Puukko ja puntari

Vaikka Rooma on jo niin tuttu minulle, ensikosketus muistutti, että maassa maan tavalla. Etukäteistilaamamme taksikuski kiidätti meidät kentältä hotellille, ilman sen kummempaa syytä, melkoista haipakkaa. Jos rajoitus on 70 km/t, niin silloinhan 90 km/t on "törkeä ylinopeus", eikös? No, meitä vietiin moneenkin otteeseen 90 km/t YLI nopeusrajoituksen! Smart -miniautoja suhahteli vastaan satasen vauhdilla - perä edellä! Ja syöksyessämme tunneleihin, mieleen tuli prinsessa Dianan viimeinen matka...
.
Huoneemme River Palacessa oli oikein mukava, vanhaan tyyliin, eli kullatut hanat ja kattomaalaukset ja Jeeves -käytöksistä univormuhenkilökuntaa ynnä muuta sellaista. Voin suositella hiljaisia sisäpihahuoneita. Hotellihan on suoraan metroaseman päällä ja siitä pääsee suoraan kävelykeskustaan, parhaaseen puistoon, joenvarteen ja niin edelleen.
Kuva-albumissani on kuvia reissuiltani, katsokaas!
.
Kaupunki on edelleen ryöstäjien suhteen turvallinen, vaikka taiteen tasolle yltäviä taskuvarkaita riittää. Meitä eivät he, eivätkä monet muutkaan kiusanhenget häiritse, sillä pukeudumme tyylikkäästi maassa maan tapaan, ja laukusta sojottaa paikallinen lehti. Nytkin jopa kuulin itse kahdesti sen, kun minua luultiin paikalliseksi:
"Katsokaa, jos tämä kahvila kelpaa paikallisille, niin kyllä meillekin!"
Joo, katsokaa vaan, aito roomalainen Martinlaaksosta...
Suurissa eurooppalaiskaupungeissa saa ihan erilaista palvelua vaivautumalla valitsemaan vaatteensa ja kiillottamaan kenkänsä. Useimmat miesturistit pukeutuvat Roomaan kuin pellet, jopa silloin kun heidän naisensa ovat ihan käypäisesti vaatimattoman siistejä. En ymmärrä niitä miehiä.
Onneksi oma rouvani koettaa ottaa kaiken irti luvasta pukeutua kerrankin näyttävästi, mikä lisää lomieni miellyttävyyttä Pariisissa ja Roomassa.
.
Elokuun kuumuus on hurja, vaikkei nyt ollut kuin kolmekymmentäneljä astetta. Olen vienyt oman polkupyöränkin sinne, kun oli 42 varjossa, ja kuumimpana kautena pyörän tai (mukulakiveyksen takia isopyöräisen) skootterin vuokraaminen onkin oiva ja ehkä ainoa tapa saada vilvoittavaa ilmaa ja päästä kokemaan enemmän, ja useammilla kapeilla kaduilla, tuossa kompaktissa kaupungissa. Liikenne vaatii asennetta: tilaa annetaan, mutta annettu tila on sitten käytettävä puolessa sekunnissa ja liikennevaloista lähdetään kuin kilpailussa, jotta homma sujuisi.
.
Kuumuuteen auttaa sen tajuaminen, että hentokin tuuli voimistuu joutuessaan aukioilta talojen väliseen solaan, joten jos asettuu siten sijaitsevaan kahvilaan, on helpompaa. Toisin sanoen, vältä jäämistä turistien isoille väylille, ja käytä karttaa ja pikkukujia. Kujien ravintoloissa on parempi palvelu, koska suurväylillä yhä uusia turisteja tunkee raflan ovesta, vaikka siellä olisi millaista. Jokainen tolkun ihminen kantaa täällä vesipulloa, joiden täyttäminen kadunvarsien lähteistä on helpompaa kuin missään muualla.
.
Kaupunkilomamme ovat tottakai aina pyörineet jotenkin ruuan ympärillä, niin nytkin. Nyt teemaksi sattui yksinkertainen ruoka. Kuinka ihanaa voikaan olla Cacio i pepe, eli loistavan pastan kera vain käsiteltyä keitinvettä, juustoraastetta ja pippuria! Minähän se aina muistutan kuinka gourmet voi olla yksinkertaistakin! Jopa luomuravintolan löysimme. Jäätelöä meni tietty paljon, ja kesäkurpitsankukkia en saa syödäkseni kotona koskaan.
.
