Vallilan ammattikoulun, anteeksi, Helsingin tekniikan alan oppilaitoksen Heltechin Vallilan yksikön, asfalttinen pihamaa näyttää paikalta, jossa pikkulinnut tapaavat saada turpaansa.
Seison pihamaalla, jonne tupakkalaki ei tule koskaan ulottumaan. Vain ihme voisi estää 1500 pipopäätä sytyttelemästä smarttisätkiään missä he haluavat.
Ajattelen ammoista ysiluokkaani, jolla oli 30 oppilasta, ja kerron määrän viidelläkymmenellä. I smell trouble.
Suomen suurin ammatillinen oppilaitos kouluttaa duunareita: autonasentajia, levyseppähitsaajia, koneistajia, rakennusmiehiä, maalareita, sähköasentajia… Perinteisiä, näkymättömiä ammatteja, jotka noteerataan vain, kun piha on aamulla auraamatta tai auto pitäisi äkkiä saada kuntoon. Tai kun iskee työvoimapula.
Kenestä putkimies?
Luojan kiitos en ole enää 16-vuotias. Mutta ajatellaanpa, jos olisin. Minun pitäisi tehdä yksi elämäni keskeisistä päätöksistä: mikä minusta tulee isona?
Juuri julkaistun tutkimuksen mukaan 50 prosenttia suomalaisista 15–24-vuotiaista miehistä ja 40 prosenttia naisista haluaisivat olla julkisuuden henkilöitä. Heltechkin on jo antanut pikkusormen seiskajulkisuuden ihmeelliselle maailmalle. Äijähommien lisäksi Heltech kouluttaa media-assistentteja, jotka pääsevät ainakin mielikuvissaan lähemmäs julksuuden ihmeellistä maailmaa.
Fine, mutta jos vessanpönttöni vuotaa, kuka sen haluaisi korjata? Muutaman vuoden sisällä kysymys tulee olemaan ajankohtaisempi kuin koskaan.
Tilastokeskuksen tilastojen mukaan vuoden 2010 jälkeen vain 65 vuotta täyttäneen väestön määrä kasvaa ja nuoremman väestön määrä vähenee. Tämä koskee myös 15–64-vuotiaita. Vuoteen 2030 mennessä työikäisen väestön määrän on laskettu pienentyneen noin 400 000 henkilöllä. Nopeinta lasku on 2010-luvulla, jolloin vuosittainen poistuma on suurimmillaan lähes 30 000.
Suomessa työvoimapula on perinteisesti ratkaistu turvautumalla työvoimareserveihin: naisiin, ristilautaiset ikkunat taakseen jättäneeseen maaseudun ylijäämäväestöön, opiskelijoihin. Nyt ainoa jäljellä oleva reservi on työttömät, jotka ovat kuitenkin tahoillaan syrjäytyneet tai jääneet auttamatta teknologisen kehityksen ulkopuolelle. Poliittisessa jargonissa tätä kutsutaan rakenteelliseksi työttömyydeksi, suomeksi se tarkoittaa kärryiltä putoamista.
“Jos olet aikanaan ollut kartanpiirtäjä, mutta olet piirtänyt käsin, niin ei auta, vaikka olisit maailman paras piirtäjä, jos et hallitse tietotekniikkaa”, sanoo Leena Munukka, Vallilan pääopo.
Imago on ongelma
Töitä ammattikoululaisille siis on. Ongelmana onkin lähinnä se, ettei kartanpiirtäminen ole ammattina niitä seksikkäimpiä. Ammattikouluilla on selkeä imago-ongelma.
“Kyllä, ehdottomasti. Mielikuvat esimerkiksi metalliteollisuuden työpaikoista ovat 50 vuoden takaa. Kuvitellaan, että metalliteollisuus on raskasta ja likaista työtä, vaikka tänä päivänä alalla käytetään runsaasti tietotekniikkaa ja huipputeknologisia sovelluksia”, Munukka vakuuttelee.
Työmarkkinoilta kantautuvat uutiset vaikuttavat suoraan nuorten valintoihin: kun jokin ala irtisanoo, putoavat hakijamäärät kyseisellä alalla samaan tahtiin. Potentiaalinen amislainen joutuu ottamaan ammatinvalintaprosessissaan huomioon kiinailmiön perusteena muiden joukossa.
Mitäpä jos menisi kuitenkin lukioon?
“Yliarvostettu”, Munukka kuvaa ylioppilastutkintoa.
