Hätkähdin tänään omia ajatuksiani.
Olimme äidin kanssa käymässä isoäidin luona. Äiti istui nahkaisessa nojatuolissa ja jutteli isoäidin kanssa. Välillä hän hymyili, välillä naurahti hieman. Auringonvalo siilautui sälekaihtimien välistä luoden kelmeän loisteensa äidin kasvoille. Ja silloin, sinä hetkenä, äiti näytti kauniilta.
Aiemmin olin tuntenut äitiä kohtaan kaikenlaisia tunteita. Varmasti yhtään liioittelematta olin käynyt läpi koko tunteiden skaalan ilosta säälin ja halveksunnan kautta vihaan. Silti tämä oli jotain uutta. En osannut sanoa, mitä tunsin äitiä kohtaan. Ehkä en mitään. Tunsin oloni jotenkin tyhjäksi. Saatoin vain katsoa häntä, ihailla salaa. Ihailla sitä, miten hän kaiken jälkeen jaksoi hehkua sillä lailla. Miten se hehku puski läpi iän ja väsymyksen merkkien.
Sitten tajusin, että sanonta ulkonäköön ihastutaan, sisimpään rakastutaan pitää tosiaan paikkansa. En rakastunut edellisen poikaystäväni ulkonäköön – ei sillä, että siinä olisi ollut jotain vikaa. Mutta mitä enemmän häntä opin tuntemaan, sitä kauniimpi hän minusta oli. Sitä enemmän minä häntä rakastin. Ja niin aina aikaisemminkin.
Jos se, mitä olemme sisältä, tekee meistä kauniita, miksi sitten ulkonäkö on kuitenkin asia, jolla on väliä ja vieläpä niin paljon?
Se, miten tämä liittyy äitiin, on kysymys siitä, voivatko ajatukset myrkyttää kuvan siitä, millaisena jonkun ihmisen näemme. Nyt, kun vihdoin olen saanut kaikki asiani selvitettyä äidin kanssa, minulla ei enää ole syytä vihata häntä. Todellisuus näyttäytyy sellaisena kuin se on?
Toinen sanonta on, että rakkaus tekee sokeaksi. Niin varmasti on. Pienet epäkohdat jäävät varjoon, kun on jokin suurempi tekijä, jolla on väliä.
Mutta jos ei ole mahdollista tutustua ensin sisimpään, onko vain tyydyttävä ihastumaan ulkonäköön ja toivottava, että kakku ei ole vain päältä kaunis?