Elämänedustajan manifesti

Työttömyys koskettaa edelleen yhä laajempaa väestöä, ei yksin alempaa sosiaaliluokkaa. Yliopisto -tai opistotason koulutuksen saaneet vanhemmat eivät voi tuudittautua lastensa aineellisen elämän varmuuteen. He eivät voi olla varmoja, että edes ahkeran opiskelun kautta heidän lastensa työnsaanti olisi turvattu. Tästä turhauttavasta tilanteesta nykyihmisillä on omakohtainen kokemus.

Kaikesta huolimatta on silti muistutettava, että koulutus antaa välineet työnsaantiin ja ihmisenä selviytymiseen yhteiskunnassa yleensä. Valistuneen sosiaalipolitiikan tulee korostaa, että työelämässä selviytyminen on vain osa ihmisen kohtaamia tulevaisuuden haasteita.

– Koulutus on pääoma, jolla sinänsä on itseisarvoa, kommentoi aikanaan kauppa -ja teollisuusministeri Pirkko Työläjärvi. Yhden asian oppiminen edesauttaa toisenkin oppimista.

Toisinaan hyvässä asemassa olevien kansalaisten kuulee vastustavan julkisen sektorin kehittämistä ja laajentamista. Erityisesti heidän odottaisi olevan korkeamman veroasteen kannattajia, sillä juuri nimenomaan heidänhän lapsilleen, tulevaisuuden lääkäreille ja insinööreille, olisi tuolloin turvattu työpaikka. Yksityinen sektori ei kasvavaa koulutettujen määrää kykene yksin työllistämään.

Yhteenvetona voimme todeta, että koulutuksesta leikkaaminen ja julkisen sektorin vastustaminen ovat tietämättömyyden, ahneuden ja asennevamman vastarintaa edistystä ja hyvinvointia vastaan. Julkisen sektorin suojeleminen ja kehittäminen ovat jokaisen kansalaisen etu.

RIKKAAT laittavat vaivalla hankkimansa omaisuutensa meidän hyväksemme eteenpäin sijoittamalla ja luomalla työpaikkoja - tämä on kenties yleisin puolustuspuhe oikeiston taholta varakkaiden verottamista vastaan. Puhumattakaan siitä sosialistisesta ajatuksesta, että kansalaiset johtaisivat yhteiskuntaa itsenäisesti, ilman kapitalisteja.

Mutta onko "heidän" rahansa ensinkään heidän? Ja tarvitsemmeko todella rikkaita pitämään taloutta yllä?

Ensin lienee oleellista tarkentaa, mitä tarkoittaa olla "rikas".

Porsaita ovat he kaikki

Muutama vuosi takaperin, eräs onneton Yhdysvaltain kansallisen komitean puheenjohtaja Michael Steele omasi tarpeeksi röyhkeyttä sanoakseen, että miljoonan dollarin (934 863 euroa) palkka ei ole paljon rahaa. Verojen jälkeen, tottakai, tämä väki vie kotiin vain 600,000 dollaria ja hilut päälle joka vuosi. Kuinkahan he pärjäävät?

Todellisuus on, että vain murto-osa yhdestä prosentista koko väestöstä "tekee" niin paljon rahaa. Marxilaisille tosin se, kuinka paljon joku tienaa, ei ole yhtä tärkeää kuin se, kuinka hän sen tienaa.

Kansakunnan riisto

Nämä suurten yritysten omistajat ja yhtiöiden johtajat voivat tienata miljoonia miljoonien jälkeen, yksinkertaisesti koska he ovat asemassa ostaakseen kaikkien tarjolla olevien työläisten työvoiman -- tarjoutuen maksamaan heille palkkaa. Useimmat työntekijät eivät ole pakotettuja tiettyyn työhön, mutta valtaosalle, joka ei ole asemassa työllistääkseen tai elättääkseen itsensä, vaihtoehto on nääntyminen.

Jopa ne työläiset, jotka ovat tarpeeksi onnekkaita pärjätäkseen mukavasti palkallaan, työllistetään yksinomaan heidän työvoimansa/panoksensa vuoksi, yhdessä muiden työtätekevien kanssa, tekemään viime kädessä voittoa kapitalisteille.

Palkka maksetaan työvoimasta. "Työnantaja" on todellisuudessa "työnostaja". Tätä työvoimaa hän väärinkäyttää sumeilematta. Kapitalisti ostaa sen kuin minkä tahansa tuotantoa edistävän välineen. Työntekijä on vasaran varsi, ja hänen työvoimansa vasaran pää. Huoletta työntekijällä naputellaan tulosta murtumispisteeseen saakka. Tehdystä työstä ja siitä tulevasta voitosta ei työntekijä pääse osingoille. Hänhän sai jo "korvauksen", palkanmaksun työvoimastaan.