Löysimme ehkä Rooman ainoan erikoisteepaikan, aivan vihkikirkkomme vierestä. Olipas elämys meille cappuccinoniuhoille nauttia oikein kallista niuhotusteetä, häitämme muistellen. Se kirkko taas on ensimmäinen luterilaiskirkko, johon ikinä kukaan paavi on astunut. Ja nyt jo kaksi paavia, pitivät seremoniaakin siellä. Käykääpäs katsomassa jos haluatte nähdä maailman upeimman, kultakattoisen luterilaiskirkon.
http://www.iperdesign.com/clients/celi/wp-content/uploads/2011/03/Christuskirche_interno_mod.jpg
.
Tietysti öistä vaeltelua ja shoppailua harrastimme. Ja kuten aina Rooman lomaan kuuluu, jopa kaltaiselleni hillitylle herrasmiehelle sattui absurdeja tilanteita, kuten eksymisiä pimeiden kujien sokkeloissa,
kahlaamiseni aamuyöllä puku päällä suihkulähteessä täyttäen lasisia vesipulloja kun taksimme odottaa vieressä,
tai villi Hava Nagila -tanssi öisellä kujalla ilotyttöjen kanssa, kerjäläismamman soittaessa mestarillisesti haitaria.
Siitä kaikesta, mitä aiemmin on meille Roomassa sattunut, en edes uskaltaisi kirjoittaa! Ettekä uskoisi kuitenkaan.

Avasin juuri tämän miniläppärini tässä ajankuluksi tällä lennolla Roomaan. Olen menossa sinne Rouvan kanssa jälleen kerran katsomaan erittäinkin tutuksi tulleita paikkoja, ja käymään vihkikirkossamme kaksikymmenvuotishääpäivän merkeissä. Tuolissani on joka suuntaan tilaa kirjoitella, ja jalkatilaakin näyttää olevan pari metriä. Mistäs kirjoittaisin...
.
Kas, ateriaani kuuluva ciabatta -leipä tuoksuu jotenkin tutulta. Lopulta muistan miltä: lihapiirakalta. Lapsuuden aikaiseen lihapiirakkaan on jotenkin kuulunut juuri samoja taikina-aineksia samoissa suhteissa, koskapa leivässäni ei ole lihatuotteita. Näin sitä voi ruuan tuoksu viedä äkkiä kauas menneisyyteen. Juuri tuoksut, ja maut vaikuttavat ihmiseen syvimmin. Ja ruoka yleensäkin on voimakkain symboli, joka ylittää sekunnissa kieli- ja kulttuurirajat. Jos tarjoat herkullista hedelmää vaikka Borneon alkukantaisimmalle asukkaalle, tai jopa pikku hiirelle, saat välittömän yhteyden: olet Ystävällinen Tyyppi.
.
Ja tietysti Kokki on se vanhin kunnioitettu käsityöammatti.
Heti kun Tuli oli keksitty, ensimmäiset (alastomat) Grillimestarit kääntelivät vartaissa kuutiometrin kokoisia mammuttinorsupaisteja valellen niitä sapelihammastiikerin luuytimellä. Tai mitä nyt sen ajan juhlamenuissa on ollut: villasarvikuonoa villijuuresten ja yrttien kera, rosvopaistin tekniikalla luolakarhun mahalaukussa valmistettuna? Juu, heti innostuin kehittelemään. Tällaista se on se ruokafanatismi. Erikoisherkkukaupoissa ihan oikeasti rupeaa kädet tärisemään ja pulssi nousee.
.
Kokkimenneisyydestäni johtuen en lapsuuden jälkeen ole juuri joutunut lihapiirakoihin turvautumaan. Verrattuna Pariisin yleisimpiin käytäntöihin, Helsingin gourmetravintoloissa on tietääkseni lähes aina vallinnut erittäin liberaali tapa. Kokit syövät lähes mitä haluavat. Pariisissa edelleenkään eivät, ja palkat siellä ovat surkeat!
.
Nuoruudestani muistan että rajoitukset olivat: tryffeliin tai keltavatsaisen sterletin mätiin (kaviaaria) ei saanut koskea, hanhenmaksaa sai ottaa vain harvoin ja hyvin vähän, mutta muutoin valtavat kylmäkaapit ja jo valmistetut ruuat olivat ihan vapaata - öh, riistaa. Nuoruuteni päällimmäinen tuoksu oli madeirakastike, ja sisäfile konjakkikermassa oli tavallista arkilounasta. (Normityö taas oli esim poistaa raa´asta riekosta luut nokkapihdeillä rikkomatta pikkuista lintua.) Äärimmäisen harva suomalainen omasta ikäluokastani on kasvanut tällä tavalla; Pariisissa taas meitä on varmaan aika lailla, kuten huomasin siellä.
.
