Työttömyydestä puhutaan yleensä piruna, jota vihaa kolmesataatuhatta työtöntä ja pelkää vähintään yhtä suuri joukko työssä käyvistä. Ilman työtä menee itsetunto ja elämältä pohja, kertoo moni. Jotkut päätyvät kuitenkin päinvastaiseen laskelmaan: onni onkin vapaus palkkatyöstä. He irtisanoutuvat ihan itse, riippumatta siitä, näkyykö herra YT:tä vai ei.
Miten tähän tullaan ja mitä siitä seuraa? Kolme it-alalta – jossa työttömiä työnhakijoita piisaa – lähtenyttä nuorta suomalaista perustelee oman ratkaisunsa. Toisin kuin työnantajat usein spekuloivat, kyseessä ei ole raha, jonka määrä ei riittänyt sitouttamiseen. Raha saattaa selittää livahtamisen toiseen firmaan, mutta siinä vaiheessa kun todella otetaan hatkat, on selitys päinvastainen: raha on menettänyt merkityksensä.
Generation X
Nuorimies ei näytä mutta kuulostaa hörhöltä. Intia, jooga, sienet… mitä lisätodisteita tässä tarvitaan? Mutta toisaalta, it-ala, järjestöpolitiikka – ehkä kyseessä on jonkinlainen kukkahattubopo-nettinörtti?
Hän, – Ossi Viljakainen, 28, on ottanut hatkat IBM:ltä huhtikuussa 2003. Vuosi sitten hän tarkkaili servereitä surisevassa hallissa, nyt hän istuu aatetta hurisevassa Satu Silvon kasvisravintolassa ja hymyilee näyttäen suorastaan ääliömäisen tyytyväiseltä itseensä. Ossin selitys ratkaisuille, jonka hänen äitinsä hyväksyy (“kunhan poika vain on onnellinen”), jota hänen isänsä ihmettelee (“kesti kauan ennen kuin edes uskalsin kertoa mitä nykyisin puuhaan”) ja joka aiheutti suurta huolta entisissä työkavereissa (”voi, eikö sinulla ole uutta työpaikkaa?”), on matemaattis-graafinen: kaksi käyrää kohtasi toisensa ja väistämätön tapahtui.
”Into päivätyön tekemiseen laski samalla kun kiinnostus muihin asioihin nousi. Siitä, kun ensimmäisen kerran tajusin, etten halua elää kuten elän, kesti kuitenkin neljä vuotta lopullisiin hatkoihin. “
Kaverit eivät sanoneet mitään. ”He ovat kaikki samanlaisia, generation x:ää tai jotakin. Ja he tietävät millainen Ossi on”, sanoo Ossi.
Ajatus kokonaan toisenlaisesta elämästä välähti mielessä silloin tällöin, etenkin silloin, kun Ossi kokeili eräitä sieniä.
”Kaikki, minkä perässä juoksin, kuten raha ja vaatteet, näyttivät siinä tajunnantilassa täysin merkityksettömiltä.”
Ossi nauraa.
”Ja sitten kaikki unohtui.”
Miehen ensimmäinen it-alan työpaikka – mitä ennen hän oli tehnyt uraa McDonaldsissa – oli Hewlett Packard Hollannissa. Siellä Ossi tutustui huumepolitiikkaan, ja yhdistelmä sosiaalista omatuntoa ja omaa laitonta harrastustoimintaa katalysoi Ossissa sisäisen ihmisoikeusaktivistin. Hän palasi Suomeen ja perusti pari vuotta sitten kavereineen Humaania päihdepolitiikkaa ry:n. Verkostoitumista, kokousten ja seminaarien järjestämistä, vaikuttamisyrityksiä – tätä Ossi halusi tehdä.
Samaan aikaan hän oli kuitenkin töissä IBM:llä.
”Alussa olin innoissani: iso firma ja hyvä palkka. Mutta kypsyin jo ensimmäisen vuoden jälkeen. IBM on iso, kankea, kylmä, kolkko, vanhanaikainen…”
Ossi tajusi, ettei halunnut olla palkkatyössä, ainakaan tietokonealalla, enää ollenkaan.
Viimeinen vuosi duunissa oli kidutusta, viimeiset kaksi kuukautta silkkaa infernoa. “Ahdisti ja vitutti. Halusin vain pois.”
Mutta oli syitä jäädä: Ossi oli muun muassa ostanut keskustasta asunnon ja käyttänyt hyväkseen myös erinäisiä kulutusluottomahdollisuuksia.
”Viimeisen vuoden maksoin luottokorttilaskuja, jotka eivät ole täysin kuitatut vieläkään. Ja kävin pankin kanssa neuvotteluja.”
Puoli vuotta ilman työpaikkaa – ja ansiosidonnainen työttömyyskorvaus – näyttää kohdelleen miestä hyvin. Ansiosidonnainen ei tietenkään jatku ikuisesti. Mutta kaikenlaista jännittävää onkin huumepolitiikan saralla jo tapahtunut.
