Käpykaartissa

Siinäpä kuva jota olen tuijotellut pari viikkoa ja miettinyt jokaisen ammutun arkisen kulun: millainen perhe; mikä työ; miten nyt puoskien käy … 397 surmapäätöstä yhdessä päivässä oli ennätys. 10 000 ’ammutaan paikalla’-teloitusta. ’Ja millähän oikeudella?’ hakee [b]Antero Jyränki[/b] vastausta kirjassaan [i]Kansa kahta, henki halpaa: oikeus sisällissodan Suomessa? [/i] Vaikka puistatti pentuna punaiset [b]Väinö Linnan[/b] [i]Täällä Pohjantähden alla[/i] -trilogiassa kun ne ampuivat sen ruotsisuomea solkkaavan kartanopatruunan ja kippasivat kuin kaltatun sian sillalta virtaan ja vaikka se Rukkasenhaukkuja nauratti, oli itsestään selvää että punikit pahoja olivat, lahtarit hyviä. Vaan sittemmin uuden tiedon karttuessa ja vanhan keiton kypsyessä ei kaikki niin punavalkoista ole ollutkaan. Ja taas siihen soppaan on ripoteltava lisämausteeksi käpykaartia ja valtiovaltaa. Nyt tosin jo toisesta sodasta. Eli [b][url=http://www.rauma.fi/kirjasto/raumalaisia_kirjailijoita/koivukari_tapio.htm]Tapio Koivukari[/url][/b] on läpikäytyään monenlaista asiakirjaa aseistakieltäytyjistä koonnut romaaniksi [b]Käpykaartilaiset[/b], [i]Johnny Kniga kustannus[/i] 2013. Muutaman varsinaissuomalaisen kylänmiehen kantti ei enää kestä lähteä talvisodan jälkeen jatkosotaan, joten askeleet vievät metsään – vuosiksi: [quote]"Kukaan ei sanonut mitään, kun Einari asteli vaivihkaa loitommalle, joku suojeluskuntatalolle kiiruhtava katsoi häneen ja kysyi, oliko väärä suunta. Einari vastasi, että piti käydä yksi velka maksamassa. — — Kappaleen matkaa kirkonkylältä loitonnuttuaan Takavainion Einari harppasi maantienojan yli ja katosi metsään."[/quote]Siinä sitten järjestyy työmaata virkavallalle ja nimismies [i]RuubenTammivaaralle[/i], jonka oma henkilökohtainen elämäkään ei reilassa ole ja kaksoiselämän eläminen käy pitemmän päälle hermoille. Lähimetsissä pyörivät ja maakorsussa makailevat niin [i]Takavainion Einari[/i] kuin [i]Viitasen Kustaa[/i] ja muutama muu jermu. Ruokahuollon ja puhtauden on toimittava, niinpä monen kotiväki joutuu samaan liemeen mukaan. Ja kun ruoka loppuu, alkaa se vaihe jossa on astuttava varkauksien teille. Kirjan loppuun liitteeksi Koivukari on laittanut mielenkiintoisen [b][i]Suomen Kansan Vapaudenliiton Partisaanisodan keskuksen asiakirjan[/i][/b]: [b]Hävitysohjesääntö N:o 2. Talonpoikaistoa ja maaseutua varten[/b]. Asiakirjassa jaetaan monenlaisia sabotaasineuvoja ruokahuollon vaikeuttamiseksi ja niilläkin keinoin sodan lyhentämiseksi: kaikenlainen jarrutus ja viivyttely työnteossa, siemenviljojen tuhoaminen, tuholaiseläinten tuominen, perunakellarien ovien auki jättäminen, puima- ja niittokoneiden rikkominen, puiden naulaaminen, lyhytsulkujen aiheuttaminen sähkönjakeluun jne. Teologian maisteri Tapio Koivukari, s.1959, on aikaisemmin kirjoittanut merellisistä ympyröistä, saaristoelämästä, joka minulle, [b]Volter Kilven[/b] ylistäjälle, on jäänyt Mestarin rinnalla toiseksi ja ulkokullaiseksi, mutta nyt tämä romaani käpykaartilaisten elinpiiristä iski kyllä [i]Saaristolaissaaga[/i]-trilogian aloittamaa [i]Luodetuulenmaata[/i] enemmän. Kelpo romaani. Niin mistäkö sen tietää? No siitä kun sen ihmisiä jää ikävä.