Blogi

Joitakin aikoja sitten ystäväni, nyt jo eläköitynyt politiikan taustavaikuttaja, vietti talveaan Costa Ricassa. Eräänä aamuna häntä vastaan käveli nuori kaunis nainen, joka hymyili. Ystäväni vastasi tervehdykseen yllättyneenä ja he pysähtyivät juttelemaan siihen heräilevän pikkukaupungin jalkakäytävälle.

Tässä tilanteessa oli miehellä ainakin kolme mahdollisuutta tulkita tilannetta. Ensinnäkin hän saattoi ajatella, ettei tuollaisella kaunottarella voi olla mitään syytä hymyillä tuntemattomille ja että hän varmaan oli nähnyt väärin. Toisen tulkinnan mukaan köyhä kehitysmaalainen nainen siinä haistaa suojattoman luottokortin ja hymyilee ilahtuneena. Kolmanneksi, hän voi päättää uskoa ihmeisiin: että nainen saattoi aistia hänen kaltaisessaan jo vähän kaljuuntuneessa suomalaismiehessä jotain miellyttävää ja halusi tutustua.

Minkä tulkinnan sitten valitseekin, sillä ohjaa omaa käyttäytymistään ja siten oletukset muuttuvat tosiasioiksi. Ei tietenkään ole niin, että ystäväni saa haluamansa naisen rakastumaan itseensä pelkän uskon voimalla. Varmaa kuitenkin on, että epäluuloisille kyynikoille ei ihmeitä tapahdu, sillä väärinymmärryksen tai hyväksikäytön pelossa he jättävät kutsumatta satunnaisen tuttavan kahville.

Tästä ystäväni tapauksesta on jo kulunut joitakin vuosia. Pari päätyi lopulta eroon, mutta vasta monta ihanaa hetkeä rikkaampana. Eikä ystäväni ole koskaan sen jälkeen kyseenalaistanut ihmeitä.

Tapaus palasi mieleeni pari viikkoa sitten, kun kuulin Burmassa tarinoita ”levitoivasta kivestä”, maan ehkä suosituimmasta pyhiinvaelluskohteesta. Talon kokoinen, kullalla päällystetty järkäle nököttää vuoren laella niin huteran näköisenä, että sen luulisi putoavan minä hetkenä hyvänsä. Paikalliset uskovat lujasti, että kivi leijuu muutaman sentin alustansa yläpuolella.

Alueella seikkailevat länsimaalaiset eivät VOI uskoa, että kivi pysyisi ilmassa, vaan sen TÄYTYY koskea emäkallioon. Ilmiön selittäminen on suosittu keskustelunaihe - sillä vahvistetaan omaa tieteisuskoa ja samalla tehdään sopivasti pesäeroa sivistymättömiin alkuasukkaisiin. Onko kyseessä joukkopsykoosi? Erikoinen geologinen muodostelma? Visuaalinen harha?

Mikä tahansa, kunhan ei vain ihme.

Minusta meidän hätääntynyt tarpeemme selittää ihmeet pois kertoo, että olemme menettäneet jonkin keskeisen osan ihmisyyttä. Lopulta ei ole väliä, koskettaako kivi jalustaansa vaiko ei. Tärkeää on ihmeen kokemus, että maailmassa on tutun ja arkisen ohella myös selittämätöntä ja pyhää.

Mietipä, miten lapsuutesi joulut muuttuivat, kun lakkasit uskomasta joulupukkiin.

Erään kerran vuosia sitten istuin ystävättäreni kanssa viehättävässä lounasravintolassa. Seuralaiseni mentyä hakemaan meille kahvia nousi viereisessä pöydässä aterioinut huoltomies ja tuli luokseni. Hän pahoitteli häiriötä, kertoi pitävänsä minua hyvin kauniina ja tiedusteli, tarvitsisinko kyytiä jonnekin. Hän oli autolla liikkeellä.