”Suomeen tuli vierailulle Euroopan huumepoliittisten järjestöjen kattojärjestön edustaja. Me veimme järjestömme kanssa hänet luontoretkelle. Seuraavaksi saimme kutsun ja lentoliput järjestön tapaamiseen Wieniin!”
Ja nyt Ossia on kosiskeltu Belgiaan hoitamaan kattojärjestön lehdistökampanjaa. Lienee tarpeetonta mainita, että Ossilla ei ole sen paremmin sosiaalitieteellistä kuin viestinnän koulutusta. Hänellä on vain usko ja energia. Ihan ensin hän kuitenkin käy Intiassa.
”Lähden ystäväni kanssa, joka on saanut kutsun gurunsa luokse – telepaattisesti”, sanoo Ossi ja räjähtää nauramaan.
Raising My Family
Katja Palmu on 34-vuotiaaksi tehnyt paljon työtä. Ensin puolitoista vuotta Warner-levy-yhtiössä, sitten kymmenen ja puoli vuotta Teostossa ja lopulta loikka it-alan pikkufirmaan – ”piti olla mielenkiintoinen työpaikka, mutta siirto oli virhe.” Vielä hänen ruumiinsa vastailee tietokoneongelmaisten asiakkaiden puheluihin, mutta mieli on kodin suunnalla.
Alun perin hän hankki ravintola- ja hotellialan koulutuksen, vaikkei ala erityisemmin kiinnostanut. Uusilla aloilla piti olla enemmän haasteita, mutta lopulta ongelmaksi nousi nimenomaan haasteiden puute.
”Uusi työ jaksaa motivoida muutaman kuukauden. Yleensä se ei kuitenkaan ole tarpeeksi mielenkiintoista ja vaihtelevaa vaan pelkkää rutiinia.”
Katjalla on sangen epäsuomalainen työfilosofia: ”Jokaisella pitää olla työ, jonka tekeminen on hänen itsensä mielestä kivaa.”
Siinä suhteessa usko palkkatyöhön on mennyt.
Nyt naisen vatsassa on kolmas – ja ratkaiseva – lapsi, eikä Katja aio tulla enää äitiyslomalta takaisin. Myös hänen taskussaan elää suunnitelma B: oma askartelualan nettikauppa! Sinne Katja saa keksiä niin paljon omia ideoita kuin haluaa.
Www.craftnetshop.com on jo toiminnassa, ja asiakkaitakin kuulemma on. Katja myy sen kautta esimerkiksi tietyn hollantilaisfirman nukenvaatekaavoja yksinoikeudella. Rekisteröitymään asiakasrekisteriinsä hän houkuttelee exclusive-tarjouskorin avulla.
Ei tule yllätyksenä, kun Katja kertoo asuneensa nuorena useita vuosia Yhdysvalloissa: yksilönvapauden ja yrittämisen ytimessä.
Hän ei oikeastaan näe yhtään syytä, ettei firma lopulta menestyisi.
Bisnes ei kuitenkaan ole hatkojen syy – ainoastaan osa ratkaisua. Lopulta kyse on arvoista: Katja ja hänen miehensä ovat perheihmisiä. Naimisiin mentiin 25-vuotiaina, ja pian alkoi perhe kasvaa. Eikä kaveripiirikään koostu sen kaltaisesta sosiaalisesta aineksesta, että paineita työstä vetäytymisen takia olisi odotettavissa.
”Ei me tunneta ketään juppeja.”
Parhaillaan Palmut suunnittelevat muuttoa Savonlinnaan.
”Sieltä saisi nätin kodin aika halvalla.”
Äidin, isin ja lasten olla ja elää.
Viva la Musica
Lasten nauru ja riehakas huutelu rikkovat espoolaisen asuinalueen keskipäivän hiljaisuuden. On tiistai ja lapset välitunnilla kukkulan päälle rakennetun koulun pihalla. Muuten harvakseltaan rakennettujen omakotitalojen pihoilla tai niiden läpi kulkevalla Martintiellä ei näy ainoatakaan nisäkästä. Mutkan takana keskellä lumipeitettä seisoo puhtaanvalkoinen puutalo.
Isossa valoisassa ruokailutilassa istuu nuorekas nelikymppinen, Mika Mäkinen. Hän istuu talossa työpaikan sijaan taistellakseen tulevaisuuden kauhuskenaariotaan vastaan.
”Olen nyt nelikymppinen, työurani puolessavälissä. Nyt voin vielä vaihtaa suuntaa. Kauheinta olisi se, että minusta tulisi 65-vuotias äijä, jolla olisi hieno titteli ja joka olisi paahtanut koko elämänsä duunia.”
Taistelu alkoi jo kymmenen vuotta sitten, jolloin hän lähti samalla alalla – tietokoneiden parissa – työskentelevän vaimonsa ja kolmikuukautisen lapsensa kanssa Australian Brisbaneen. Vanhemmat ihmiset varoittelivat: Suomessa on paras lastenhoito, eikä muutenkaan kannata lähteä, kun ei ole työpaikkaakaan valmiina.
