ole laiskuutta vaan yksinkertaisesti järkevää.

Tyhmäkin tajuaa, ettei Suomi ole Namibia, mutta käydäänpä Namibiassa tsekkaamassa paikallisen perustulokokeilun tuloksia. Vuoden 2008 alussa kokeilu aloitettiin köyhässä Otjiveron maakunnassa. Pelkästään puolessa vuodessa lasten aliravitsemus aleni 42:sta 17 prosenttiin, työllisyysaste kohosi 36:sta 48 prosenttiin, paikallisen terveysklinikan tulot viisinkertaistuivat, ja rikollisuus väheni 60 prosenttia. Jos ei muuta, Otjiveron esimerkki kertoo, että perustulo on varteenotettava vaihtoehto köyhyydenvastaisessa taistelussa.

Köyhyyttä löytyy myös Suomesta. Esimerkiksi köyhissä perheissä elävien lasten määrä on yli kolminkertaistunut vuodesta 1995. Perustulon avulla krooniseen köyhyysloukkuun jääneet ihmiset vapautetaisiin markkinoille. Samalla taattaisiin ihmisarvoinen elämä ja perustuslaillinen perusturva.

Keskustelun ydinkysymys on, mistä massit? Vihreiden ja vasemmistoliiton, jotka ovat perinteisesti ajaneet perustuloa, mallinnukset ovat joko ajan kultaamia tai puutteellisia. Perustulo jakaa kokoomuksen rivit, mutta lähtökohtaisesti tonnia on turha odottaa kuussa. Kaikista perustulovastaisimmat asenteet löytyy keskustan konservatiiveista, perussuomalaisista ja ay-jääristä, jotka näkevät homomörköjä kaikkialla ympärillään.

Palataanpa kehysriiheen. Yhteisösveron laskusta arvioitiin koituvan noin 900 miljoonan veromenetys, josta puolet korjaantuu Jutta Urpilaisen mukaan dynaamisilla vaikutuksilla. Lähtöoletuksena Jutalla ovat valtiovarainministeriön ylioptimistiset talousarviot. Kysymys, mistä rahat, on varsin relevantti.

Jos 900 miljoonan lasku kuitataan dynaamisilla vaikutuksilla, eikö sama päde perustuloon. Mistä rahat? No, dynaamisista vaikutuksista. Ero on, että perustulon dynaamiset vaikutukset eivät perustu valtiovarainministeriön hattaraisiin päiväuniin. Perustulo vähentää työttömyyttä, kasvattaa ostovoimaa ja siten kulutusta. Perustulo, joka korjataan verotuksella ei ole nykyjärjestelmää kalliimpi. Lopulta vaikutukset ovat niin monimuotoiset, että vasta kokeiluvaihe kertoo lopullisen totuuden.

Tällä hetkellä argumentit perustulon puolesta ovat huomattavasti painavampia kuin vastustajien. Kun toinen osapuoli ei suostu edes punnitsemaan vaihtoehtoa puhtaan ideologisista syistä, ei debaattia synny.

Kansalaisaloite perustulon puolesta on kerännyt tällä hetkellä reilut 16 000 tuhatta ääntä. Tätä tahtia 50 000 raja ei rikkoudu aikarajaan mennessä. Perustulo ei ole ihmelääke, joka korjaa kaiken, vaan varteenotettava vaihtoehto, josta tulisi keskustella. On hienoa, että sadat tuhannet ihmiset allekirjoittivat kansalaisaloitteen tasa-arvoisen avioliittolain puolesta. Harmi vain, että massoja ei sosiaalinen yhdenmukaisuus samassa määrin kiinnosta.

Kansanedustaja Silvia Modig ehdotti perustulokokeilun järjestämistä Äänekoskelle. Äänekoski voisi näyttää esimerkki muulle Suomelle. Jos kokeilu ei kannata, perustulokeskustelu voidaan haudata jälleen muutamaksi vuosikymmeneksi. Perustulo on ajankohtaisempi kuin koskaan. Eurooppa polkee ennen näkemättömässä lamassa, jonka varjolla hyvinvointivaltiota leikataan kuoliaaksi. Perustulo ei pidä nähdä vasemmiston tai oikeiston vaihtoehtona vaan kolmantena tienä tilanteessa, jossa uusi avauksia kaivataan. Perustulo ei ole laiskan hipin vaan koko Suomen lottovoitto. On tosin syytä muistaa, että jos ei veikkaa, ei voi voittaa.

E: Toimenpidealoite perustulon puolesta löytyy osoitteesta https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/44 Käykää tutustumassa.

"Ole se muutos, jonka haluat maailmassa nähdä." - Pekka Himan... eiku Gandhi

Seuraa päivän kysymys: ketä syyttää tästä kaikesta? Ilman syyllistä ei ole uhria ja ilman uhria ei ole ongelmaa eli ilman syyllistä ei ole ongelmaa, joten loogisesti pääteltynä syyllisen eliminointi ratkaisee ongelman. Vai mites se meni?

Joskus opettajan hermot palavat hattumaisen teinin perseilyyn. Kun ihmisellä on tunteet pinnassa, järki on jäässä. Yksi harkitsematon liike, kännykkäkamera ja voilá: interwebin ja reaalimaailman kahvihuoneissa riittää keskusteltavaa. Kansa raivostui, opettaja sai potkut ja kansa raivostui uudestaan. Seurasi äärettömän hankala tilanne, sillä kukaan ei enää tiennyt, ketä syyttää. Kohu oli valmis.

Ensin kivitettiin opettaja, sitten kivitettiin oppilaat ja lopuksi heiteltiin summan mutikassa soraa ympäriinsä toivoen, että edes johonkin osuisi. Tärkeintä ei kuitenkaan ole osua vaan yrittää. Jokainen kunnon ajojahti on kollektiivinen ponnistus, joka vaatii niin sanottua ryhmä-älyä. Kuten vanhan kansan hokema tietää: joukossa tyhmyys tiivistyy. Loogisesti ajateltuna tämä tiivistyminen luo elintilaa älykkyydelle.

Aina ei tarvitse kulkea määkivän massan laumassa. Jokainen voi ihan itse, ilman minkäänlaisia lähdetietoja tai ymmärrystä asiasta, määritellä syyllisen. Kotimainen Talvi Digital -tuotantoyhtiö otti neuvosta vaarin ja yhdisti keskoskaapit ja Ylen ulkomaiset ohjelmahankinnat. Yhdellä Game of Thrones jaksolla sais hei keskoskaapin. Tehdäkseen viestinnästään mahdollisimman James Hirvisaarta, tuotantoyhtiön toimitusjohtaja Pekka "ei omia intressejä" Korpela hyppäsi some ojasta some allikkoon ja syytti virheellisistä lähdetiedoista Googlen hakukonetta. Syyllinen on löytynyt. Jos tämä ei toimi, kaiken voi kaataa kännin piikkiin. Suomen yleisintä syyllistä on helppo syyttää.

