Pää täynnä

ajatuksia niin paljon, että voin oikein kuulla niiden sekamelskan josta ei ota mitä tolkkua. Ajatukset kimpoilee laidasta laitaan tunkeutuen yhä syvemmälle pääni sisälle ja kun yksin niitä päässään pyörittää eikä löydä ulko-ovea meinaan hukkua tähän ajatus mereen.
Voisin valittaa kaikesta tai ylistää jokaista.Itkeä suruuni tai nauraa ilooni, mutta en tiedä mistä aloittaa. Kuulostaa aika pahaenteiseltä, mutta en toki ole vielä ainakaan tältä radalta tippunut, en ainakaan kovin näyttävästi tai julkisesti :D

Mikä minua estää puhumasta tai mikä minua estää näyttämästä omaa aitoa minääni? Olenhan toki oma itseni jokaisessa päivässä vaikkakin moni on oppinut näkemään minusta vain sen hauskan puolen, suu aina messingillä ja huomioimassa jatkuvasti läheisiäni. Itse odotan jos joku joskus huomaisi minut ilman että ääntä päästäisin, lukisi vain ajatukseni ja tietäisi mitä tahdon. Ottaisi lähelle, sanoisi kuulevansa ajatukseni ja kelpaisin ihan vain tälläisenä. Olisi sitä tahdon voimaa ja luottamusta niin paljon että uskaltaa.
Ihminen joka näkee minussa kaikki puolet niin hyvässä kuin pahassa,minut nauramassa kuin myös itkeä vollottamassa on ansainnut luottamukseni eikä minun tarvitse pelätä sitä että minut rikottaisiin hetkessä. Minun ei silloin tarvitse olla juuri se vahva ja pelkkä kuuntelija vaan tiedän että myös minua kuunnellaan vaikka en pyytäisi sitä. Minun asiani olisivat silloin myös tärkeitä eivätkä vähänpätöisiä toiselle.