“Todelliseen umpiperään tänä päivänä ajautuvat lukiolaiset, joilla on heikko päästötodistus. Saan joka syksy liudan puheluita ylioppilailta, jotka kysyvät olisiko meillä mitään opiskelupaikkoja jäljellä. Harvemmin on.”
Kun lukion ennen katsottiin avaavan ovet kaikkiin mahdollisiin jatkokoulutuksiin, joutuvat heikommin menestyneet ylioppilaat tänä päivänä miettimään tosissaan omaa paikkaansa auringossa.
“Fiksu koettaa saada mahdollisimman hyvän ysiluokan todistuksen. Numeroilla, joilla pääsee tiettyihin lukioihin, ei pääse läheskään kaikille ammattikoulujen linjoille”.
Tänä päivänä ammattikoulun käynyt oppilas saa pyrkiä halutessaan vaikka yliopistoon siinä missä lukiolainenkin. Lisäksi ammattikoululainen voi suorittaa nk. kaksoistutkinnon, jossa oppilas suorittaa päällekkäin sekä lukio- että ammattitutkinnon.
“It´s a jungle out there”
Amislaiset, joita Munukka kutsuu hienotunteisesti ”toiminnalliseksi oppilasmateriaaliksi”, ovat koulussa tekemässä asioita. Kuten opettelemassa kiinteistönhuoltoa.
“Moi pojat.”
“Mhööh.”
“Mitäs te teette”, Munukka yrittää.
“Mmä tiä. Jotain kylmävesisysteemii.”
“Pojat, te säädätte lämpöpatterien kylmä- ja lämminvesitermostaatteja”, opettaja korjaa.
“No vittu.”
Samaan aikaan lasiseinäisessä luokassa on menossa teoriaoppitunti. Oppilaat näyttävät pulpeteille valutetulta plasmalta amisunivormuissaan: pipoissa, löysissä farkuissa ja ylipäätään kaikessa, mikä näyttää liian suurelta. Näen myös neliömetreittäin aknen peittämää ihoa ja kuulokkeiden peittämiä korvia.
“It´s a jungle out there”, sanoo Jari (nimi muutettu), erään ammattikoulun opettaja, ”mutta jonkunhan täytyy niitä ojiakin kaivaa.”
Opettajan muinoin niin arvostettua ammattia ei käy kateeksi, kun Jari kertoo työstään.
“Neljäsosa tunnista menee ensin siihen, että saa oppilailta pipot pois päästä ja kuulokkeet korvista, kännykät ja Gameboyt sammuksiin. Mä jaksan vielä vaatia näitä asioita, koska en ole ollut alalla kauhean pitkään, mutta ehkä mä jossakin vaiheessa luovutan niin kuin kaikki vanhemmat opettajat.”
Joka neljäs maan ammattikoulujen oppilaista on erityishuomion tarpeessa. Muun muassa ADHD, lukihäiriöt ja eriasteiset käytöshäiriöt maustavat muutenkin levottomia tunteja.
“Kaunis ajatushan siinä takana on, että erityisoppilaat saadaan osaksi tavallista joukkoa, mutta 30 oppilaan luokassa pitäisi olla ihan fakiiri, jotta pystyisi vielä antamaan erityishuomiota tällaiselle oppilaalle.”
Jari sanoo, että karkeasti kolmasosa hänen oppilaistaan on ainesta, jonka tulevaisuus työelämässä ei vakuuta.
“Jos jäbä saa kuuden kuukauden sisällä kolmesta harjoittelupaikasta potkut, niin kyllä mä ihmettelen, mistä se tulee palkkansa ansaitsemaan.”
Hälyttävintä Jarin mielestä on kuitenkin se, että peruskoulusta virtaa amiksen penkeille porukkaa, jotka osaavat hädin tuskin kirjoittaa.
“Täällä annetaan armosta ykkösiä todistukseen, mutta peruskoulusta päästäkseen ei näköjään vaadita mitään. Oppilaat halutaan vaan selkeästi ulos sieltä putkesta muiden vaivoiksi. Osa oppilaista elää jossain ihan omassa maailmassa pelien ja kännyköiden kanssa. Musta se on pelottavaa.”
Jarilla ei ole mullistavia keinoja kurinpalautuksen järjestämiseksi.
“Osa häiriöistä johtuu tietysti ihan siitä, että oppilaat ovat niin nuoria kouluun tullessaan. Kaveripiiri vaikuttaa paljon, mutta tärkeimmän kurinpitokeskuksen pitäisi olla oma perhe: oppilas on aina omien kotiolojensa peili.”
Kun osaa ite
“Ei kiinnosta lukeminen”, koneistajaksi opiskeleva Joni, 18, perustelee amikseen tuloaan.