Täytyyhän tämän kaiken olla jonkun vika! Jos syyllistä ei löydy, voi käyttää käänteistä logiikkaa ja etsiä syyllistä täysin päinvastaisesta suunnasta, johon empiria osoittaa.

Otetaanpa esimerkki. Kun väkivaltainen äärioikeisto hyökkää kirjatapahtumaan kaupunginkirjastossa, syyn täytyy olla äärivasemmistossa. Jos aivot menivät jumiin, tämä on juuri sitä mitä haluttiinkin. Samalla logiikalla oppilaan provosointi johti opettajan reagointiin. Lineaarista ja loogista.

Unohdetaan logiikka hetkeksi. Joskus ongelman esiintuoja ns. whistle blower on syyllinen, sillä kaiken logiikan mukaan ei ole ongelmaa ennen kuin sellainen nostetaan esille. Konsensusta ei kyseenalaisteta.

Otetaanpa esimerkiksi kehysriihi. Neuvotteluista marssi ulos pelkkiä hymyileviä kasvoja. Hallitus, joka on johdonmukaisesti eri mieltä johdonmukaisesti kaikista asioista oli yht äkkiä johdonmukaisen samaa mieltä suurin piirtein kaikesta. Me kaikki voitimme, vaaleanpunaista hattarapaskaa ja nami-nami-bumtsi-bum. Sitten ministeri Arhinmäki pilasi kekkerit nostaen esille kiusallisia porsaanreikiä pursuavan osinkoverouudistuksen. Kenen vika? No, Arhinmäen tietenkin. Ilonpilaajat muistetaan äänestyskopissa.

Syntipukki on hieno sana. Sillä tarkoitetaan syyllisen etsimistä, joka ei ole itse asiassa syyllinen tai tämän syyttämistä ihan vaan vastuun välttelemiseksi. Jos ihmiset ovat turhautuneita tai onnettomia, he kohdistavat vihamielisyytensä usein ryhmiin tai yksilöihin, jotka ovat epäsuosittuja, erottuvia ja voimattomia. Maahanmuuttajat ovat klassikko, Yle toimii aina, kuten edellä huomasimme ja aina on persut. Tai kapitalistit. Tai kommunistit. Tosin keskusta pettää aina, sanovat.

Esimerkki. Kun pääministeri suhmuroi kaverilleen 700 000 euron tutkimusrahoituksen, voi alkaa vaikka syytellä kaveria, joka ei ole itse asiassa tehnyt mitään väärää. Kokoomus käynnisti oman koulukiusaamiskampanjansa, jonka ei suinkaan ollut tarkoitus vierittää syytä kohututkijan niskoilta vaan nimen omaan pitää keskustelu mahdollisimman kaukana omasta puolueesta eli kohututkijan niskoilla.

Minua ei suoraan sanoen kiinnosta lainkaan, kuka on syyllinen. Se on triviaa. Poliisi tutkii ja tuomioistuin hutkii. Tärkeämpää on kysyä mistä ongelma johtuu, ei kenestä? Keskoskaappikeskustelussa keskustelu ohjautui oikeille raiteille. Kysyttiin ihan vakavissaan, unohtuivatko verot? Syystäkin. Kohuopettajakohussa soisi muistettavan saman. Sen sijaan, että osoittelemme kilpaa sormella ja koetamme itkunsekaisin tunneryöpyin päteä anonyymeillä foorumeilla, pitäisikö meidän puhua luokkakoista, opettajien työtaakasta, palkkauksesta ja homekouluista. Ei se tarkoita, etteikö vanhempien tarvitsisi katsoa peiliin. Taikka opettajien. Tai oppilaiden. Sitä voi tehdä ihan itse kukin kohdallaan.

E: Ajatellaanpa hetki lapsia. "Tuoreen tutkimuksen mukaan vanhempien syyllistävä kasvatustapa arjen vuorovaikutustilanteissa heijastuu lapsen käytökseen. Syyllistävän kasvatusasenteen taustalla on usein vanhemman oma pahoinvointi ja uupumus. Tutkimuksesta kävi myös ilmi, että vaikka sekä äidin että isän käyttämänä syyllistävä kasvatus lisäsi lapsen negatiivisia tunteita, tämä näkyi erityisesti isän kohdalla," Ylen uutinen kertoo. Jokainen voi päätellä tästä, millaisen esimerkin itse antaa.

Sovitaanko, että kaikki ovat kollektiivisesti syyllisiä. Kun kaikki kantavat vastuun, voisimmekin tehdä seuraavaksi jotain konkreettista ongelmien korjaamiseksi.

Voinko puhua suoraan? Puhun kuitenkin. Minua vituttaa sosiaalisessa mediassa pyörivät kerjäyssivustot. Dollari per klikkaus, shareta elämä ja auta prinssiä - tienaa timantteja. Kusetuksia, skämmejä ja markkinointikikkoja. On myös kampanjoita, jotka ovat todellisia ja joiden rahat menevät oikeaan tarkoitukseen. Kuluneella viikolla otsikoihin nousi keskosena syntyneen lapsen isän perustama 875 grammaa sivusto, jota seuraa jo yli 80 000 ihmistä. Alun perin pienen piirin yhteisöstä tuli nopeasti hitti, vertaistukiryhmä ja lopulta keräys Lastenklinikoiden kummit Ry:n avustuksella.

Jokaisella kolikolla on kuitenkin puolensa, miekassa on monesti kaksi terää ja aina auttaminen ei ole yksioikoista. Tämä tarina saa alkunsa tanssilavalta. Tarkemmin ottaen Arja Korisevan keikalta. Arja, tuo iskelmälavojen ikinuori prinsessa, lupasi lahjoittaa keikkatuotot Lastenklinikan kummien kautta paikalliselle yksikölle. Eräs maakuntalehden kollega ehdotti, että kysyisin lahjoitusvarat saaneelta klinikalta, miten varat vaikuttavat klinikan budjettiin? Toisin sanoen: alimitoitetaanko budjettia tasaisesti ropisevien lahjoitustulojen varjolla?

Ennen kuin jatkan, tehdään muutama asia selväksi: auttamisessa ei ole mitään vikaa, 875 grammaa-ryhmässä ei ole mitään vikaa, Lastenklinikan kummit Ry:ssä ei ole mitään vikaa eikä itse klinikoitakaan voi kuin ylistää. Puhumme nyt niukoista resursseista ja aiheesta, joka kyllä tiedetään, mutta josta ymmärrettävistä syistä puhutaan varsin vaitonaisesti.