Hämmennyin. En ollut nuorenakaan sellainen kaunotar, joille miehillä on tapana tehdä ehdotuksia lounasravintoloissa. Yllättäen tarjottu seikkailu houkutti. Toisaalta hätäilin, että ystäväni palaisi pian kahvikuppien kanssa: mitä hän oikein ajattelisi, jos löytäisi minut jakelemassa puhelinnumeroita tuntemattomille haalarimiehille?

Mies oli hyvin komea, sillä lailla karusti kuin jotkut duunarimiehet ovat. Kevät oli hyvin kaunis, ikkunan takana paistoi aurinko ja purot solisivat. Minä olin nuori ja sitoutumaton, siis vapaa tekemään mitä halusin.

Sanoin: ”Ei kiitos, olet huomaavainen, mutta minulla on lyhyt kävelymatka.” Vastasin näin siksi, että olin todellakin menossa ihan viereiseen taloon ja olisi ollut hölmöä pyytää kuljetusta. Mutta totta puhuen sittenkin enemmän vaikutti se, etten halunnut näyttää ystävättäreni silmissä kevytkenkäiseltä.

Tapaus oli opettavainen. Sen myötä oivalsin, etten suinkaan elä missään vapaan seksin ihmemaassa. Tiukan paikan tullen, kun on tehtävä nopeita ratkaisuja, ryömii jostakin liskoaivojen perältä siveyden ohjelmistokoodi.

Naisen elämässä seksuaalinen pidättyvyys on vuosituhansien ajan liittynyt turvallisuuteen. Kyse ei ollut vain raskauteen ja tauteihin liittyvistä riskeistä, vaan naisen seksuaalisuutta on johdonmukaisesti kontrolloitu ja rikkeistä langetettu jopa kuolemantuomioita. Vielä 1900-luvulla seksuaalinormeja vastaan kapinoivia naisia suljettiin "oman edun vuoksi" ja "suojelun tarpeesta" joukoittain mielisairaaloihin ja muihin suljettuihin laitoksiin. Jos esimerkiksi harjoitti avioliiton ulkopuolista seksiä useiden miesten kanssa, oli vaarassa joutua huoltopoliisin ja muiden viranomaisten kontrollitoimien kohteeksi.

Tällainen traditio ei häviä yhdessä eikä kahdessa sukupolvessa. Edelleen teinitytöt tekevät valintoja ja rajaavat toimintaansa välttääkseen huoran leimaa. Edelleen minäkin, emansipoitunut aikuinen nainen, laitan vaistomaisesti jonkin epämääräisen ”maineen” konkreettisen hauskanpidon edelle. Niin syvään on juurtunut pelko siitä, että aktiivinen seksuaalisuus merkitsee vaaraa: pilkkaamista, hylkäämistä, tärkeiden ihmissuhteiden menetystä ja kuolemaa. Vaikka tarjous oli houkutteleva, ei lounasravintolan huoltomiehellä ollut mitään mahdollisuuksia.

Entäpä jos olisinkin vastannut toisin, mitä hirveää siitä olisi seurannut? Ystävättäreni olisi puistellut päätään, pahimmillaan ehkä soittanut jollekulle ja kertonut olevansa hieman huolissaan minusta. Nykyään naisen seksuaalisuutta sidotaan kevyin silkkiköysin, mutta sekin riittää, jos vanhasta muistista kuvittelemme ne rautakahleiksi.

Uusi lastensuojelulaki astui voimaan 1.1.2008. Sen mukaan sosiaalityön on tehtävä lastensuojelutarpeen selvitys viipymättä tai viimeistään kolmen kuukauden kuluessa. Selvityksessä käydään läpi lapsen tilanne ja mitä sille on tehtävä. Selvitys ei vielä sinällään takaa mitään konkreettista apua, mutta se on ehto avun saamiselle.

Olen Tampereella Lasten ja nuorten palvelujen lautakunnassa, ja tässä roolissa pääsin seuraamaan tilannetta kotikaupungissani alusta saakka. Vaikka lastensuojeluresurssien riittävyys hieman vaihtelee eri kunnissa, pääpiirteissään Tampereen esimerkki pätee muihin suuriin kaupunkeihin.