Brisbanessa kaikki järjestyi helposti. Nyt kymmenen vuoden jälkeen perhe on taas Suomessa, ja Mikalla on meneillään uusi suuri muutos – eikä hän enää edes kuuntele, mitä skeptikoilla voisi olla sanottavanaan.
”Mitä tässä muka voi käydä? Pahimmillaan joudun menemään takaisin tietokonehommiin. Jos niitä ei löydy, niin sitten jotain muuta..”
Sekä tapaus Brisbane että nykyinen siirto perustuvat kuitenkin tarkkoihin laskelmiin elinkustannuksista ja säästöistä: olennaista on, miten kauan voi olla tekemättä palkkatyötä ennen kuin rahat loppuvat. Tämän hetkisessä projektissa aikaa on kokonainen vuosi.
Valkoisen talon olohuoneesta johtavat portaat kellariin. Siellä on Mikan oma kotistudio. Hän aikoo tehdä vuoden sisällä ammattimaisesti yhtä tai useampaa seuraavista: säveltää levy-yhtiöille, tuottaa demoja tai rakentaa kotistudioita ja -teattereita. ”Musiikki on se, mikä oikeasti kiinnostaa.”
Rahan kerääminen sen sijaan ei kiinnosta. ”Sen verran pitäisi alkaa tulemaan, ettei vaimon tarvitse elättää.”
Jos todennäköisyyslaskentaa harrastaisi, voisi väittää, että onnistuminen voi olla vaikeaa – ja Mika tietää tämän. ”Nykyisin saa kohtuuhinnalla todella hyvät laitteet, kotistudioita on paljon ja alalla hyviä tekijöitä.” Henkisenä tukena hänellä on kuitenkin Idols: ”Kuultuani ohjelmaa varten sävelletyn Tulin voittamaan -kappaleen tiesin, että levy-yhtiöiden säveltäjiltä on paukut lopussa.”
IT-ala on kuitenkin Mikan mielestä ihan hyvä työpaikka. Sillä on vain yksi huono puoli: ”Se on toimistossa istuminen. Ulkoilmassa, vaikka puutarhassa tai rakennustyömaalla, olisi kivempaa.”
IT-ala on toimettomien hautomo
IT-alalle on tultu helposti, usein täysin ilman koulutusta ja periaate ”viimeisenä sisään, ensimmäisenä ulos” pätee, ”helpolla sisään, helpolla ulos” -lisäyksellä. Työntekijät vaihtuvat tutkimusten mukaan eniten juuri vähiten koulutettujen ja kokemattomimpien keskuudessa. Kokemattomat ovat usein myös nuoria: aikaa seikkailuihin riittää. Myös rahalliset edut optioista reippaisiin palkkoihin alkavat useimmiten kertyä vasta, kun takana on kohtuullisen pituinen työura. Juuri nyt IT-alalla ei sitä paitsi ole kovin kivaa: ne, joilla duunia on, joutuvat paiskimaan sitä kaikkien työttömien edestä ja panikoivat johtajat valvovat työntekijöitä pahemmin kuin Neuvostoliiton johto kansalaisiaan. Monilla työpaikoilla työntekijät raportoivat työajankäytöstään viidentoista minuutin välein! Miksi Hannu Hanhi -tyyppinen postmodernin moniarvoisuuden sisäistänyt nuori, sellainen kuin tuttavamme Ossi, ei lähtisi, esimerkiksi Intiaan?
Sitä, kuinka paljon oravanpyörän ulkopuolella on elämää, ei tiedä kukaan: tilastoissa hatkat ottaneet tulkitaan irtisanotuiksi ja työttömiksi. Ainoa tieto on se, että viime vuonna noin joka kymmenes työsuhde päättyi työntekijän omaan pyyntöön ja naiset pyysivät moista miehiä useammin. Suomalaiset tunnetaan myös innokkaina eläkkeelle lähtijöinä. Päinvastoin kuin muualla, täällä unelmoidaan eläkkeelle pääsystä jo alle kuusikymppisenä. Työstä pako on pesiytynyt suomalaiseen yhteiskuntaan kuin syöpä, eikä IT-alan myrskysää tietenkään selitä kuin osan hatkoista.
Kyselykierros tuttavaverkostossa raportoi muun muassa seuraavat tapaukset: markkinointihenkilö meni torille myyjäksi; tieteentekijä kertoi väitöstilaisuudessaan jättävänsä akateemisen maailman ja ryhtyvänsä kukkakaupan myyjäksi; mainostoimiston copywriter kirjoittaa romaania ja päivittäistavarakauppansa myyneet yrittäjät pyörittävät parhaillaan pienimuotoista surfibisnestä kaukaisella saarella keskellä suurta lämmintä merta.