Törmäsin vuosia sitten seinään nimeltä sairalan talouspäällikkö, joka kertoi sen mitä kaikki muutkin: "Lahjoitukset eivät missään nimessä vaikuta bujettiin, ne nopeuttavat laitehankintoja." Kaikki eivät olleet yhtä hiljaa. Julkaisin osastolla viikkoja istuneen äidin sekä erikoissairaanhoitajan kriittiset kommentit. Sairaanhoitaja perui jälkeenpäin puheensa ja lehti, jossa työskentelin julkaisi äidin oikaisun, jossa ei mitään oikaistu, ylistettiin vain klinikan toiminta maasta taivaisin. Jotkut tahot ovat moraalisesti liian korkealla keskustellakseen ongelmista.

Moraali on koko kysymyksen keskiössä. "Poliittisille päättäjille voi muodostua moral hazard -ongelma: jos yksityistä rahaa on runsaasti tarjolla, päättäjät voivat lyhytnäköisesti rajoittaa julkisten resurssien suuntaamista. Tähän ei tule sortua", kansantaloustieteen professori Vesa Kanniainen toteaa Helsingin Sanomien haastattelussa. Kanniaisen kommentti liittyy Helsingin uuden valtakunnallisen lastensairaalan kroonisiin rahoitusvaikeuksiin.

Lastensairaala on erinomainen esimerkki ongelmasta, jonka Kanniainen nostaa esille. Sairaalan on tarkoitus korvata nykyinen lastenklinikka, joka kärsii vakavista sisäilmaongelmista ja kosteusvaurioista. Erittäin sairaiden lasten hoitoyksikkö on siis umpihomeessa. Uuden sairaalan oli tarkoitus valmistua vuonna 2017. Tällä hetkellä projektista puuttuu arkkitehti, rahoitus sekä rakennuslupa, joten hommat on niin sanotusti hieman levällään. Vakavin ongelmista on 160 miljoonan budjetti, josta Hus rahoittaa 40 miljoonaa, valtio 40 miljoonaa ja loput herra tietää kuka. Grand plan on kerätä puolet budjetista lahjoituksin. Tähän mennessä keräys on tuottanut 2 miltsiä, joten kirittävää riittää. Tätä tahtia Suomi täyttää 200 vuotta sairaalan avatessa ovensa.

"Nimen omaan nopeammin saadaan uudempia, uutta tekniikkaa olevia laitteita, koska tänä päivänä tekniikka vanhenee niin nopeaan tahtiin, että kun budjettivuosi on budjettivuosi, sitä pitää osata jo ennakoida aina seuraavaa vuotta. Näillä lahjoitusvaroilla me voimme hankkia nopeampaan tahtiin, kun saadaan rahat kasaan, " Ylen haastattelema osastonhoitaja kertoo lahjoitusvaroja käsittelevässä jutussa. Lastenklinikan kummit Ry, joka lahjoitti lastenklinikoille vuonna 2011 1,4 miljoonaa euroa, kertoo sivuillaan päinvastaista: "Sairaaloiden budjettivarat eivät riitä kaikkien tarpeellisten laitteiden hankintaan, vaan apua tarvitaan jatkuvasti."

On vaikea sanoa, kumpi totuus on todempi. Yksi asia on kuitenkin varmaa ja tämän kertoo jo Helsingin lastensairaalan rahoitusongelmat: sairaaloilla on tiukka budjetti ja lahjoitusvarat ovat tervetulleita. Ongelma on siinä, että lastenyksikkö ei voi sanoa budjettivarojen olevan riittämättömiä tarpeellisten laitteiden hankintaan. Näin ei voi olla. Toisaalta, Lantenklinikan kummien täytyy oikeuttaa jotenkin toimintansa ja se tapahtuu tehokkaimmin pieniä elämiä keskoskaapeilla pelastaen. Molemmilla on intressinsä ja totuus seuraa jossain välimaastossa. Budjetoinnin idea on nimen omaan arvioida tulevan vuoden kustannukset. Kun osastonhoitaja sanoo, että lahjoitukset nopeuttavat laitehankintoja, sanooko hän silloin, ettei laitteita alun perinkään budjetoitu?

Eikä kukaan ajattele lapsia ja kenen on vastuu? Solidaarisuus korreloi seksikkyyden kanssa ja no, luonnollisestikin hallituksen, joka päättää terveydenhuollon budjetista. Lamalla on tunnetusti helppo oikeuttaa pieni kiristys, koska yhteiset talkoot ja ninninnöö. On kuitenkin syytä muistaa, että tilanne oli tismalleen sama jo vuosia ennen kuin kansa oli edes oppinut sanan subprime. Emme siis puhu laman aiheuttamista rahoitusvaikeuksista vaan systemaattisesta julkisen terveydenhuollon piiskaamisesta. Suomalaiseen oikeustajuun ei istu ajatus kaikista heikoimmilta ja avuttomimmilta leikkaamisesta. Jos edes heikoimpia ei auteta, autetaanko muita lainkaan?

Budjetin ulkopuolisen avun ja lahjoitusten ongelma piilee epätasa-arvoistavissa käytännöissä. Lastenklinikoiden tapauksessa lahjoitukset varmistavat laitehankinnat, mutta miten on esimerkiksi vanhustenhuollossa tai esimerkiksi päihdetyössä? Kynnys narkomaanien hoitoon lahjoittamiselle on hieman korkeampi kuin suloisten pikkulasten auttaminen, vaikka molemmilla on samat perusoikeudet hoitoon. Eduskuntaan on tulossa piakkoin käsittelyyn kuntalain uudistus, jossa lakia virtaviivaistetaan EU-lainsäädännön kanssa. Suomennetaanpa. Asialistalla on julkisten palvelujen yhtiöittäminen ja ulkoistaminen yksiköiksi, jotta julkishallinto ei sotkisi markkinoita. Julkisen valtaa hivutetaan yksityisen harteille ja markkinoiden armoille.

Epäsata-arvon lisäksi lahjoituksia painaa toinen vakava ongelma: lahjoitukset ovat täysin markkinoiden liikkeiden sanelemia. Kun budjetissa varaudutaan tulevaan tuloskauteen, lahoituksien logiikkaa sanelee ostovoima ja markkinointi. Lastenklinikan kummit Ry:n vuosiraportissa todetaan, että lama näkyy myös lahjoitusten määrässä. Kun lahjoituksia tarvitaan kipeimmin, lahjoitusten volyymi tippuu. Samaan aikaan hallitus on valinnut leikkausten tien ja samaan aikaan lahjoitusvarat vähenevät. Mitä suurempi osa terveydenhuollosta nojaa lahjoitusvaroihin, sitä haavoittuvamman se itse järjestelmästä tekee.

Lahjoittamisessa ei ole mitään vikaa. Siinä, että jo budjetoinnissa lasketaan lahjoittamisen varaan on paljon vikaa. Vapaaehtoisten lahjoitusten nimeen vannovat libertaarit unohtavat, että antamalla yhdelle taholle he saattavat irrottaa varallisuutta täysin toiselle taholle. Julkinen terveydenhuolto on rahoitettava johdonmukaisesti valtionkassasta, ei sattumanvaraisista hyväntekeväisyystuloista. Viime tarkastuksella elimme vielä hyvinvointiyhteiskunnassa, jossa terveydenhuolto kustannetaan verovaroin. Helsingin lastenklinikan tila on häpeällinen. Tätä ongelmaa ei ratkaista kerjäämällä vaan budjetoimalla.