Vuoden 2007 lopulla useat sosiaalityöntekijät ottivat meihin luottamushenkilöihin yhteyttä ja varoittivat, ettei uutta lakia pystytä Tampereella toteuttamaan ilman lisärahoitusta. Asiaa puitiin talousarviokäsittelyissä, mutta valmistelevat virkamiehet olivat silloin sitä mieltä, että yritetään nyt ensin sisäisillä henkilöjärjestelyillä ja palkataan sitten vasta väkeä, jos homma ei toimi.

Nyt tiedetään, että ei toimi. Vuonna 2009 noin puolet lastensuojeluselvityksistä venyi yli lain määräämän ajan. On aivan kohtuutonta, että lapset joutuvat odottamaan jopa puoli vuotta saadakseen selvityksen, joka oikeuttaa heidät jonottamaan jotakin tukea. Osassa perheistä ongelmat ratkeavat odotellessa, osassa ne menevät entistä pahemmin solmuun – Tampereella on edelleen myös likaisia, nälkiintyneitä ja moneen kertaan piestyjä lapsia.

Tampereen lastensuojelun tilanne on se, että oikea-aikaista ja riittävää apua saa vain, jos lähipiirissä sattuu olemaan juristi tai muuten oikeuksistaan tietoinen, tarmokas aikuinen. Aika harvalla näistä lapsista on.

Tavallisen rivivaltuutetun keinot alkavat olla vähissä. Olen puhunut asiasta vuosien varrella lukuisia kertoja sekä lautakunnassa että valtuustossa. Olen tehnyt kyselyjä, aloitteita ja muutosesityksiä. Niin on moni muukin. Lastensuojelusta huolestuneita valtuutettuja löytyy lähes kaikista puolueista, mutta yleensä he ovat nuorehkoja naisia, joilla on systeemissä verrattain vähän valtaa.

Viime marraskuussa saimme puristettua valtuustolta korvamerkittyä lisärahaa lastensuojelujonojen purkuun, emme lain noudattamiseen tarvittavaa määrää, mutta jonkin verran. Helmikuun valtuustossa kuulin kuitenkin, ettei lisäväkeä ole vielä edes palkattu. Ja koko ajan meillä on käsissämme kymmniä lapsia, jotka tarvitsisivat apua nyt heti.

Hävettää olla valtuutettuna kunnassa, joka ei kunnioita maansa lakeja eikä välitä lapsistaan. Ihmettelen, miten tavallisilta ihmisiltä voidaan edellyttää nuhteettomuutta, jos viranomaiset eivät siihen yltä.

Eilen elinkeinoelämän johto marssi yhtenä miehenä kertomaan, ettei tämmöinen peli vetele: ihmiset menevät lakkoon milloin tykkäävät, ajattelematta yhtään Suomen (lue: yritysmaailman) etua. Närkästyksen olivat herättäneet AKT:läiset ahtaajat, joiden lakko pysäytti suuren osa teollisuusviennistä.

Ahtaajien päävaatimus on eroraha. Yksikään televiosiossa esiintyneistä yritysmaailman ykkösnimistä ei kommentoinut sitä, miksi ahtaajan vaatimus vuoden erorahasta on kohtuuton mutta johtajien eromiljoonat ihan jees.

Lakko-oikeudesta minulla ei ole muuta sanottavaa, kuin että mikäli työntekijällä ei ole oikeutta kieltäytyä työstä, sitä kutsutaan orjuudeksi. Eilinen kiukuttelu osoittaa vain, että elinkeinoelämän sedillä on paha aukko yleissivistyksessä. Kannattaisi käväistä iltalukiossa parilla yhteiskuntaopin tunnilla selvittämässä sellaisten käsitteiden merkitys kuin ”demokratia”, ”kansalaisyhteiskunta” ja ”järjestäytymisoikeus”.

Kiinnostavampi kysymys on se epäsuhta, joka syntyy alojen erilaisesta painostusvoimasta. Kilttejä julkisen sektorin naisia on hyvin vaikea saada taistelemaan palkoistaan, kun taas tietyt avainalat ovat onnistuneet ajamaan itselleen huippuedut. Tämä ei tietenkään ole paras mahdollinen tulos.