“Saa nopeesti ammatin. Tää on hyvä vaihtoehto, jos tietää mitä haluu”, vieressä istuva Ville sanoo. Ville haluaa kokiksi.
“Mä käyn Perhoo mut käyn Vallilassa syömässä kun meillä on niin paskat mätöt.”
Kummankin koulunkäynti on yskinyt. Joni on jäänyt pari kertaa luokalle, ja Ville on kertaalleen erotettu koulusta.
“Oli henkilökohtasii ongelmii, mutsi heitti himasta ku täytin 17. Piti ettii kämpät ja muut. Opintotukijärjestelmä on ihan perseestä, vanhempien tulot vaikuttaa kunnes sä oot 20-vuotias. Voitsä laittaa tän siihen juttuun”, Ville kertoo.
Villen kävi kuitenkin hyvin, koska koulu otti hänet takaisin kesällä järjestetyn motivaatiohaastattelun perusteella.
Perho on kansanvälisestikin arvostettu koulu, jossa hyviä tapoja korostetaan joka käänteessä. Tarjoilijan tai keittiömestarin fasadi ei saisi koskaan pettää asiakkaiden nähden, joten itsehillintää olisi opeteltava jo nyt.
Ville tekee asiat omalla tavallaan.
“Tää on aikuisopiskeluu, et en mä lähe mihinkä tuntiosaamisiin. Jos osaa tentissä ne asiat, ni mitä vittuu”, Ville tokaisee ja muistelee tyytyväisenä jonkun nykyisistä TV-kokeista saaneen potkut Perhosta.
Kun puhe kääntyy itse työhön, Ville kuulostaa skarpilta. Hyvin aikuiselta.
Hän työskentelee jo osa-aikaisena kokkina Kalliolaisessa ravintolassa, jossa hän on kiireisimpinä iltoina värkännyt yksin ateriat 50 hengen seurueille. Hänellä on selkeä mielipide hyvästä työpaikasta (”joustava, itsenäiseen ajatteluun houkutteleva ja hyvin palkattu”), ja hän kokee olevansa omalla alallaan.
Näin nippa nappa täysi-ikäinen Ville on jo omillaan, toisin kuin lukiota tahkoavat ikätoverinsa, joilla sopivan ammatin valitseminen, saati ensimmäinen oikea työpaikka, ovat vasta kaukaisia aikuisten asioita.
Harmi, ettei ammattikoulun mainosta kuvata juuri nyt, tässä oppilaskahvion pöydässä, jonka ääressä Ville vastaa kysymykseen, miksi hän viihtyy työssään.
“Siit tulee hyvä olo ku huomaat et osaat ite.”
Töitä on tekevälle
Jonin mutkitteleva tarina alkaa samalla tavalla kuin Villen: äiti näytti ovea, kun Joni hankki viikkorahat bisneksillä, jotka eivät kestä päivänvaloa. Koulunkäyntimotivaatio on välillä kortilla.
“No ei se oo mitään herkkuu tsekkaa jotain vitun sorvii kolkyt tuntii viikos. Ja sit mä oon noitten entisten juttujen takii tääl koulus silmätikku, opettajat puhuu paskaa selän takana.”
Mutta kuitenkin:
“On se hyvä et sulla on joku paperi mitä sä voit näyttää työnantajalle”, Joni sanoo ja jatkaa innostuneena tavalla, joka saa AY-väen niskakarvat pystyyn.
“Enkä mä jaksais chillaa himas jotain kymmenen vuotta, kyl mä haluun töitä tehä. Se on ihan paskaa, et Suomes ei oo töitä. Työttömät on ihmisii, jotka ei ees haluu mennä töihin. Ihan himmeetä, et ne vaan makaa himas ja tonnit juoksee. Kyl sulle aina jotain löytyy, jos et oo turhan tarkka siitä mihin meet. Mut se on nää kermaperseet, ku lukee itelleen niin hienot ammatit, ettei ne voi enää mennä mihinkään huonompiin duuneihin. Ne lukee viistoist vuotta ihme kirurgiks, joille on tarjolla Suomessa tasan yks työpaikka.”
Joni on ollut töissä raksalla (“yhden päivän”), puhelinmyyjänä (“sehän on silkkaa vittuilua”) ja Metrotukussa, jossa hän käy edelleen iltavuoroissa.
“Hyvä työpaikka on sellanen, missä työ ei oo ihan yksinkertasta yhtä ja samaa. Palkkaa pitää tulla niin, et saa maksettuu vuokran ja välttämättömät, ja voi käydä vetää perjantaisin pari bissee.”
