Elämänedustajan manifesti

Poliittisella kentällä kuhisee. Ainahan vaalien lähestyessä media tarjoilee draamaa ja puoluehallitukset miettivät yleisiä strategioitaan, mutta jotenkin levotonta on meininki vähäosaisen silmin.

Vihreiden puoluehallitus on antanut periaateluvan vaaliliiton tekemiseen Kokoomuksen kanssa Satakunnassa, kertoo Yle.
Keskusta puolestaan harkitsee vakavasti Paavo Väyrysen karisman ja kokemuksen hyödyntämisen hylkäämistä.

Kokoomus jatkaa linjaansa epäisänmaallisena ylikansallisen pääoman yhtiövallan lipunkantajana. Tavallaan helpotus, että edes jokin tässä maailmassa jatkaa normikulkuaan. ”Kiinnostaa kiviäkin”, on kommentti, jonka kokkareiden politiikka saa. Toinen, huolestuttavampi heitto on, ”mitä sille voi”. Eli tunnistetaan ongelmat, mutta alistutaan ”tunnustamaan” oletukset tosiasioiksi.

Mihin tämä maailma on menossa?

Sote – vaikea aihe perehtymättömälle

Vielä kesällä puolueet olivat samanmielisiä Sote-kysymyksestä, mutta vuoden mittaan on noussut keskustelua lykkäämisestä. – Mutta isänmaa ei voi odottaa, hoputtaa Peruspalveluministeri Susanna Huovinen, sd.

Kysehän on sosiaali-ja terveydenhuollon järjestämisestä, tuotantovastuun jakamisesta ja byrokratian keskittämisestä.
Annemaria Perttula, Talentia Keski-Suomen pj., muistuttaa Keskisuomalaisessa, että asiakkaan kohtaamista ei voida siirtää tietokoneelle. Hyvin totta.

”Sosiaalipalveluissa kyse on suurelta osin viranomaistoiminnasta. Siksi on perusteltua tuottaa ne julkisen sektorin toimintana. Yksityiset sekä järjestöiltä ostettavat palvelut täydentävät tätä toimintaa,” Perttula kirjoittaa.

”Ihmisläheinen” palvelu on mielestäni turvattava kunnan toimintakykyä parantamalla, ei yksityisten palveluiden kautta.
Yksityisten tavoitteena on ensijaisesti voitto, ja tämä ajatus on korruptoinut alunperin hyvääkin tarkoittavien järjestöjen että yksityisten toiminnan. Huonot kokemukset olettaisivat tarjoavan tarpeeksi näköalaa, mitä Ei kannata tehdä.

Kunnallisvaaleissa 2012 vaalikoneessa kysyttiin kantaani kunnallisten palveluiden siirtämisestä yksityisten palveluntuottajien hoidettavaksi. Vastasin näin:

’Ulkoistamisen käsite kuuluu läheisesti näennäismarkkinoihin, ja onkin tärkeää muistaa että toiminnon toteuttaminen ja ylläpito ovat kunnan vastuulla. Jos tilaajalla on suhteessa palvelun tuottajiin vähemmän informaatiota tai palvelun mittaus on vaikeaa, tuottaja saattaa käyttää tätä hyväkseen ja toimia tilaajan edun vastaisesti. Suurimmat kustannukset näyttäisivät syntyvän, kun näennäismarkkinat muodostetaan jo olemassa olevaan palvelutuotantoon ja julkinen tuotantoyksikkö päätyy kilpailutilanteeseen, jolloin julkista kapasiteettia joudutaan purkamaan. Näin päädytään sisäiseen tehottomuuteen, joka usein ilmenee sekä fyysisenä (esim. kapasiteetin vajaakäyttö) ja henkisten resurssien horjuvuudesta (henkilöresurssien tehoton käyttö, epäluottamus, epävarmuus).’

On siksi minusta arveluttavaa puhua ostettavien palveluiden ’täydentävästä’ vaikutuksesta, kun kunnat kykenisivät nämä palvelut itse tarjoamaan. Eihän kunnan viaksi voida katsoa, että valtiovalta leikkaa kunnan tuista saadakseen markkinaraon ylikansallisille yrityksille. Verovarat eivät päädy täysimittaisesti veroja maksavien hyödyksi. Siinäpä miettimistä.

Eduskuntavaalien lähestyessä tulen varmasti kohtaamaan kysymyksiä Sotesta. ”En ole perehtynyt aiheeseen”, ei riitä vastaukseksi. Mutta mielipiteeni ei ole virallisen totuuden julkilausuma. Sote-kysymys on monimutkainen jo nykyisessä tilassaan, ja keskustelu jatkuu ja esitykset muuttuvat. Aika näyttää mitä tuleman pitää.