"Kypros on tunnetusti rikollisten suosima veroparatiisi, jossa pankkisektorin sääntely on löyhää." - Ilkka Kanerva hallitukselle jätetyssä kirjallisessa kysymyksessä koskien Kyproksen mahdollista EU-tukipakettia.

Katson Ylen A-Talkia. Maailma on tullut hulluksi. Persujen Terho on huolissaan peppegrilloista, keskustan Puumala kuullostaa kommunistilta ja demarien Jaakonsaari puolustelee pankkiryöstöä. Kokoomuksen Sasi istuu hiljaa sivussa ja hymyilee. Mieleen tulee Montgomery Burns. Tässä seurassa on helppo loistaa. Keskustelu käsittelee Kyprosta, pientä saarivaltiota, jolla on suuri hätä. Rahat on loppu ja konkurssi kummittelee kulman takana.

Onneksi on EU. Kyproksen tukipaketti jatkaa johdonmukaista elvytyspolitiikkaa eli ratkoo velkakriisiä lisävelalla. Kypros on kuitenkin poikkeus, muistutetaan, sillä Kypros on veroparatiisi. Hallituspuolueiden mukaan tilintarkastuksin sekä pääoma- ja osinkoveroja nostamalla paratiiseista päästään. Harmi vain, että tämä ei pidä paikkaansa.

Matkataanpa Venäjälle Moskovan Butyrkan vankilaan. On lokakuun 16. päivä vuonna 2009 ja asianajaja Sergei Magnitski on juuri löydetty kuolleena sellistää vain seitsemän päivää ennen vuoden tutkintavankeuden päättymistä. Ruumiinavaus osoittaa myöhemmin, että asianajaja kuoli kidutuksesta saamiinsa vammoihin. Magnitskia syytettiin veropetoksesta. Todellisuudessa hän istui vankilassa paljastettuaan järjestelyn, jonka turvin hallituksen virkamiehet suhmuroivat sijoituskonsulttiyhtiö Hermitage Capital Managementin kautta 230 miljoonan taalan potin, joka sitten jatkoi matkaansa pois äiti Venäjältä. Case-Magnitski nousi otsikoihin ympäri maailmaa, samaan aikaan kun HCM:n rahat katosivat veroparatiisien holveihin.

Ei liene yllätys, että tässä vaiheessa tarinaan astuu Kypros. Kypros on tunnetusti likaisen rahan keskus ja myös valtaosan HCM:n varoista epäillään päätyneen saaren pankkeihin. Kyprokselle valui ruplaa kuin roskaa Neuvostoliiton romahtaessa ja eliitin kahmiessa neuvostokassan pohjalta minkä kiinni saivat. Laiton varallisuus on piilotetava, muuten se on riski. Saksan tiedustelupalvelu BDN:n tietojen mukaan Kyproksessa on venäläisten talletuksia n 20 miljardin euron edestä. Nyt pääsemmekin asian ytimeen: puhuttaessa rikollisesta rahasta, on aivan yksi ja sama, kuinka paljon Kyproksen pääoma- ja osinkovero ovat, sillä pankkisalaisuus on palvelu, josta maksetaan. Veroparatiiseista elää mm. se harhaluulo, että niillä olisi jotain tekemistä verokilpailun ja alhaisen veroasteen kanssa. Veroparatiisin keskiössä on pankkisalaisuus, jonka turvin omistajuus piilotetaan eikä veroja tarvitse maksaa lainkaan!

Kun suomalainen vasemmisto valmistautui kerrankin rökittämään rötösherroja, langat lauloivat Kyproksella. Brittilehti Telegraphin saamien tietojen mukaan Kyprokselta pakeni pelkästään helmikuun viimeisen viikon aikana rapiat miljardi euroa. Saksalaislehti Frankfurter Allgemeine Zeitung ja uutistoimisto Reuters saivat tietoja pankkisulun vuotamisesta keskuspankkilähteiltään aivan neuvottelujen loppusuoralla. Pankkisulusta huolimatta Kypros vuoti kuin siivilä. Kun tavalliset kyproslaiset seisoivat suljettujen pankkien edessä, sivukonttorit rälläsivät minkä kerkesivät. Kun sopimus lopulta solmittiin, rötösherrat olivat jo kadonneet rahoineen. Europäättäjien sekoilu Suomen johdolla ei ostanut muuta kuin aikaa suursijoittajille vetää rahansa turvaan. Samalla Suomen hallitus avasi Pandoran lippaan tehdessään Kyproksesta sijoittajavastuun ennakkotapauksen. Näistä doktriineista saavat myöhemmin muutkin nauttia.

Huolestuttavaa Kypros-keskustelussa on se, ettei pankkisalaisuus mahdu edes asialistalle, vaikka se on itse ongelma. Andorra, Liechtenstein, Belgia ja Sveitsi ovat luvanneet avata pankkisalaisuuttaan OECD:n mustan listan pelossa. Kehitys on positiivista, mutta eurooppalaisella yrittäjällä on vielä vaihtoehtoja. Löytyy Mansaarta, Luxemburgia, Monacoa ja Jerseytä ihan tosta naapurista; Kyproksen kohdalla ei ole pahemmin pankkisalaisuudesta puhuttu ja maailman toiseksi suurin veroparatiisi on osa unionia. Puhun siis Lontoon finanssikeskuksesta City of Londonista.

Mutta hei, Kypros on kaukana Suomesta ja poikkeustapaus. Tämä mesoaminen janottaa, joten lähdetäänpä kaljakauppaan. "Siwa on sentään suomalainen," ystäväni hehkuttaa. Tämä on lähtökohtaisesti hauska ajatus S- ja K-mafian maassa, mutta se on oma tarinansa. Harva tietää, että supisuomalainen Siwa on tätä nykyä yllättävän kaukana. Ihan Jerseyn saarella saakka. Suomen Lähikauppa Oy a.k.a. Valintatalot ja Siwat osti vast ikään the Triton niminen rahasto, joka pitää majaansa Jerseyn saarella eli veroparatiisissa. Siwojen siirto paratiisisaarelle sivutettiin parilla otsikolla. Veroparatiiseihin on erittäin vaikea puuttua, jos niitä ei oteta vakavissaan. Samaan aikaan Suomesta rakennetaan veroparatiisia hallintarekisteriuudistuksen turvin. Kyllä se kansantalous siitä kasvuun lähtee, kun veropohja pehmenee.