Joten "työpaikkojen luominen" on tuskin hyväntekeväisyyteen liittyvä teko, kuten yleisesti halutaan uskotella.

Tämä on perussyy, miksi kapitalistien omaisuus ja raha ei ole "heidän". Sen loivat alun perin työläiset.

Omistussuhteet ja taloudellinen demokratia

Kapitalistinen luokka tekee voittoa koska se omistaa ja kontrolloi mitä Karl Marx kutsuu tuotantovälineiksi --tehtaista, toimistoista ja kaupoista koneisiin ja teknologiaan, maasta raaka-aineisiin. Yksityisomistuksen järjestelmä on pienen vähemmistön laillistettu keino varmistaa, että he kontrolloivat mitä tuotantovälineillä tuotetaan. Enemmistö, joka tekee työt, ei saa osallistumislupaa heitä koskeviin päätöksiin.

Kapitalistien keskinäinen kilpailu johtaa yhä useammin siihen, että tuotantovälineet keskittyvät yhä enemmän yhä harvempien käsiin. "Tavalliset" yrittäjät kilpailutetaan nopeasti ulos. Oikeisto ei heille tukeaan anna.

Ylikansalliset yhtiöt käyttävät taloudellista voimaansa myös taivuttaakseen hallituksia oman tahtonsa jatkeeksi, ja varmistaakseen itselleen mieluisat lainsäädännöt -- he harjoittavat paljon enemmän poliittista voimankäyttöä kuin työtätekevät, halveksien demokraattista periaatetta, "yksi henkilö, yksi ääni".

Meille kerrotaan tämän olevan enemmän kuin reilua -- että itse asiassa työtätekevien tulisi olla kiitollisia siitä, että kapitalisti luo heille työpaikkoja. Mikä on syy siihen, että emme voi verottaa näitä parasiitteja -- tämähän estäisi heitä luomasta työpaikkoja tai tekemästä investointeja, joilla luodaan kaikkia osapuolia hyödyntävää uutta teknologiaa.

Jälleen, kapitalistit luovat työpaikkoja vain silloin kun he itse kykenevät siitä saamaan voittoa. He ovat nopeita tuhoamaan ja siirtämään työpaikkoja, jättäen entiset työntekijänsä kompuroimaan työtaistelun raunioille. Ja vain jotta "isoherra" voisi maksaa pienintä mahdollista palkkaa täten tehden isompaa voittoa.

Vaihtoehtona kansanvalta?

Hallitukset jotka kohtaavat painetta alhaalta päin, kykenevät 'luomaan' työpaikkoja, kuten 1930-luvun suuren laman aikaan nähtiin. Samoin on hyvä muistaa, että kansalliset ohjelmat ja säätiöt, eivät yksityiset sektorit, ovat vastuussa useista tärkeistä 1900-luvun teknologisista saavutuksista; poliorokote,mikroprosessori ja Internet, muutamia mainitaksemme.

Työntekijät yhteisönä ovat aivan yhtä hyvin kykeneviä kuin kapitalistitkin tekemään päätöksiä yhteiskunnan ja talouden suhteen, mutta heidän käskynalainen asemansa estää tämän. Sosialistinen yhteiskunta ratkaisisi tämän ristiriidan. Työntekijät suunnittelisivat ja kontrolloisivat demokraattisesti tuotantoa, tarjoten jokaiselle merkityksellistä työtä sen mukaan, mikä on tarpeen tarpeiden kohtaamiseksi.

Lopuksi

Tuotantovälineiden yksityisomistus --kapitalistisen yhteiskunnan kulmakivi -- on todellinen syy siihen, miksi meillä ei ole tarpeeksi työpaikkoja. Kapitalisti ylityöllistää osan väestöstä jättäen loput krooniseen työttömyyteen jatkuvaksi pelotteeksi niille "onnellisille", joilla vielä on työtä.

Kun työtätekevät, työttömät ja yrittäjät yhdistyneenä voimana iskevät suuremman kakkupalan kimppuun -- olkoon se sitten suurempi palkka tai korkeammat verot rikkaille sosiaalisten ja työllistämishankkeiden kustantamiseksi -- he havainnollistavat sen, että heidän työpanoksensa ylläpitää taloutta. Ja silloin he kulkevat ensiaskeliaan kohti toisenlaista yhteiskuntaa.

