Blogi

Mitä sinä kirjoitat, se kysyi. Se oli kömpinyt sängystä ylös, ja siinä se nyt seisoi, olohuoneen oven suussa ja katseli minua kysyvänä. Se oli kietonut peiton ympärilleen. Opiskelujuttuja minä vain, minä vastasin. Anteeksi, en halunnut häiritä, se sanoi ja hymyili. Minä hymyilin sille takaisin.
– Et sinä häiritse.
Painoin koneen kannen alas, ja se pudotti peiton lattialle. Minä katselin sen vartaloa, joka oli minusta täydellinen. Tämän luodessaan luoja oli tehnyt hyvää työtä. Jokainen muoto oli kohdallaan. Kuljetin mielessäni kättäni pitkin niskan kaarta, olkapäitä, selkää. Hipaisin sametinpehmeitä poskipäitä ja tunsin lämmön kämmensyrjässäni. Hyvänolontunne virtasi lävitseni.

Miten tähän oli tultu, sitä en osannut sanoa, eikä osannut sekään. En ainakaan usko. Sillä yllätys se oli ollut meille molemmille. Kuinka olimme sillä lailla kohdanneet, päätyneet yhteen. Kaksi itsenäistä seikkailijaa. Mutta tässä me nyt olimme, minun olohuoneessani. Katsoimme toisiamme. Odotimme.

Haluatko sinä muuttaa tänne, minä kysyin mielessäni ja naurahdin ajatukselle.
Mille sinä naurat, se kysyi ja katsoi minua ihmetellen. En vastannut.

Otin kaukosäätimen käteeni ja panin musiikin soimaan. Massiivisista kaiuttimista velloivat ulos dramaattiset soinnut. Nousin ylös ja lähdin kävelemään kohti alastonta vartaloa, jota hädin tuskin pystyin vastustamaan. Samalla napitin auki minulle liian ison valkoisen kauluspaidan nappeja. Kun tulin sen kohdalle, se riisui paidan, ja paita valahti lattialle, jalkoihini. Vartalomme painuivat yhteen, ja musiikin voimistuva ääni peitti alleen nautinnolliset huudot.

Hätkähdin tänään omia ajatuksiani.

Olimme äidin kanssa käymässä isoäidin luona. Äiti istui nahkaisessa nojatuolissa ja jutteli isoäidin kanssa. Välillä hän hymyili, välillä naurahti hieman. Auringonvalo siilautui sälekaihtimien välistä luoden kelmeän loisteensa äidin kasvoille. Ja silloin, sinä hetkenä, äiti näytti kauniilta.

Aiemmin olin tuntenut äitiä kohtaan kaikenlaisia tunteita. Varmasti yhtään liioittelematta olin käynyt läpi koko tunteiden skaalan ilosta säälin ja halveksunnan kautta vihaan. Silti tämä oli jotain uutta. En osannut sanoa, mitä tunsin äitiä kohtaan. Ehkä en mitään. Tunsin oloni jotenkin tyhjäksi. Saatoin vain katsoa häntä, ihailla salaa. Ihailla sitä, miten hän kaiken jälkeen jaksoi hehkua sillä lailla. Miten se hehku puski läpi iän ja väsymyksen merkkien.

Sitten tajusin, että sanonta ulkonäköön ihastutaan, sisimpään rakastutaan pitää tosiaan paikkansa. En rakastunut edellisen poikaystäväni ulkonäköön – ei sillä, että siinä olisi ollut jotain vikaa. Mutta mitä enemmän häntä opin tuntemaan, sitä kauniimpi hän minusta oli. Sitä enemmän minä häntä rakastin. Ja niin aina aikaisemminkin.

Jos se, mitä olemme sisältä, tekee meistä kauniita, miksi sitten ulkonäkö on kuitenkin asia, jolla on väliä ja vieläpä niin paljon?