Jos puolueen ohjelma ja käytännön politiikka perustuu taktikoinnille, eivätkä toimet käytännössä edistä kansan asiaa, suosio laskee. Yhteistyö puolueiden välillä ei toimi pitkällä aikavälillä, jos perusteena on yksinomaan kannatuksen kasvatus.
Tekeminen ratkaisee, puheet ovat puheita. Valtapuolueiden haaste on palata käsitykseen, että kansanedustaja on luottamustoimi, ei ammatti.

Puolueen tulee olla yhteiskuntavaikuttamisen kanava, kansalaistoiminnan jatke. Puolue on ihmisen ajatuksen toimeenpanija.

Ajatuksia, jotka joskus muinoin olivat sekä ilmeisiä että usein toistettuja. Muun muassa puoluetukirahojen tulo kuusikymmentäluvun jälkipuoliskolla etäännytti puoluetoiminnan tekijöistään. Sami Outinen kirjoitti osuvasti pro gradussaan: ”Puolueet juonivat puoluelakisäännökset sellaisiksi, että ne saivat mahdollisimman paljon etuja ja mahdollisimman vähän velvollisuuksia. Suurten puolueiden vaikutuksesta säännöksillä rajoitettiin myös poliittista kilpailua ja helpotettiin samalla vakiinnuttamaan poliittinen valta Suomessa harvojen puolueiden ja johtajien käsiin.”

Tälläinen toiminta oli omiaan tekemään politiikasta vierasta ihmisille. Ihmisille, jotka ovat politiikan keskiössä päivittäin arjessaan. Politiikanhan tulisi olla yhteisten asioiden huolehtimista ja edistämistä.

Vasemmistolaiset tahot ovat palaamassa näille linjoille. Vaalien välisellä ajalla veri punnitaan, teot kertovat totuuden.

Kaikkien sosiaalisten reformien päämääränä tulisi olla työvoimastaan riippuvaisten ja vähäosaisten vahvistaminen taloudellisesti ja uuden, edistyneemmän, sosialistisen valtion perustaminen.

Niin kutsutun ”keskiluokan”, paikallisen tehtailijan/perheyrityksen, pienviljelijän, ja kauppiaiden/pienyrittäjien hyväksi nimellisesti toimivat oikeistolaiset puolueet pyrkivät miellyttämään edellä mainittuja ajamalla toimenpiteitä, jotka todellisuudessa edistävät yksinomaan yksityistä suurtuotantoa ja ylikansallisia yhtiöitä. Tukahduttamalla tasavertaisen kilpailun ja heikentämällä teollisuuskehitystä, oikeisto antaa vapaat kädet suurpääomalle vallata yksinoikeudet markkinoihin.

”Parempien luokkien” edustajiin kuuluvat myös keskikaistaa kulkevat puolueet. Vähemmän taantumukselliset, mutta herttaisen hyväuskoiset tahot ovat vakuuttuneita sosiaalisen järjestelmämme toimivuudesta. He saattavat havaita toisinaan sosiaalisia paheita ja väärinkäytöksiä, ja koettavat parhaalla näkemällään konstilla poistaa ne.

Kohdatessaan köyhyyttä, keskustalaiset puolueet koettavat poistaa sen almuilla. Tautien levitessä köyhien parissa, he rakentavat sairaaloita. Rikoksien ja paheiden hyökyaaltoa kauhistellaan ja yhteiskuntarauhan rikkojat koetetaan johdattaa oikealle polulle siveyssaarnoin ja malliojennuksin. Jokaista yhteiskunnassa esiintyvää ”sairautta” käsitellään satunnaisena ja erityisenä ilmiönä.

Harva nykyisistä kansanedustajistamme tiedostaa yhteyden näiden kaikkien välillä. Pitkään jatkunut käsitys, ettei ole olemassa mitään erityistä sosiaalista kysymystä, vaan suuri joukko sosiaalisia kysymyksiä, on yhä vallalla.

Nykyistä politiikan tekoa kuvaa hyvin esimerkki sairastuneen henkilön diagnosoinnista.

Joukko lääkäreitä on koolla vaikean sairastapauksen johdosta. Sairas kärsii yskimis -ja kuumekohtauksista päänsärkyineen. Ajattelemattomat ja pintapuolisesti ammattiaan harjoittavat lääkärit pitävät oireita monina ja itsenäisinä tauteina. He käsittelevät otaksuttuja tauteja kutakin erikseen, antaen hoitaa jokaista oiretta siihen perehtyneen erikoisasiantuntijan.