Viitteet
Linkki

Karl Marxin varhaistuotannon tutkiminen on viimeisen kymmenen vuoden aikana ollut noususuhteinen kapitalismin käydessä läpi jälleen yhtä taloudellista maksakirroosia, joka velkakirjojen suurkulutuksen ja teollisuuden ylituotannon seurauksena on jo akuutissa vaiheessa.

Siksi minusta on aiheellista tutustua kirjaan, jonka löysin hiljattain paikalliselta kirpputorilta.

Kyseessä on Reijo Wileniuksen, Marx ennen Marxia (Weilin+Göös 1966). Wilenius on ansioitunut kulttuurikeskustelija, Snellman-tutkija, sekä inhimillisen kasvatuksen puolesta puhuja.

Wilenius toimi kirjan julkaisun aikoihin Helsingin Kauppakorkeakoulun filosofian opettajana. Hänet nimitettiin filosofian professoriksi vuonna 1972.

Hänen muita julkaisujaan ovat muun muassa Nuorison kapina ja aikamme suunnanmuutos (1969), Snellmanin linja – henkisen kasvun filosofia (1978), ja Aatteiden maailma: Johdatus aikamme aatevirtauksiin (1982). Vuonna 1976 Wilenius sai valtion tiedonjulkistamispalkinnon.

Tavoitteet ja johdanto

Kirjan ulkoasusta on vastannut Alfons Eder. Kangaspäällinen on punainen, ja keskellä kovakantista on iso musta M-kirjain. Kirja on heti ensisivuista alkaen esteettinen, selkeä kokonaisuus; sisällysluettelo on hyvin jaoteltu, kappaleet ovat sopivan mittaiset, ja kirjoittajan tyyli on helppolukuista olematta lukijaa aliarvioivaa.

Wilenius kertoo keskittyneensä Marxin ajattelun murrosvuosiin, jolloin nuori Karl muokkasi kehittämäänsä valtiollis-yhteiskunnallista katsomustaan. Selvästi jäsentynyt kansantaloudellinen teoria odotti vielä löytäjäänsä. Tavoitteena kirjalle voidaan pitää filosofisten yhtymäkohtien löytämistä vuoden 1843 ja vuoden 1844 Marxin väliltä.

Marxin elämä käydään kiitettävästi läpi filosofian siivilän. Saksan yliopistojen romantiikan tieteelliset harrastukset ja Hegelin filosofia, villi ylioppilaselämä ja kirjeenvaihto isän kanssa selostetaan tyydyttävästi huomioiden lukijan mahdollinen kokemattomuus kyseiseen aiheeseen.

I Valtion kritiikki – 1. Hegelin valtioteoria

Wilenius tuo lukijalle esiin kokonaiskuvan Hegelin filosofiasta. Hegel pyrki ymmärtämään valtiojärjestyksen vallitsevan kehitysasteen, mutta kritiikkiä hän sai kieltäytyessään harkitsemasta tulevaisuuden vaihtoehtoja; perustuslaillinen monarkia toimi Hegelin mielestä parhaiten kokonaisuuden, yhteiskunnan parhaaksi. Tähän, ja moneen muuhun, Marx tarttui rivakasti kiinni.

2.-3. Hegelin ’kumoaminen’, valtion ja yhteiskunnan ristiriita

Kirjoittaja olettaa, että Marxin väite valtion ja yhteiskunnan ristiriidasta viittaa oletukseen, että on olemassa objektiivinen, ’todellinen’ yleinen intressi, ’lajintahto’. Hegel myöntää ristiriidan, mutta ei kykene esittämään konfliktiin todellista ratkaisua. Marx huomauttaa tarkkanäköisesti, että Hegel sivuuttaa sen ainoan voiman, joka voi ’todellistaa’ valtion.

Hegel ei ota vakavasti huomioon, että valtiomuodon ja kansan itsetietoisuuden välille voi muodostua ristiriita. Tunnustaessaankin ristiriidan olemassaolon hän suhtautuu siihen triviaalina, toissijaisena, lähes merkityksettömänä asiana. Marx korostaa väkevästi, että valtiotietoisuus kuuluu kansalle. Kun monarkiassa kansalla ei ole lainkaan osuutta valtion muodostukseen, syntyy tästä luonnollisesti ongelma. Marx kritisoi Hegelin uskoa, että itsekkäät pyrkimykset ’kumoutuisivat’ patriotismiksi.