Se, miten tämä liittyy äitiin, on kysymys siitä, voivatko ajatukset myrkyttää kuvan siitä, millaisena jonkun ihmisen näemme. Nyt, kun vihdoin olen saanut kaikki asiani selvitettyä äidin kanssa, minulla ei enää ole syytä vihata häntä. Todellisuus näyttäytyy sellaisena kuin se on?

Toinen sanonta on, että rakkaus tekee sokeaksi. Niin varmasti on. Pienet epäkohdat jäävät varjoon, kun on jokin suurempi tekijä, jolla on väliä.

Mutta jos ei ole mahdollista tutustua ensin sisimpään, onko vain tyydyttävä ihastumaan ulkonäköön ja toivottava, että kakku ei ole vain päältä kaunis?

Viime viikolla ystäväni kertoi minulle olevansa palavasti rakastunut. Olin onnellinen hänen puolestaan, sillä ennen tätä rakkauden kohdetta hän oli käynyt läpi paljon huonoja tapauksia. Joskaan ne eivät olleet huonoja silloin. Jokainen heistä oli toinen toistaan ihanampi, seksikkäämpi, suloisempi ja rakastettavampi – aina siihen asti, kunnes ystäväni huomasi, ettei jutusta tulekaan mitään. Siinä vaiheessa ne muuttuivat aina kusipäiksi. Ihan jokainen.

Tänään puhuin hänen kanssaan puhelimessa. Kyselin kuulumisia ja tietenkin uteliaisuuttani kyselin myös hänen parisuhteestaan. Hän selitti jutun olevan ohi, mutta ei hätää: uusi ehdokas oli jo kiikarissa.

Noin vain. Eilen vakava seurustelusuhde, tänään kuin eilinen sanomalehti: luettu ja koettu. Päätynyt luultavasti roskikseen tai kukkien kääreeksi. Tärkeimmät pääkohdat tallentuneet jonnekin muistin sopukoihin.

Ihan kuin uudet suhteetkin alkaisivat yhtä helposti, kuin lehti tipahtaa joka aamu postiluukusta sisään. Ei enää pitkäveteisiä tutustumiskausia, suoraan vain asiaan. Matti. Maija. Perustetaan perhe. Perustetaan vain. Millaiset tapetit sinä haluaisit olohuoneeseen?

Onko nyt niin, että olemme siirtyneet lyhyiden suhteiden aikakauteen?

Sillä muutenkin kaikki tuntuu tapahtuvan nopeammin. Alkuhuuma, tasainen arki, kyllästyminen ja suhteen loppu koittavat entistä aikaisemmin. Parhaimmillaan kaikki on ohi viikossa.

Onko nykypäivän hektisyys tarttunut jo parisuhteisiinkin?

* * *

Katselin tänään exän minulle ostamaa Iittalan Kivi-lyhtyä. Sellaista merensinistä. Tai merensininen se oli joskus ollut. Nyt se oli tummunut liekkien jäljiltä yhtä sameaksi, kuin kaikki muutkin. Mutta joskus, joskus se oli ollut kirkkaan sininen, merensininen, kirkkaampi kuin mikään muista sen rinnalla seisovista lyhdyistä.

Kävikö näin meidän suhteellemmekin. Haalistuiko sekin vain pikku hiljaa laimeaksi arjeksi? Katosiko siitä kaikki hohto? Vai oliko se alunperinkin vain uutuudenhohtoa?

Voisin pestä ja kiillottaa sen. Sitten se olisi taas kuin uusi. Mutta mitä se auttaisi? Joskus pitää tietää, milloin antaa periksi. Enhän minä sitä voi vain ikuisuuksiin yksikseni kiillotella ja toivoa, että se pysyisi kirkkaana, vaikka liekit sitä miten nuolisivat. Ei, siihen olisi tarvittu kaksi.

Aika kultaa muistot ja tummuttaa kynttilälyhdyt.