Kun paikalle sattuu pääsemään tai kutsutaan tieteellisesti pätevä ja kokenut ammatinharjoittaja (vasemmistolainen), hän sanoo: ”Loppupäätelmänne on väärä. Sairas ei sairasta useampaa tautia, eikä hän voi parantua jos itsepintaisesti jatkatte taudinmerkkien hoitamista käymättä itse taudin juureen. Kyseessä eivät ole itsenäiset, satunnaiset sairaudet; ne ovat ainoastaan merkkejä yhdestä vakavasta elimellisestä sairaudesta – keuhkotaudista. Jos onnistutte poistamaan tämän elimellisen sairauden sairaan järjestelmästä, taudit, joita pidätte useampana sairautena, tulevat katoamaan.”

Sama on laita niin kutsuttujen yhteiskunnallisten vääristymien suhteen. Sosiaaliset olomme eivät ole normaalit, sosiaalinen järjestelmämme on sairas. Pintapuolinen yhteiskunnan tutkija näkee kansanjoukkojen köyhyyden, monimiljonäärien ylellisyyden toisten kustannuksella, teollisuutta vääristävät monopolit, lakot ja mielenosoitukset toisistaan riippumattomina ”väärinkäytöksinä”, jotka hänen mielestään ovat erikseen parannettavissa.

Morris Hillquit (1869–1933), Amerikan sosialistipuolueen johtaja, kirjoitti osuvasti:

”Köyhyys on suoranainen seuraus kapitalistisesta riistämisestä ja tietämättömyys, paheet ja rikokset ovat köyhyyden laillisia lapsia. Säilyttääkseen valtansa kapitalismin on vallittava hallitusta ja yleistä mielipidettä ja tästä johtuu alituinen kiihotin hallitseville luokille mädäntää politiikkaamme, sanomalehdistöämme, saarnatuolejamme ja koulujamme.”

Aivan kuten tietoperäinen lääkärimme, tulisi myös vasemmistolaisten puolueiden väliaikaisten reformien ohessa valmistaa kansalaisia yhteiskunnan teollisuusperustan muutokseen, pitäen lopullisena päämääränä tuotannon ja jaon muuttamista yhteiseksi omaisuudeksi. Reformit itsenäisinä toimenpiteinä ovat vähäarvoisia lopullisen päämäärän kannalta, ja sosialistiset reformitoimenpiteet tulisivatkin olla yhdistetyt toisiinsa muodostaakseen sosiaalisia tuloksia.

Parantamisen aikana ei lääkärimme saa, eikä voi väheksyä väliaikaista lievitystä tarjoavia lääkeaineita. Lopullinen päämäärä kuitenkin on sairauden aiheuttavien kuolettavien taudinsyiden hävittäminen.

Tästä opimme, ettei vasemmisto voi kiinnittää yhtälaista huomiota jokaiseen parannustoimenpiteeseen, joita jatkuvasti ajetaan. Sen suhde toimenpiteisiin riippuu toimenpiteen luonteesta ja sen tehokkuudesta aseena luokkataistelussa.

Kasvatusta ja yhteiskunnallista vaikuttamista sosialististen reformien kera. Punalippu ylös.

Sivistys on ihmisen kulttuurillisen ja poliittisen kasvun perusta, ja siten yhteiskunnan herkeämättömän huomion tarpeessa. Kapitalistisessa yhteiskunnassa, jossa ihanteeksi nostetaan kyky ja halu saada omistukseensa mahdollisimman paljon hyödykkeitä, ei sivistyksellä ole sille kuuluvaa arvoa. Niin, ja eiväthän kaikki edes ole oikeutettuja kaikkeen…

Maksuttoman tai huojennuksin tapahtuvan jaon periaate ei ole nykyisen yhteiskuntajärjestelmän etu. Lasten, opiskelijoiden, sairaiden, invalidien ja vanhusten huolenpito ajautuu oikeiston kiihkeän ”määrittelyn” kohteeksi, pääoman rakentaessa ihmisten väliset suhteet itsekkäille etunäkökohdille, näin häväisten ihmisten persoonallisuuden.

Ihmisen suhde ympäristöön ja hänen henkilökohtainen itsetajuntansa on riippuvainen yhteiskunnan luonteesta, jossa hän elää. Haluammeko elää tälläisessä järjestelmässä, jossa heikkojärkisyydestä tehdään huvittavaa ja yhteiskunnallisesti hyväksyttävää?

Sivistyksen alasajo on yksi pääoman aseista riiston kohteena olevaa ihmistä vastaan. Siksi sanonkin, että koulujen lukumäärän lisääminen ja edellytysten luominen sivistykselle ovat perusedellytys luokkatietoisuuden ja vastarinnan heräämiselle.