Jatkossa pitäisikin tehdä niin, että kaikki lakot suunnataan yrityselämään - lakon perimmäinen tarkoitushan on muuttaa työn ja pääoman välistä suhdetta työntekijöiden eduksi.

Tätä varten liitot rakennetaan uudestaan niin, että yhteen laitetaan aina pieniä yksityisen sektorin avainaloja ja sellaisia suuria ammattiryhmiä, joiden työstä kieltäytyminen vaikeuttaisi enemmän tavallisten ihmisten arkea kuin pääomaa. Siis esimerkiksi

lennonjohtajat – kirjastonhoitajat

Ydinvoimalatyöntekijät – peruskoulunopettajat

Ahtaajat – sairaanhoitajat

Parista aina ensimmäinen lakkoilisi molempien puolesta, jälkimmäinen osallistuisi moraalisella ja taloudellisella tuella. Palkat jakaantuisivat tasaisemmin ja tehottomilta lakoilta vältyttäisiin kokonaan.

Eilen Oulun yliopiston väki järjesti mielenilmauksen, jolla se vastustaa käynnistyneitä yt-neuvotteluita. Potkut uhkaavat paria sataa työntekijää. Meillä Tampereella kokoontui ehkä parin sadan porukka tukimielenosoitukseen. Oli helppo kompata, sillä rahasta on pula täälläkin.

Ministerit vakuuttelevat, ettei opetus kärsi. Mutta kyllä kai se vähän kärsii, jos ei ole opettajia. Omalla laitoksellani sosiologian yliassari hoitaa yksinään opetuksen, jotka vielä syksyllä jaettiin kahdelle. Hänen työnkuvaansa kuuluisi myös tutkimus, mutta epäilen, että siihen ei aikaa jää.

Hallitus on sitä mieltä, ettei talousvaikeuksilla ole mitään tekemistä vuoden alusta voimaan astuneen yliopistouudistuksen kanssa. Ihan näin se ei ole, vaikka taustalla on tietysti myös aikaisempia muutoksia sekä valtion säästökuuri. Ainakin voi sanoa, ettei uusi yliopistolaki ole tilannetta parantanut.

Yliopistouudistuksen myötä talouselämä kiristi entisestään otettaan yliopistoilla. Se tarkoittaa, että suoraan rahaksi muutettava tutkimus valtaa tilaa muulta tieteeltä. Jatkossa painotetaan taloudellis-teknologisia aloja ja niilläkin entistä enemmän soveltavaa tutkimusta.

Eivät yliopistot ole tähänkään saakka mitään ihannetyöpaikkoja olleet. En myöskään pidä pahana sitä, että yliopistot etsivät yhteistyömahdollisuuksia yritysmaailman kanssa. Mutta tutkimuksen suuntaaminen ensisijaisesti talouselämälle on yliopistojen loppu. Käy niin kuin Thatcherin ajan Briteissä, kun sosiologit vaativat sosiaaliturvaa ja kritisoivat markkinavetoisia uudistuksia, hallitus lakkautti koko tieteenalan. Mikä yritys muka haluaisi tukea markkinoita kritisoivaa tutkimusta?

Vielä isompi ongelma tässä talouden ja tieteen pakkoavioliitossa on, että puolisot toimivat eri logiikoilla: akateemisessa yhteisössä kannattaa julkaista tutkimustulokset mahdollisimman nopeasti ja laajalti, sillä mitä enemmän muut hyödyntävät työtäsi, sitä enemmän se tietää mainetta ja rahoitusta. Yritysmaailmassa taas pelataan salausten ja patenttien kanssa, koska se on menestymisen ehto.