Kaverit ovat aina kavereita. Ystävistä voi tulla kavereita ja kavereista ystäviä. Jokainen varmasti vetää rajan ystävän ja kaverin välillä eri tavalla, ja toisilla se raja tuntuu olevan veteen piirretty viiva. Mikä sitten erottaa ystävän kaverista?

Minä olen aina piirtänyt kuvitteellisen kehän itseni ympärille. Keskellä olen minä, sitten tulee ystävien kehä, sitten kavereiden kehä, ja lopuksi tulevat tutut ja tuntemattomat.

Jouduin tänään odottelemaan kaupungilla ja aikani kuluksi seurasin ohimeneviä ihmisiä. Panin merkille, että kaikki, jotka liikkuivat kaksin, erottuivat selvästi muusta ihmismassasta. Vaikka nuo kaksi olisivat kulkeneet reilunkin välimatkan päässä toisistaan, pystyi helposti sanomaan, kuka oli kenenkin kanssa liikkeellä, sillä jokainen heistä oli merkitty.

Tämä-on-minun-pysy-poissa-merkki on ja pysyy. Ja kukapa ei pitäisi kiinni omastaan? Sillä juuri varatut miehet tuntuvat nykyään olevan haluttua tavaraa. Omastaan tarkat omistajat pyrkivät myös tekemään kaikkensa hätistääkseen heidän omistusoikeuttaan uhkaavat tekijät mahdollisimman kauas, ja kyllä, usein he siinä onnistuvatkin. Sillä sodassa ja miestenmetsästyksessä – kaikki keinot ovat sallittuja.

Nykyiseen ystävä- ja kaveripiirini kuuluu ihmisiä, joihin olen tutustunut ollessani parisuhteessa. Jo silloin ja myöhemminkin osa heistä on tehnyt selväksi olevansa valmiita viemään ystävyyttämme tai kaveruuttamme uudelle tasolle, oli se taso sitten seurustelu tai seksi. Ja ettei asia olisi liian yksinkertainen, monet näistä ihmisistä seurustelevat.

En halua rikkoa kenenkään parisuhdetta, enkä varsinkaan olla viikonloppuheila, salarakas tai yhden illan seikkailu. Lisäksi en osaa kuvitella näitä ihmisiä muina kuin ystävinä ja kavereina. Jos olen tutustunut johonkin ihmiseen ollessani parisuhteessa tai muuten vain olen mieltänyt hänet kaverikseni tai ystäväkseni, en vain pysty kuvittelemaan enempää, en vaikka miten haluaisin.

Vaikka olenkin tällä hetkellä vapailla markkinoilla, olenko kohtuuton, jos suljen porttini hetken jännityksen kalastelijoilta, jotka loppuen lopuksi palaavat turvalliseen suhteeseensa ja jättävät minut kuin nallin kalliolle?

Parisuhde, ja sen mukana seksi, tekee asioista toisaalta selviä, toisaalta monimutkaisia. Sinkut voivat liukua päällekkäin ja lomittain, mutta parisuhde muodostaa säännön: vieraissa ei käydä. Ja kun parisuhde aikanaan loppuu (kuulostaapa kyyniseltä), toinen osapuoli putoaa kehän ulkopuolelle ilman, että edes huomaa sitä. Todellisuus kuitenkin avautuu hyvin pian. Se mikä on takana, on takana.

Miksi on niin vaikeaa saada entinen parisuhde toimimaan ystävyytenä tai edes kaveruutena? Miksi puhelinsoitot harvenevat ja lopulta loppuvat kokonaan? Mitä tapahtuu niille lupauksille edelleen ystävinä pysymisestä?

Onko entisen poika- tai tyttöystävän kanssa mahdotonta pysyä ystävänä? Entä ystävän, joka olisi halunnut enemmän, mutta ei saanut?

Siltä vaikuttaa. Toivottavasti olen väärässä.