Keskustelut koulujen purkamisesta ja opetusyhteisöjen keskittämisestä luokkahuoneiden suurennuksineen voidaan unohtaa.
Periaatteeksi tulee ottaa ajatus, että jo opiskelun aikana nuori saa tukea osallistumiseen työelämään ja yhteiskunnalliseen toimintaan. Älyllinen kypsyminen ottaa ison askeleen eteenpäin, ja edistyminen henkisesti tasapainoiseksi yhteiskunnan jäseneksi on hyvällä pohjalla. Mutta tuotannon ja raaka-aineiden yksityisomistukselle pohjautuva järjestelmä kaipaa kultturivallankumouksen ankaraa kättä. Järjestelmä, jossa nyt elämme, ei edistä kansalaisten sivistystä. Pikavoittojen kahminnassa unohdetaan tieten tahtoen järkevä tie, jossa yhteiskunnallisten ja yksityisten edut kohtaisivat luonnollisesti.

Tarkoitus ei ole luoda kapean alan spesialisteja. Tarkoitus on ihmisten kaikinpuolinen kehittäminen. Kehittämällä ihmisten tietoisuutta sosialismin tarjoamista vaihtoehdoista, jokainen meistä saa yhä suuremmat mahdollisuudet laajentaa näköpiiriään ja kehittää lahjojaan.

Yhteiskunnan etu vaatii porvarillisen ideologian pois pyyhkimistä, johon kuuluvat väärä suhtautuminen yhteiskunnalliseen omaisuuteen ja työhön, nationalismi ja uskonnolliset ennakkoluulot, kunnioituksen puute naisia kohtaan ja jatkuva turvattomuuden tunne, muutaman mainitakseni.

Tähän kaikkeen liittyy oleellisesti sivistys. Turvatkaamme tulevaisuutemme. Punalippu ylös.

Yhä useammin saamme kuulla lakoista ja lomautuksista, irtisanomisista ja työelämän ”uudistuksista”.
Suurta tuohtumusta ja kuvotuksen tunnetta kokien luin Verkkouutisten viimeisimmän solvauksen liittyen JHL:n lakkoon. Jyri Häkämies kuvaili lakkoa ”kiusantekona”, ja Työtuomioistuin tuki tätä näkemystä tuomitsemalla JHL:n hyvityssakkoihin ”työrauhavelvollisuuden rikkomisesta”.

Ei liene epäselvää, millä kannalla Vasemmistoliitto ja tavallinen kansalainen on. Solidaarisuus kasvaa taloudellisen kriisin ravistellessa ihmisten luokkatietoisuutta hereille. Kuka todella harrastaakaan kiusantekoa?

’Elinkeinottelijain’ liitto’ ja ’Kokomusta’ kuuluisivat historiaan, ja nämä tahot tulisi lakkauttaa välittömästi. Toimintakielto yhteiskuntaa vastaan toimiville tahoille, kuten edellä mainitut, ei olisi lainkaan kohtuuton ajatus. Tämä on tietenkin vain minun näkemykseni. Trolli tämä ei ole. Näin todella koen nykytilanteen. EK ja Kokoomus eivät edistä yhteiskunnan hyvää. Demokratian varjolla kansakunnan näivettämistä ei tule sallia.

Tulevaisuus tulee näkemään palkkaorjuuden päättymisen tuotannon yhteisomistuksen kera. Tarrautuminen oligopoleja suojelevaan talousjärjestelmään on mielettömyyttä. Todelliset vapaamarkkinat häämöttävät vasta edessämme.

Lakot ovat enemmän kuin laillisia; ne ovat tuottavan luokan velvoite taistelussa taloudellisesta demokratiasta ja palkkaorjuuden päättämiseksi. Omistava luokka on kuin menneen ajan orjanomistajat. Käytännössä kaikki keskustelu työnantajatahon kanssa on hedelmätöntä ja tarjoaa aseita työtätekeviä vastaan. Me emme ole yhteistyökyvyttömiä, me emme ole vastuuntunnottomia tai työtä vieroksuvia. Meille kuuluvat työn tulokset, vain meitä varten tulee tuotannon toimia.

Milloin EK ja kumppanit vaativat ”kompromisseja”, he vaativat karanneita orjiaan takaisin plantaaseille.
Tämä on tuomittavaa. Mateleminen ei edistä yhteistä hyvää. Me ansaitsemme inhimmillisen tulevaisuuden.

Päättäkää palkkaorjuus, osoittakaamme solidaarisuutta lakoille, vaatikaamme oikeutta.