Perinteisesti tieteessä ajatellaan, että tieto on edistyvää ja yhteisöllistä, siis kaikki minun tutkimukseni rakentavat aikaisempien tutkijoiden työlle, keskustelevat aikalaistutkijoiden kanssa ja valmistavat tietä tulevalle tutkimukselle. Yritysmaailmassa tutkimus taas on itsekästä: muiden keräämää tietoa voidaan kyllä hyödyntää, mutta omaa panosta ei haluta antaa muiden käytettäväksi.

Suomalaisen tieteen tulevaisuudesta päättivät poliitikot, joista valtaosa ei näytä erottavan yliopistoa elokuvastudiosta. Muutoksen seurauksena yliopistojen taloudellinen autonomia kasvoi, mutta tieteellinen kapeni. Sivistyksen ja jakamisen ihanteiden sijaan suositaan harakkatutkimusta, jossa kaikki kelpaa, kunhan se kiiltää ja kuuluu yksin minulle.

Minua pyydettiin Cityn verkkosivuille bloggaamaan. Toivottiin, että kirjoittaisin yhteiskunnallisista asioista sillä lailla nuorekkaasti ja trendikkäästi. Ja minä menin suostumaan, kun on niin epäkohteliasta sanoa ei.

Tehdäänpä alkuun yksi asia selväksi: minä en ole nuorekas. Olen keski-ikäinen tosikko, olen ollut lapsesta saakka, ja ylpeä siitä. Kuuntelen keski-ikäisten musiikkia, pukeudun kuin keski-ikäinen ja arvostan tasaisen keski-ikäistä elämää, jossa suurimmat mielenkuohut liittyvät uuden salaattikastikkeen hinta-laatu –suhteeseen. Jos joskus vahingossa olen kirjoittanut jotakin trendikästä, se johtuu vain siitä, että riittävästi jälkeen jäänyt tuntuu aina tuoreelta. Nuoret ja trendikkäät ihmiset vähän pelottavat minua, saavat tuntemaan itseni pölyiseksi ja epävarmaksi.

Ja silti uskon, että minulla voisi olla jotakin yhteistä tämän blogin lukijakunnan (170 000 kävijää viikossa, valtaosaltaan nuoria kaupunkilaisia) kanssa:

Ensinnäkin minua yhdistää teihin ikäni. Viime vuosien eläkelinjausten ansiosta me kolmikymppiset emme tule koskaan saamaan niin hyvää eläkettä kuin vanhempamme, emme edes pitkästä yhtäjaksoisesta palkkatyöurasta. Useimmillehan sellaista työuraa ei tulekaan, sillä koulutus nappaa alkupäästä monta vuotta (vaikka ei enää takaakaan hyvää palkkaa) ja sen jälkeenkin työ on sellaista ansiomuodosta toiseen taapertamista, jossa eläkekertymät jäävät vähäisemmiksi. Kaukana on se aika, kun 15-vuotiaana mentiin tehtaaseen ja jäätiin aikanaan samasta paikasta eläkkeelle.

Toiseksi, meitä yhdistää ikä. Jos meidän vanhempiemme sukupolvikokemuksena oli hyvinvointivaltion rakentaminen, meitä taas yhdistää sen vähittäinen raunioituminen. Ensin meni koulusta jälkiruuat, sitten jo oppikirjatkin. Vähän myöhemmin leikattiin lapsilisät ja kun lähdimme opiskelemaan, oli opintotuen reaaliarvo pudonnut hurjasti 80-luvun lopun kultavuosista. Me tiedämme, että viime kädessä ei järjestelmän varaan voi laskea.

Kolmanneksi kirjoituksiani määrittelee ikäni, sillä jos on 32-vuotias, on pakko ottaa ilmastonmuutos vakavasti. Emme me voi haaveilla siitä, että kaikki maailman ihmiset saisivat auton ja kesämökin. On valittava, pienennetäänkö resurssisyöppöjen suomalaisten ekologista jalanjälkeä, jotta kaikille saataisiin edes ruoka, vaatteet ja asunto. Vai jatketaanko vain viidakkomeinigillä, se ottaa joka ehtii.

Eiköhän näistä jotakin saa, vaikka sitten sattuisikin olemaan sisimmältään perin keski-ikäinen henkilö.