ei minusta ole keinoemoksi..

pakko se on tajuta, ei ihminen voi mitenkään korvata oikeaa emoa..vaikka kuinka yritin kaikkeni ja hoivasin poikasia, yritin niille antaa osan omaa elinvoimaani, nii ei ne siltikkään elä...
aamulla heräsin siihen ku mies herätti ja sanoi et yksi poikasista on taas kuollu...ja se juuri josta olin VARMA että se ainakin säilyy hengissä, se oli isoin ja energisin ja söi kaikkein eniten. jäljelle jäi pieni rääpäle poikanen, säälittävän laiha ja joka ei enää osaa/suostu imemään emonsa nisistä. pipetistä syö vähän mut ei keinomaito riitä...:(
nyt vaan odotan millon sekin kuolee...
aamulla otin viimesen poikasen viereeni sänkyyn, silittelin ja yritin telepaattisesti vaikuttaa sen aivoihin: säily pikkuinen hengissä...
mutta olen silti onnellinen siitä että sain seurata niitten elämää edes tämän ajan. oli niin hienoa nähdä niitten kehittyvän ja kasvavan. ja varsinkin nähdä inhimillisiä piirteitä niissä, haukottelua ja pikkuruisen kielen lipittelyä kun suupieleen oli jäänyt maitoa..

olen surullinen.