Villessä ja Jonissa luimii terve suomalainen herraviha. Halveksittavampaa olentoa heidän on vaikeampaa kuvitella kuin Kulosaaressa tai ”jossain vitun Espoossa” asuva ikätoveri, jolle ”faija ostaa Bemarin heti kun ne täyttää 18” ja joka ”suunnittelee jotain vitun kotisivuja valkoselle talolle ja sit rupee itkee ku pitäis oikeesti ruveta puskee duunia.”
Ehkä kysymys ei ole niinkään siitä, että yhteiskunnassa ei arvostettaisi tiettyjä ammatteja sinänsä, vaan siitä, että asenteet duunareiden, keskiluokan ja harvojen rikkaiden välillä ovat niin luutuneita. Sukupolvelta toiselle siirtyvät ennakkoluulot estävät näkemästä, että jokaista tarvitaan Oy Suomi Ab:ssä.
Kun puusepän pojasta tuli aikanaan puuseppä, nyt hänestä pitää tulla vähintään datanomi. Ajan henki tukee “elinikäistä oppimista”, aivan kuin ihmisellä ei olisi enää oikeutta olla kahdeksasta neljään -duunari, joka käyttää vuorokaudestaan suurimman osan johonkin muuhun kuin työntekoon.
Perusduuni on kipeästi arvostuksen puutteessa, kun joka toinen haluaa olla Idoli. Akateeminen työttömyys vain kasvaa, mutta käden taitojen heikko arvostus ohjaa nuoret lukioihin ja loppumattomille välivuosille itseään etsimään.
Tää on Vallila
Vedetään vielä sauhut Jonin ja Villen kanssa. Puhutaan vapaa-ajasta, viinanjuonnista, amislaisten ulkoisista tunnusmerkeistä, kurinpidollisista ongelmista.
“Tääl on ollu kiljupannui käymässä. Ja jengi blaadaa välitunnil pilvee”, Joni väittää.
Te valehtelette.
“Vittu, tää on Vallila!”
Amis-tyyli
- Ruutupaita.Aholaita-mallia, vuorillinen metsurimalli. Paitaan voi yhdistää farkku- tai pilottirotsin, 501-henkiset farkut ja pikkukengät tennissukilla. Sopii hyvn myös verkkareiden pariksi.
- Lippis. Mikä hyvänsä mainoslakki käy, kunhan lippa on suorassa tai jopa aavistuksen ylöspäin kovertunut.
- Viikset. Orastavat haituvat, jotka eivät vielä oikeuta lempinimeen ”Burt.”
- Pipo. Syvällä päässä, kaikissa kuviteltavissa olevissa tilanteissa. Voidaan yhdistää lököttäviin farkkuihin ja XXL-kokoisiin takkeihin ja puseroihin.
- MP3-soitin. Kovalla, jotta opettajan ääni ei häiritsisi kuuntelukokemusta.
- Corolla (Däksä) tai Mazda. Klassiset amisautot, joiden tuning herättää ihailua. Peltivauriot ja rumat maalit antavat katu-uskottavuutta.
- Musiikki. Mr. President, Captain Jack, E-rotic, Aqua, Popeda, 2 unlimited, Daze…
- Muijat. Jessica Alba.
- Kirjallisuus. GTI-lehti
Lähteet: Amis Plaza II, Amis Files
Paljonko heitä on?
Vuonna 2002 ammatillista peruskoulutusta sai 139 000 oppilasta 350 eri oppilaitoksessa. On arvioitu, että 1995–2010 työelämästä poistuu 820 000 henkeä. Tilalle tarvitaan 1050 000 työntekijää, joista kolmasosalla toivotaan olevan ammatillinen koulutus.
Lähde: Opetusministeriön toiminta- ja taloussuunnitelma 2004 – 2007.
Amislaisia mekin
- Mika Häkkinen, formulakuski
- Jere Karalahti, jääkiekkoilija
- Ilpo Larha, palkkamurhaaja
- Mika Strömberg, jääkiekkoilija
- Pate Mustajärvi, laulaja
- Mika Salo, formulakuski
- Janne Hänninen, pikaluistelija
- Lasse Virén, kansanedustaja
- Maukka Perusjätkä, muusikko
- Matti Ahde, kansanedustaja
- Sedu Koskinen, ravintoloitsija
- Jope Ruonansuu, viihdetaiteilja
- Raimo Helminen, jääkiekkoilija
- Kimi Räikkönen, formulakuski
