Tarinat. Niitä pitää oppia kuuntelemaan. Ei se riitä ,että niitä kuulee.
Niitä tarvii kuunnella ajatuksella, sillätavoin että ne voi muistaa.
Se muistaminen vasta tärkeetä onki. Useimmiten tarinita kertoo rutkasti kuulijaa vanhemmat, ja niillä on melkonen etumatka elämänkokemuksessa.
Ja kun sillä kuuntelevalla ei sitä elämänkokemusta ole, se ei ymmärrä kuulemansa merkitystä, Se kuulee vaan "taas tota samaa shittii, että se jaksaa jauhaa tota juttuu".
Ei voi ymmärtää, ei ennekun se itse happanee ja hapatessaan saa kokemusta. Sillon kun se hapannuttuaan muistaa kuulemansa, se voi ymmärtää viestin siinä kerrotussa ihan eritavoin.
Silloin se vasta tajuaa mikä merkitys sillä tarinalla oli kertojalleen.
Se ymmärtää miten se tarina selittää sen, miksi se kertoja on tehnyt ne valinnat mitä on tehnyt. Miksi se on tuntenut ja reagoinut juttuihin niinku on.
Se alkaa tajuumaan sen myötä kertojan elämän historiaa.
Historia on yhtä tärkeetä kun hyvin kerrotusta tarinasta syntyvät oivallukset. Kummasti vähenee tarve esittää kysymystä "miksi?.
Että seuraavan kerran joku kertoo tarinan, kuuntele ajatuksella. Siitä voip saaha itelleen jotain.Ei välttist heti mutta joskus. Paljon myöhemmin.
Ehkä sen "aina samaa shittii jankuttavan" kertojankin tarve toistaa itteään pinenee, kun se huomaa jonkun kuuntelevan. Ihan todella kuuntelevan.
Hyvin kerrotut tarinat, historian tajuaminen ja kuulluksi tuleminen.
Siinäpä se on sensortin "pyhä kolminaisuus", että pärjää elämässä.