Liisa Jaakonsaari antoi ymmärtää A-Talkissa, että veroparatiisi voitetaan verottamalla. Väännetäänpä rautalangasta: vaikka sanasta veroparatiisi voisi tehdä tulkinnan, että k.o. paikka olisi verotuksen suhteen paratiisi, tämä ei pidä täysin paikkaansa. Veroparatiisi on sellainen paratiisi, jossa ei pankkisalaisuuden turvin tarvitse maksaa veroja lainkaan eli veroton paratiisi. Pankkisalaisuus on finanssituote siinä missä muutkin. Ei ole sattumaa, etä esim. Sveitsi, jossa pankkisalaisuus on perustuslaillinen (on siis rikollista edes tiedustella tietoja tilien omistajista), kerää hitosti hilloa, vaikka itse pankkipalveluja saisi halvemmallakin.

On harhaanjohtavaa yhdistää veroparatiisin murtaminen ja tukipaketit toisiinsa. Kypros-paketin saapuessa eduskunnan käsittelyyn pääsiäisen jälkeen, jokainen voi ihan itse veikata paljonko maan pankeissa on pätäkkää jäljellä. Tilintarkastusten jälkeen lieneekin taas tiedossa melkoinen pääomatsunami takaisin maahan, mikäli pankkisalaisuuteen ei puututa. Laskun maksavat tavalliset kyproslaiset.

Isoin ongelma taistelussa veroparatiiseja vastaan on koko ns. offshore-verkoston aliarvioiminen. Puhumme globaalilla tasolla todella isoista rahoista, jotka ovat verottajan ulottumattomissa. Nicholas Shaxson muistuttaa veroparatiiseja käsittelevässä kirjassaan Treasure Islands, että sama offshore-järjestelmä oli osallinen subprime-kuplan rommauksessa. Tästä alkoi globaali taantuma, joka Kyprostakin koettelee. Olemme nyt pelastamassa offshore-järjestelmän sydäntä mitään muuttamatta. Sitä sopii miettiä Siwa-kässi kädessäkin. Veroparatiisi on köyhän helvetti.

Suomessa kansa marssii kaduille ainoastaan kännissä tai lätkäpäissään. Yleensä molemmissa. Tänään oli toisin. Eduskuntatalon eteen marssi 5 000 opiskelijaa vastustamaan uusia leikkauksia ja puolustamaan menestystarinaa nimeltä suomalainen opintotukijärjestelmä.

Tänään hallitus kokousti kehysriihen ympärillä. Rahat ovat vähissä ja opiskelijaa on kiva verottaa. Pahimmilta uhkakuvilta säästyttiin, mutta kehysriihen tulos oli opiskelijan perspektiivistä vanhaa kunnon haista vittua: parannukset jäivät lainatasolle ja yliopistoindeksi pysyi jäissä. Tämä tarkoittaa vähemmän rahaa yliopistoille vastoin hallitusohjelmaa, jossa yliopistojen rahoitus luvattiin turvata.

Palataanpa vuoden alkuun. Olis synkkä ja myrskyinen yö, valtiontalous persellään ja hallitus heikko. Valtiovarainministeri Jutta Urpilainen (sd) kutsui opiskelijajärjestöt keskustelemaan. Järjestöt vastasivat suden ulvontaan. Opetusministeri Jukka Gustafson (sd) ei neuvotteluja Voiman kyselyjen mukaan "tunnistanut" (ministereillä on tunnetusti heikohko muisti), mutta aika moni muu on jälkeenpäin tunnisti. Keskustelun agenda ei ollut kaunis: indeksit voidaan unohtaa - olemme jälleen opiskelijan kukkarolla.

Kysymys on opintotuen lainapainotteisuudesta. Suomessa on perinteisesti universaali järjestelmä, jonka puitteissa opiskelija saa karkkirahaa koko opintojensa ajan. Karkkirahaa, sillä opintotuki ei ole sidottu indeksiin toisin kuin liki kaikki muut sosiaalietuudet. Ja tämä näkyy. Opintuella ei pärjää ja ainoa vaihtoehto töiden lisäksi on opintolaina. On myös syytä muistaa, että hallitus leikkasi jo tämän vuoden budjetissa opetuksesta ja tutkimuksesta 300 miljoonaa euroa. Pieni lisänipistys ei siis tunnu missään.

Palataanpa viime kesään. Opetusministeri Gustafssonin erityisavustajaksi valittiin STTK:n koulutuspoliittisen neuvonantajan paikalta Aleksi Kalenius (sd), joka aikanaan tuotti Kalevi Sorsa säätiölle raportin Vapauden koulutuspolitiikka, joka kosiskelee maksullisen koulutuksen ja maisteriveron kanssa. Maksullinen koulutus nousee pinnalle aina säännöllisesti, kun kokoomusnuoret eivät saa palstatilaa tai uusi idealistinen puheenjohtaja keksii neliskulmaisen pyörän uudelleen.

Takana kehityksessä ovat IMF:n ja OECD:n raportit, joita Katainen lukee kuin raamattua. Elinkeinoelämää ei ilmainen kiinnosta, sillä on katsos paha rahastaa. Mitä isot edellä sitä Jyrki-boy ja Juttis perässä. Maaraportit ylistävät suomalaista koulutusta, olemme esimerkkivaltio, pisa-tulosten huippu ja siitä huolimatta on parantamisen varaa. Ongelma on siinä, että koulutusjärjestelmä ei ole yksityisen vaan julkisen sektorin hallussa. Tai siis oli ja sitten tuli yliopistouudistus, joka muutti koko yliopistojen rahoituspohjan. Samaan aikaan Kataisen sateenkaarihallitus leikkasi yliopistojen rahoitus. Sama linjakas meno jatkui kehysriihessä.

Urpilainen uhkasi Voiman Fifin saamien tietojen mukaan muuttaa opintotukijärjestelmän lainapainotteiseksi, jos solidaarisuutta ei heru. Sen opiskelijat osaavat. Sitten perseiltiin ja lujaa. Opiskelujarjestöjä, SYL:n ja SAMOKin johto pieraisi ns. 5+1 esityksen, joka oli askel kohti lainapainotteisuutta, joskin iisimpi malli kuin päähallituspuolueet vaativat. Esitys oli plan b, kertoo eräs hallituksen jäsen. Niin pitkään olikin, kunnes se yhtäkkiä löytyi allekirjoitettuna Urpilaisen työhuoneesta. Kentällä oltiin hieman hämmentyneitä, sillä asiasta ei keskusteltu eikä esitys ollut saanut ylioppilaskuntien tukea. Opintotuesta vastaava ministeri Paavo Arhinmäki (vas) sai tiedon opiskelijajärjestöjen paniikkipaperista Kataisen esikunnalta!

Eduskuntalolla 5 000 opiskelijan massan eteen marssitettiin hallituspuolueiden ja opposition edustajat. Ja voi veljet, että oli vaivaantunutta. Opiskelijoille luvattiin maa taivas, kuu ja tähdet. "Kuka uskoo näitä lupauksia?", juontaja kysyi ja kansa vastasi: "Ei kukaan!" Ja kun kaikki odottivat perseraiskausta, hallitus piti sanansa. Se ei tosin tarkoita, etteikö opetuksesta ja koulutuksesta tingitä. Leikkuri kävi ja opiskelijoiden sijaan sivalletiin oppilaitoksia. Vasen käsi löi femman ja oikea vei avaimet.