Kiehtovinta onkin Marxin näkemys, ettei mikään edustusjärjestelmä sovita vallitsevaa valtion ja yhteiskunnan ristiriitaa, ei edes yleinen (demokraattinen) edustusjärjestelmä. Vasta kaiken yhteiselämän ’valtiollistuminen’ voittaa uudella ajalla kehittyneen ristiriidan.

4. Poliittisen demokratian kritiikki

Hegel selitti, että säätyedustuslaitoksen kautta valtio tulee kansan tietoisuuteen ja kansa alkaa ottaa valtioon osaa. Tätä osallistumista Marx piti täysin riittämättömänä. Usko, että ’yksityisen ja erityisen edun mies’ voi edes hetkeksi muuttua ’yleisen edun mieheksi’, on Marxille puhtaasti naiivi ajatus. Huolimatta siitä, osallistuvatko kaikki kansalaiset asioiden käsittelyyn ja päättämiseen, vai antavatko he edustajiensa tehdä sen, on Marxille abstrakti kysymys. Kirjassa pohditaan Marxin ajatusta todellisesta valtionjäsenyydestä ja konkreettisesta määreestä. Kansalaisyhteiskunnan tulee olla Marxin mielestä todellinen poliittinen yhteiskunta.

II Yhteiskunnan kritiikki – 2. Ihmisoikeuksien kritiikki

Nykyvasemmiston kannalta mielenkiintoinen kappale on Marxin yhteiskuntakritiikki ’liberaaleja’ ihmisoikeuksia kohtaan. Vielä keväällä 1843 hän puolusti perinteellisen liberaalisen demokratian mukaisia ihmisoikeuksia, ihaillen Ranskan vallankumouksen tavoittelemaa ’vapaan ihmisyyden järjestystä’. Sekä Hegel-kritiikki että tutustuminen Jean-Jacques Rousseaun tuotantoon kesällä 1843 johtivat Marxin ihmisoikeuksien uudelleen arviointiin ja uuteen vapauden käsitteeseen.

Marx jakaa ihmisoikeudet kahteen lajiin. Poliittisiin oikeuksiin, joita voidaan käyttää vain kollektiivisesti, yhdessä toisten ihmisten kanssa, oikeuksiin, joiden sisällön muodostaa osanotto yhteiselämään, poliittiseen yhteiselämään. Toinen laji on varsinaiset ihmisoikeudet.

Marx käy retorista keskustelua valtion ja yhteiskunnan erottelusta, porvarillisen yhteiskunnan jäsenen ja todellisen ihmisen eroista, sekä yksilöstä yleensä. Toisin kuin John Stuart Mill, Marx ei näe yksilön vapauden ihmisoikeuksissa edistävän toisten ihmisten tai yhteiskunnan etua. Yksilön vapaudessa toinen ihminen ei ole hänen vapautensa toteutuma, vaan hänen vapautensa este.

”Mikään niin sanotuista ihmisoikeuksista ei ylitä egoistista ihmistä…” toteaa Marx lopputuloksenaan. Marx kokee liberaalisten ihmisoikeuksien asettavan yhteiskunnan keskushenkilöksi yksityisetuaan ajavan, yhteiselämästä eristyneen yksilön.

Loppupohdinta

Kirjassa haastavinta tottumattomalle lukijalle ovat mm. käsitteet yksilö, eheys, kansa, valtiontietoisuus, yleinen olemassaolo jne. jne. Hegelin filosofiaan perehdyttämällä kirjoittaja ohjaa lukijan karikkojen ohitse kohti Marxin ajatushautomoa. Kirjoitin vain osasta kirjan sisällöstä, mutta yleiskuva lienee selvä.

Marx ennen Marxia on erinomainen katsaus nuoren Marxin valtion, yhteiskunnan ja uskonnon kritiikin kehittymiseen kohti kansantaloudellista vaihetta. Suosittelen kirjaa lämpimästi.

Koska eduskunnan enemmistö ei hyväksy suurpääoman omistamien tuotantovälineiden, pankkien jne. kansallistamista, on tyydytty talouden kasvupolitiikan harjoittamiseen. Taloudellisen vallan ollessa yhteiskunnassa pääomalla, ja poliittisen vallan porvaristolla, (jota pääoma ohjaa) toimii kasvupolitiikka viime kädessä pääoman ehdoilla.

Vähäiset pyrkimykset tuoda suunnitelmallista ohjausta talouteen eivät pyri muuttamaan omistussuhteita. Ainoastaan silloin, kun yhteiskunta pääasiassa vastaa tuotannosta ja samalla yritys -ja työpaikkademokratiaa toteutetaan, voidaan puhua kansanvallasta talouselämässä, ja sen myötä toteutettavassa politiikassa.