Ai, että mitä huippuravintoloiden salihenkilökunta syö, tai söi? Nykyään useissa ravintoloissa on keskitettyjä ruokatunteja, ja jopa kokit voivat tulla mukaan syömään samaa. Tämä ruokailu liitetään, jos fiksuja ollaan, tuotekehittelyyn. Ennen vanhaan tarjoilijat söivät - kuten kokitkin - silloin kun kerkesivät, pyytämällä kokeilta "jotain", tai annoksen sen päivän lounasta (menun halvemmasta päästä), ja ihmissuhdekorruptio kukoisti. Keittiön suhtautuminen salin porukkaan vaihteli huippupaikoissa rajusti kuten varmaan edelleenkin. Eräät keittiömestarit arvostivat erityisesti vanhimpien salityöntekijöiden ammattitaitoa, joka onkin huippupaikoissa ihan muuta kuin vain lautasten kuljettelua. Olen itsekin joskus yllättynyt siitä kuinka hyvin saliväki tuntee ruuat.
.
Mutta nuoruudessani useimmat keittiömestarit katselivat alaspäin salin väkeä. Huippuna voin mainita tärkeimmän "kokkiasenteen" opettajani, joka piirsi keittiötä salista erottavan tiskin kulkuaukkoon maalilla lattiaan rajan. Siitä yli eivät halveksitut "kantajat" saaneet keittiöön edes astua. Kerran eräs hovimestari harhautui keittiöön. Keittiömestari nappasi pienen mutta raskaan valurautaisen blinipannun ja heitti sen voimalla, niin että se suhahti hovimestarin pään ohi ja teki melkoisen klommon höyrykupuun. Varmaan luulitte että Ramsay on Kauhukeittiö -sarjassaan vaativa ja kiivas, mutta enpä ole kuullut, että hän olisi suoraan yrittänyt tappaa ketään,eikä tässä ollut edes kysymys ruuasta. Mutta tällaisia ne fanaatikot voivat olla. Ramsayn oppi-isästä, Marco Whitestä, on villejä tarinoita joihin liittyy ampuma-aseita.
.
Voitte siis kuvitella millaista niuhottamista itse ruuanvalmistus on! Kerronpa tässä kloppina saamani ohjeistuksen ruokaan nimeltä " Tillintupsu":
Tillinippu hajotetaan, ja kootaan yhteen tukevaksi, ympärille kuminauha. Varret leikataan alhaalta erittäin terävällä veitsellä ja nippu tuikataan samalla sekunnilla kylmään veteen. Kuminauhan alle pujotetaan lähes koko nipun korkuinen voipaperi joka rullana tukee nippua. Jääkaappiin. Sitten aikanaan nipusta otetaan tarvittava määrä oksia, joiden alaosiakin käyttäen muodostetaan "symmetrinen minisypressipuu". Tämän sypressin tulee "ikään kuin taipua kevyessä tuulessa" niin että se "asettuu esillepanon kiertosuuntaan", ja sen tyvi kätketään jollakin tapaa.
Kun tämä oli vasta raaka tillintupsu, alatte varmaan tajuta gourmet-niuhotusta. Luulitteko osaavanne tuosta vain tehdä gourmet -perunamuusin? Edes lämpimän kinkkujuustovoileivän? No varatkaapa aikaa siihen sitten...
.
Raaka-aineiden misaaminen eli esivalmistelu, ruuan valmistus, ja sen asettelu eli esillepano ovat monimutkainen yhtälö, ja huipputasolle sitten noustaan juuri sillä että prosessi pystytään tasalaatuistamaan siten että laatu ei heittele tekijän, kiireen tai fiilisten mukaan.
.
Työn stressin takia huippukokin on oltava vahva persoona, ja minua huvittaakin kun suomalaiset kokit niin kesyttävät juttujaan teeveessä. Turhaan, sillä se olisi hyvää viihdettä. Voitte kuvitella kun kiihkeämielisiä läpänheittäjiä on monta pienessä tilassa, ja kiireessä riuhdotaan tulikuumia pannuja, kiehuvaa öljyä, liekkejä ja huipputeräviä veitsiä. Muistanpas senkin kerran, kun kokit saivat päähänsä kuoroulvoa susien äänellä ja asiakkaat ihmettelivät.
.
Rouvani seuraa aina ravintolassa mielenkiinnolla, onko minulla jotain sanomista ruuasta. No, hyvässä ja pahassa, sitä on riittänyt. Roomassakin tulee taas riittämään. Ruokafanaatikot kokevat yhteyttä. Viime Teneriffan reissulla haukuin erään fuusiopaikan ruuat, mutta niin asiantuntevan rakentavasti, että kädestä pitäen kiiteltiin. Minulla on taipumusta saada pöytään kokkeja ja keittiömestareita, tai itseni keittiön ovelle, sitten hössötämme loputtomiin kalanpaistotekniikasta tai kastikkeista. Roomassa saan ihmetellä sitä pastafanatismia.