"Opintotukimielenosoitus oli ajattelematon", kirjoittaa lukiolainen (kok) Helsingin Sanomissa. Rahan riittäminen opiskeluun on kuulemma lähinnä budjetointikysymys. 343 625 euron vuosituloilla on kiva suoltaa paskaa. Tosi asia on se, että opiskelijat ovat ainoa kansaryhmä, joka elää köyhyydessä hallituksen siunauksella, mutta onhan sitä aikaisemminkin selvitty, perkele. Kaikki hiihtämään kouluun kolmenkymmen asteen pakkasessa oikeistodemarimafian nälkäisten silmien kiiluessa pimeydestä. Ei tunnu missään.

Opintotuki laahaa edelleen Neuvostoajalla. Siinä ei paljon lupaukset indekseistä lohduta. On lapsellista väittää isin rahoilla rällätessä, että opintotuen nostaminen ihmisarvoiselle tasolle olisi itsekästä. Minä en ole enää opiskelija, jos opintotuki sidotaan indeksiin suunnitellusti. Kysymys ei ole omista eduista vaan tulevista sukupolvista, oikeudenmukaisuudesta ja suomalaisen menestystarinan tulevaisuudesta.

Opetusministeriössäkin opitaan: isoja suuntaviivoja piirretään hiljaa salassa valmistellen ja pienin askelin soveltaen. Luovuttaessaan plan B:n opiskelijajärjestöt alistuivat uhkailuun ja kusivat demarimafian johdolla opiskelijoiden nilkoille. Herrahississä riittä trafiikkia.

SYL, Arhinmäki ja Näpit irti opintotuesta -kampanja julistivat kehysriihen ratkaisut opiskelijoiden voitoksi. Torjuntavoitto on siinä mielessä kiva taistelu, että hävitessäkin voitetaan. Tätä voittoa voi verrata voitokkaaseen Jatkosotaan: itsenäisyys säilyi, mutta Karjala meni. Nyt opintotuki säilyi, mutta yksi indeksietuus iskettiin jäihin. Luojan kiitos jotain hyvääkin: opintotuki luvattiin sitoa indeksiin kuukautta suunniteltua aikaisemmin. On luvattu joskus aikaisemminkin. Veikkaisin, että eduskuntatalon portailla tavataan.

E: Iltalehti kertoi, että mielenosoitus opintotuen puolesta ei sujunut ongelmitta. Kun viisituhatta ihmistä liikahtaa, sekaan mahtuu idiootteja. Yksi soihtu, nopea pidätys ja seksivaupum. Suomalaisten mielenosoitusten historiassa tämä on radikaalia. Se on saatana sääli.

Heräsin eilen kolmekymppisenä. Sen pitäisi tuntua erilaiselta, yhteiskunta kertoo. 1900-luvun alussa tässä iässä keskimäärin kuoltiin. Haen lohtua todennäköisesti alkavalle kriisille Vauva-lehdestä. Artikkeli kertoo, että me kolmekymppiset olemme vapautuneita, stressittömiä yksilöitä, jotka osaavat pysähtyä ja nauttia arjen pienistä iloista. Päivän empiirisen testaamisen perusteella olen edelleen kahlittu, stressaantunut ja jatkuvasti liikkeessä.

En ole yksin. Me kolmekymppiset olemme suuren ikäluokan lapsia; lankapuhelimen ja laman lapsia; lapsia, joilla ei ollut nettiä ja joille Commodore kuusneba oli high techia; lapsia, joille MTV ei tarkoittanut Jersey Shorea; lapsia, jotka syntyivät hyvinvointiyhteiskuntaan. Me tienaamme työtehtävästä riippuen keskimäärin 2 500 - 3 500 euroa kuukaudessa. Minä en, mutta moni tienaa. Sen lisäksi kehomme alkaa hiljaisen taantuman, vääjäämättömän kuoleman. On se vanheneminen siunaus.

Miksi helvetissä pitäisi ajatella, että vanheneminen on siunaus? Vanheneminenhan on katastrofaalinen ongelma sekä Suomessa, Euroopassa että kehitysmaissa. Suomessa tikittää valtava eläkepommi suurten ikäluokkien eläköityessä. Yleisen harhakuvan sijaan eläkkeet eivät mene säästötilille vaan nykyisten eläkkeiden maksuun, mikä herättää mielenkiintoisen tilanteen, jossa eläkkeensaajia on maksajia enemmän. Heitetään soppaan taantuma ja vähän alkaa hirvittää, miten paljon meistä kolmekymppisistä vielä revitään. Eläkeiän nostajat elävät rinnakkaisessa todellisuudessa työmarkkinoiden kanssa. Suomessa Ylen tietojen mukaan ainakin 58 000 alle kolmekymppistä työtöntä. Suhteutetaan siihen, että meitä kolmekymppisia on rapiat 70 000.

Suomessa vanhenemisen haasteeseen pystytään vastaamaan. Kehitysmaissa tilanne on hiukan toinen. Tarkoitukseni ei ollut alun perinkään kirjoittaa kolmekymppisistä, mutta vastaani sattui evankelistojen propagandavideo, jossa kumotaan "liikakansoituksen myyttiä". Argumentti on nerokas: kaikki maailman ihmiset mahtuvat yhteen Yhdysvaltain osavaltioon. Johtopäätös on vielä nerokkaampi: ongelmaa ei siis ole. Niin, kröhöm, ongelmahan onkin tilassa.

Meitä on tällä planeetalla aika monta. Meitä on tätä virkettä kirjoitettaessa reilut 7 020 237 900. Se on aika paljon populaa tämän kokoiselle kiviselle pallolle. Viime vuonna maailman tuottamat luonnonvarat oli käytetty elokuun loppuun mennessä. Vuosi vuodelta päivä tulee aikaisemmin ja aikaisemmin. Ongelma ei siis ole tilassa. Tila on toki ongelma, sillä kun ihminen voittaa etäisyyksiä bambit kuolee. YK:ta on syytetty väestönkasvulla peloittelulla ja tilastonvääristelyistä. Itsenäinen turkimusryhmä Institution of Mechanical Engineers (IME) julkaisi taannoin raportin, joka sai YK:n tilastot näyttämään lämminhenkiseltä kokoperheen elokuvalta. Raportti arvioi, että meitä on täällä vuonna vuosisadan loppuun mennessä yli 9,5 miljardia. Siinä perässä on siis kahdeksan nolla. IME:n viesti on selvä: maailma ei tule tätä kestämään.