Tuolloin voitaisiin keskittyä talouden ja koko yhteiskunnan kehittämiseen eliitin voittojen (”talouskasvun”) kasvattamisen sijaan.

Tämä on vain askel paremmalle tielle, joka nojaa vahvasti kansan enemmistön tahtoon. Yksin kansanvaltaisen politiikan eteen työskentelevät ”viralliset tahot”, kuten kansanedustajat ja virkamiehet eivät tähän pysty.

Ihmisten asenteiden puhdistaminen kapitalismin ideologisesta saastasta, ja kansalaisten innostaminen sekä kannustaminen mukaan poliittiseen päätösvaltaan kukin tahollaan, omien voimavarojensa mukaan, merkitsee paljon. Kansalaisvaikuttaminen ei ole turhaa toimintaa.

Talouden demokratisointi Suomen talouselämässä asettuu haastamaan yksityisen teollisuus -ja pankkipääoman aseman päättävänä tahona. On sitouduttava yhteiskunnan kehittämis -ja uudistamisohjelmaan, joka laajentaa kansan enemmistön oikeuksia ja valtaa yhteiskunnassa.

Demokratia vaatii taistelua, jokaiselta.

-Halpamaisin herjaus jonka olen eläessäni kuullut! Naisen ääni kajahti vastaansanomattomasti.
Angelo katseli neuvottomana kreivittären tuohtumuksesta punertuvia kasvoja.
Hän näki kasvojensa parranajopeilistä paistavan sairaanoloisen kalpeina. Kylkiluita aristi eikä matkasta toipuminen tuntunut helpottuneen. -Entä jos se sittenkin on totta, hän kysyi häivähdys pelkoa silmäkulmassaan. Hän yritti välttää katsekontaktia. Se tietäisi vain ongelmia.

Lämmin pimeys oli laskeutunut kesähuvilan terassin ylle ja sota-asuiset nuoret miehet riisuivat varusteitaan. Nuorempi luutnantti kirjoitti kirjettä kotiin kuun hehkuvassa valossa. Kynttilä hänen vierellään oli sammunut. Ehkä tänään he saisivat levätä?

-Katsokaa näitä miehiä, kreivitär havahdutti Angelon ajatuksistaan.
-Minä edustan täällä oppinutta ylimystöä, kreivitär istuutui saadakseen leimahtaneen kiihtymyksensä aisoihin. Keveällä käden liikkeellä hän antoi vieraalleen luvan tehdä samoin.
-Ette voi tulla tänne ja väittää, että… Kreivittären silmät kapenivat tuimiksi viiruiksi.

”Odottakaahan, kunhan tapaatte anoppini!”, nuori adjutantti oli hänelle kehaissut. ”Häntä hienompaa naista ette löydä herkästi.” Todellakin. Nautintorikas elämä ja ikä eivät olleet tehneet tuhojaan kreivittären olemukseen. Kulmien kiiltävä värjäys tehosti hänen polttavaa katsettaan, eivätkä hänen riippuvat poskensa korostaneet niinkään hänen ikäänsä kuin hänen arvokkuuttaan. Vanhemman naisen hiusten kiilto oli himmentynyt, mutta punainen iltapuku säilytti hänen viehkeytensä kiitettävästi.

-Rehellistä työtä vailla oleva upseerin nulikka tulee ja sanoo minulle, että älykkäin ja hurmaavin, koko maan tavoittelemisen arvoisin mies, olisi ollut alkoholisti ja naistennaurattaja! Juuri nyt kreivitär oli yhtä viehättävä kuin korillinen kyykäärmeitä, joten Angelo tyytyi viisaasti vain nyökkäämään.

Huvilan pihalta kuului huutoja. Vain muutaman askeleen päässä kaivolta kajahti laukausten ääniä. -Hyvänen aika, henkäisi kreivitär puristaen viktoriaanisen nojatuolinsa kädennojaa.

Kelpo kersantti, jonka kanssa Angelo oli keskustellut vielä aamulla shakista, kerrottiin palanneen tiedustelusta luoti olkapäässään. Adjutantti tervehti hätäisesti kreivitärtä ja ojensi kirjekuoren Angelolle. Vain muutamia pommeja oli pudonnut lähistölle. ”Kyse ei sitten ollutkaan ukkosen jyrinästä”, Angelo pohti mielessään. Kreivitär, joka mielenliikutuksessaan koki saaneensa kiitollisen kuulijan, ryhtyi selittämään, että miehille täytyisi saada puhtaat univormut.
-Antaa hänen touhuta, mentiin!