Tilanne on kestämätön monella tapaa. Kun länsimaat kärsivät alhaisesta syntyvyydestä, jo ennestään kuormitetuilla alueilla väestönkasvu on karannut täysin käsistä. Indonesian , Bangladeshin ja Intian kaltaisissa maissa tila alkaa loppua ihan aikuisten oikeasti. Se, että evankelistat kaikissa jaloudessaan jakavat tilaa ameriikasta, on toki söpöä, mutta veikkaan että keskilännen aavikko-osavaltiot tarjoavat vähemmän resursseja kuin indonesialainen kaatopaikka. Pahiten ylikansoitetuissa maissa ns. laajennettu perheyksikkö on ainoa toimeentulon lähde ja sosiaalituki. On paha mennä sanomaan köyhälle viljelijälle, että nyt nussitaan kumin kanssa ja siitään ainoastaan yhden lapsen verran. Ei sekään ole kestävää.

On kiva demonisoida Kiinaa yhden lapsen politiikan perusteella. IME:n ja YK:n laskelmat eivät ole vitsi vaan karua totuutta. Ei ole sattumaan, että ruuan hinta nousee reaalisesti ihan ilman keinotteluakin. Resurssit ovat niukat ja niistä on pakko jakaa yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi. Se mitä Kiina teki ei ole välttämättä eettistä, mutta äärettömän pragmaattista se on. Yksilöllä on vapaus valita lastensa määrän, sanoo liberaali. On se vaan helppo sanoa, kun syntyvyys on omassa maassa laskussa. Muiden ongelma: pois silmistä, pois mielestä.

Vanhuus on pyhä toistellaan. Tiedejulkaisut puhkuvat optimismia: kohta on kuolema selätetty. On erittäin Einsteinia ja Nobelia luoda lääke, joka tuhoaa koko planeetan. Eikö olisi rehellisempää tuomita ikuisen elämän keksijä ikuiseen kadotukseen? Sen tason munauksesta puhumme. Ei ihme, että salaliitot ihmiskunnan tappamisesta pelastamisen sijaan elävät vahvoina. Yksi kuuluisimpia ylikansoittumiseen liittyvistä salaliittoteorioista sai alkunsa 80-luvulta ns. Rooman Klubin julkaistessa raportin, jossa spekuloitiin maailman pelastuvan vain, jos riittävä määrä jengiä polkaisee tyhjää. Ajankohtaan nähden varsin osuva analyysi. Ei tosin kovin eettinen, mutta osuva. Ikuinen elämä ei näissä keskusteluissa optiona pyöri.

Eettinen ei ollut myöskään Japanin valtiovarainministeri kehoittaessaan vanhoja kansalaisiaan "kiirehtimään kuolemaan". Tämä argumentti ei tule kehitysmaasta vaan hyvinvoivasta kehittyneestä maasta. Aina kun puhumme demografian ohjailusta, menemme eettisesti epävakaalle alueelle. Sikiäminen on yksi perimmäisistä vapauksista, joita yhteiskunta kansalaisilleen tarjoaa. Tällä hetkellä ainoa lääke Suomen eläkepommiin on Saton lääke. Vanhusten täytyy kuolla pois, jotta elinvoimainen yhteiskunta säilyy. Muuten kapitalismi on loppuunkulutettu tie.

E: Kehitysmaissa ei tikitä eläkepommi. Kehitysmaissa tikittää nälkäpommi. Näitä asioita ei voi erottaa toisistaan. Kun yksi vanha suu lisää kehitysmaassa saattaa pahimmillaan tarkoittaa yhtä nuorta suuta vähemmin, puhumme julmista realiteeteista. Me emme ole tässä pisteessä. Tulevaa eläkepommia ei ratkaista kolmekymppisiä kurittamalla eikä eläkeikää nostamalla.

Kolmekymppisissä on kauneutensa: saat toteuttaa Suomen lain siunaaman sterilisaation. Älkää kolmekymppiset unohtako tätä vaihtoehtoa.

Ps. Päivää myöhemmin oikolukiessa meitä on yli satatuhatta enemmän.

Ei ole"yhtään sen laillisempaa yllyttää väkivaltaan jotain ikävää tehnyttä ihmistä kohtaan verrattuna normaaliin kaduntallaajaan". -Fobba, nettipoliisi

"Voi harmi", ystäväni kommentoi sarkastisesti linkkaamaansa puolen vuoden takaista uutista. Uutisessa kerrotaan käräjäoikeuden vangitseman miehen pahoinpitelystä vankilassa. Tämä ei ole ainoa kommentti eikä ainoa linkki, joka some-piirissäni pyörii. Nimimerkkien suojissa ehdotetaan oman käden oikeutta. Silmä silmästä, kyllä kansa tietää ja silleen...

Joskus mieleen eksyy aihe, johon ei pitäisi Saurin Pekkaa lainaten tarttua pitkällä tikullakaan. Aiheita, jotka ovat tabuja ja toisaalta aiheita, joissa julkinen mielipide on niin vahva, että toimittaja ei uskalla sitä kyseenalaistaa. Ennakkosensuuri on hassu juttu. Kun siihen kerran lähtee mukaan, seuraava kerta onkin jo paljon helpompi. Tiedän, että seuraava teksti ärsyttää monia. Se ei ole kuitenkaan riittävä syy jättää sitä kirjoittamatta.

Kun vangitun miehen rikos paljastui vajaa vuosi sitten, seurasi myrsky. Raaka rikos, uhrina lapsi, prinsessasatu ja se saatanan tiara. Keskustelu kohdistui pian Helsingin lastensuojelun toimintaan ja syyskuussa 2012 poliisi aloitti tutkinnan tapauksen tiimoilta. Oikeusministeriö käynnisti pian tutkinnan kaikkien tapaukseen osallisten viranomaistahojen toiminnasta ja peruspalveluministeri seurasi perässä perustaen työryhmän selvittämään lastensuojelun tilaa. Tämä kaikki on loogista. Näin sen sivistyneessä yhteiskunnassa suurin piirtein pitäisi mennäkin. Ainakin paperilla.

Ja homma karkasi käsistä. Syytettyjen kuvat lähtivät leviämään sosiaalisessa mediassa, keskustelupalstat sekosivat ja lynkkausjoukkoja perustettiin ympäri Suomen niemeä. Mitä kansa edellä sitä idolit perässä. Mediapersoona Wallu Valpio kehotti "syyttömien kartanon" tuttuja käymään "kättelemässä" syytettyä. Poliisi otti yhteyttä Valpioon, vaikka kommentti ei rikoksen merkkejä täyttänytkään ja kehotti herraa säästelemään sanoissaan. NRJ:n juontaja Renne Korppila lähti Valpion kelkkaan ja totesi: "Ihmettelen, kuka ihminen ei muutenkin ajattelisi näin ja toivoisi sydämessään, että nämä molemmat vanhemmat, jotka lapsen kuolemasta ovat vastuussa, saisivat niin julmasti ansionsa mukaan kuin vain mahdollista."

Eipä kukaan Renne, eipä kukaan. Korppilan kommentti on ongelmallinen, sillä sydämen asiat ja käytäntö eivät aina kohtaa. Kun asioita ajetaan järjen sijaan tunteella, ylilyöntien mahdollisuus on suuri. Kommentista ei kestänyt pitkään itse kättelyyn. Toivon Korppilan tavoin itsekin sydämessäni, että "vastuussa olevat saisivat julmasti ansionsa mukaan". Käytännössä puhumme elinkautisesta, sillä Suomessa ei tunneta kuolemantuomiota. Tämä ei kuitenkaan tunnu riittävän.

Hymy julkaisi pian käsittelyn aloittamisen jälkeen lukijakyselyn, jossa kysyttiin parasta mahdollista rangaistusta. On varsin kyseenalaista, että media lähtee tuomitsemaan oikeuskäsittelyn ollessa vielä käynnissä. Tämä sotii rajusti oikeuskäytäntöjä ja syytetyn oikeusturvaa vastaan. Suomessa vastaajaa pidetään syyttömänä, kunnes hänen syyllisyytensä on tuomioistuimessa näytetty toteen. Iltapäivälehdet heittivät vettä myllyyn: tiara joka toisella sivulla, raakoja yksityiskohtia ja prinsessasadun dramatiikkaa. "Ei enää koskaan", kertoi Iltalehti.

Samaa luvattiin vuosina 2005 ja 2006, jolloin Lapsiasianvaltuutettu otti kantaa iltapäivälehtien lööppeihin. Päätoimittajat lupasivat siivota mainoksensa lapsiystävällisiksi. Jokainen voi itse arvioida, miten tässä onnistuttiin. Lööpit ovat jälleen kritiikin kohteena. Tällä kertaa kerätään allekirjoituksia kansalaisaloitteeseen, jonka päämäärä on siivota lööpit lasten silmistä. Kysymys, eikö kukaan ajattele lapsia, on jälleen pinnalla.

Ajatteleeko kukaan sitten lapsia? Millaisen viestin kansalaisyhteiskunnan voimakas reaktio antaa jälkikasvulle? Onko lasten edun mukaista korostaa maailman pahuutta ja eri toten lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa, samalla kun tilastot kertovat toista. Sekä miesten että naisten riski joutua henkirikoksen uhriksi on nykyisin alhaisempi kuin kertaakaan sitten 1960-luvun lopun. Vuosien 2002 ja 2009 välillä Suomessa tehtiin 46 alle 15-vuotiaaseen kohdistunutta henkirikosta. Jokainen näistä rikoksista on liikaa, mutta samaan aikaan täytyy muistaa, että luku on aivan käsittämättömän pieni. Unicefin tutkimuksen mukaan pelkästään vuonna 2002 275 miljoonaa lasta joutui väkivallan uhriksi ja 53 000 lasta tapettiin. Tämä yhden vuoden aikana.

Tiedän, että on epärehellistä verrata tilastoja. Kysymys on siitä, millaisen signaalin annamme. Haluammeko korostaa väkivaltaisia yksityiskohtia vai tosi asiaa, että Suomi on turvallisempi paikka 50 vuoteen. Yksittäistapaus ei kerro koko tarinaa. Samalla tuntuu, että reaktiot ovat jyrkentyneet. Se ei ole lainkaan huono asia niin pitkään kuin liikutan Suomen lain rajoissa. Molemminpuolinen kritiikki kuuluu asiaan eikä sitä pidä hymistellä tai moralisoida.

Iltapäivälehdissä kritiikki tulkitaan helposti hyökkäykseksi sananvapautta kohtaan. Näistä asioista pitää puhua! Todellakin. Mässäily ja katteen repiminen inhimillisellä tragedialla onkin sitten vähän kyseenalaisempi juttu. Ei se ole suoranaisesti salaisuus, että keltainen lehdistö repii voittoa seksivaupumista ja kohuista. On kannattavaa ruokkia hypeä. Lapsiasiavaltuutetun vuoden 2006 kyselystä käy ilmi, että vanhemmat syyttivät ensimmäisenä lasten mediassa näkemästä väkivallasta itse mediaa, sitten viranomaisia ja vasta seuraavana itseään. Liekkö aika katsoa peiliin, sillä viranomaisvalvonta ei tunnut toimivan eikä iltapäivälehtiä kiinnostavan.

On tärkeä pitää keskustelu loogisilla raiteilla. Eduskunnan oikeusasiamies antoi jo vuonna 2006 erillisselvityksen eduskunnalle, jossa todettiin, että viranomaisten toimet lapsiin kohdistuvan väkivallan estämiseksi ovat riittämättömiä. Nyt keskustellaan jälleen samasta aiheesta. Pitäisikö kenties yksittäistapauksen - oli se miten raaka ja järkyttävä hyvänsä - sijaan puuttua rakenteisiin? On erikoista, että kukaan ei syytä lastenhuollon tilasta ministeriötä. Työntekijät ovat ahtaalla resurrsien kanssa. Heitä on turha syyttää.

On syytä olettaa, että tämä ei ole viimeinen kerta, sillä ainakin raporttien perusteella vähän on muuttunut. Voimme lynkata jokaisen psykopaatin, mutta totuus on, että vahinko on jo tapahtunut ja järjestelmä pettänyt. "Ei enää koskaan" on epätodennäköistä niin pitkään, kun oikeisiin ongelmiin ei puututa. Somessa leviävä lynkkausmentaliteetti on idioottimaista. Olen nähnyt, miten lynkkaus toimii noin käytännön tasolla ulkomailla. Se ei ole kovinkaan kestävää toimintaa.

E: Lastensuojelun Keskusliiton tutkimuksen mukaan kolmannes suomalaisista vanhemmista hyväksyi ruumiillisen kurittamisen vuonna 2006. Se pistää miettimään. En lähde vertaamaan tukistamista tai verbaalia väkivaltaa systemaattiseen kidutukseen, mutta tilasto puhuu omaa kieltään. Välillä tuntuu, että erityisesti vanhempien reaktiot poikkeustapauksia käsiteltäessä ovat niin tunnesidonnaisia, että itse lapsi unohtuu. Ihmiset vajoavat tunnepuuskissaan eläimen tasolle. Emme juurikaan eroa pakistanilaisesta lynkkauspossesta, jos sivutamme Suomen lain. Oman käden oikeus, ei ole esimerkki, jota tulisi yhdellekään lapselle opettaa. Jeesusta mukaillen: älä tee toiselle sitä mitä et toivoisi lapsellesi tehtävän.

On jeesustelua ajatella ongelmaa yksilökeskeisesti. Ongelma on osoitettu, mutta asiaan ei ole puututtu. Somessa reagointi on lähinnä terapian puutetta ja projisointia. Ei ne lapset lue uutisia vaan naamakirjaa.

Ps. Loukkaannun ensimmäiselle, joka vetää keskusteluun koulukiusaamisen ja Kataisgaten.