Jalkapöytäluiden väsymismurtuma, lihaskramppeja, pohjelihaksen repeämä? Onpa sitä kuultu poikki paukahtaneista vatsalihaksistakin. Urheiluvammojen kirjoa.
Voi, kun pari murtumaa riittäisikin: tutkimuksen mukaan nuorilla atleeteilla on kohonnut riski kokea äkkikuolema. Toinen tutkimus paljastaa, ettei jalkapallo olekaan terveellinen harrastus: pallon ja pään kohtaaminen pelin merkeissä aiheuttaa aivotärähdyksen. Puolet harrastajista on saanut vähintään yhden aivotärähdyksen harrastuksen aikana. Heidän muistinsa ja suunnittelukykynsä ovat huonommat kuin muiden lajien harrastajien.
Lisäksi urakalla treenaava harrastelija voi sattumalta saavuttaa ylikunnon. Tilan, joka johtuu siitä, ettei elimistö ehdi palautumaan. Ylikunto ei ole vaarallinen, mutta ikävä. Mistä yksittäinen harrastaja voi tietää, ettei vahingoita itseään?
"On osattava kuunnella itseään. Sitä voivat häiritä kulttuurimme asettamat koodit, kuten voiton tai rahan tavoittelu. Meillä arvosteteaan voittamista", tietää fil.tri Tapio Koski Tampereen yliopiston liikunnanfilosofian tutkimusyksiköstä.
Oman ruumiin rajojen tullessa vastaan ollaan puun ja kuoren välissä. Esimerkkejä horjuneesta tasapainosta ovat doping ja syömishäiriöt.
"Itämaisiin lajeihin, kuten joogaan, liittyy itsen kasvamisen perinne, myös henkisellä puolella. Läntisessä liikuntaperinteessä, kuten aerobicissa, henkiset aspektit eivät ole esillä, koska traditiota ei ole. Periaatteessa vaikka halonhakkuu voisi olla henkisen kasvun väline."
City tunnusteli ruumiin rajoja kolmen urheiluhullun kanssa.
Loputon lenkki
"Kolmannen maraton-vuoden jälkeen mopo lähti käsistä", kertoo ultrajuoksija Janne Kankaansyrjä, 36.
"Ensimmäisen sadan kilometrin lenkin juoksin Hartolassa."
Nyt hän on juossut pitkiä matkoja seitsemän vuotta.
"Aloitin juoksemisen myöhäisiällä, eikä nopeuteni kehittynyt. Ultrassa painavat enemmän kestävyysominaisuudet."
Aktiiviharrastajia on Suomessa vain viitisenkymmentä. Koska harrastajien määrä on pieni, kotimaiset ultrajuoksijat ovat varsin kosmopoliittia väkeä. Janne on juossut 250 kilometrin lenkin Japanissa kolmasti, ja Ateenasta Spartaan saman mittaisen matkan viidesti.
Mies on vieläkin innoissaan keväisestä kokemuksestaan. Huhtikuussa 44 kestävyysjuoksijaa starttasi Lissabonista hölkötellen Euroopan halki Moskovaan. Vaatimaton 5 000 kilometrin lenkki vei kaksi kuukautta ja neljä päivää. Janne saapui maaliin neljäntenä.
"Fyysinen uupumus kesti kolme viikkoa. Noin puoli vuotta kuluu, ennenkuin elimistö toipuu täysin ennalleen."
"Yhteensä olen juossut yli 40 000 kilometriä, maapallon ympäri. Viime vuonna kertyi 8 000 kilometriä, ja tänä vuonna menee kymmenen tuhatta rikki."
Ultrajuoksu on vanhemman väen oma extremelaji: Trans-Europe -juoksulla Janne oli kilpailun toiseksi nuorin osanottaja. Useasti juoksijat ovat keski-iän ylittäneitä miehiä. Vaan mahtuu joukkoon naisiakin: jostakin syystä heidän väitetään osoittautuneen miehiä sitkeämmiksi lenkeillään.
"Kun on juossut kahdeksan tuntia päivässä kahden kuukauden ajan, henkinen paluu arkeen voi tuntua vaikealta. Juoksun kokemukset ja niiden taso olivat niin voimakkaita, että tavallinen elämä voi tuntua turhauttavalta."
Mikä kumma saa ihmisen juoksemaan loputtomilta kuulostavia lenkkejä?
"Henkistä puolta on lähes mahdoton selittää. Jonkinlainen utopisuus kiehtoo. Alkuun ajatus tuntuu järjettömältä, mutta kun ryhtyy suunnittelemaan, huomaakin äkkiä olevansa toteuttamassa suurta mysteeriota. Sen suurempaa ideologiaa ei tässä ole."
"Olisikohan näissä teknotanssijoissa jotain samanlaista. Niissä, jotka tanssivat ilman pillereitäkin tuntitolkulla. Samanlaista monotonista rytmiikkaa, joka juoksussa on erittäin tärkeää."
Urheiluko terveellistä?
“Ihmisten tulisi tajuta, että kaikilla on rajansa, ja eri ihmisillä raja kohtuullisen ja kohtuuttoman välillä on erilainen”, Anna-Reetta, 26, painottaa.
“Joku muu olisi kestänyt saman rasituksen oireitta, minä en. Pitäisi oppia kuuntelemaan itseään, niin vaikeaa kuin se onkin.”
Viime jouluna Anna-Reetta ei vielä tiennyt sitä itsekään. Urheilullinen neito kävi viisi-kuusi kertaa viikossa spinningissä, kuntosalilla ja juoksi vielä päälle lenkkejä. Runsas liikunta ehti kuulua hänen elämäänsä vuosia. Intensiivinen, päivittäinen urheilu noin seitsemän kuukautta.
“Menin ennen luentoja aamulla salille kymmenen kilometrin lenkille. Puolessavälissä lenkkiä lantiossa alkoi tuntua inhottava kipu. Yritin jatkaa treeniä, ajattelin että se menee ohi.”
Anna-Reetta kysyi samana päivänä neuvoa hierojalta, joka oletti lihaksen olevan jumissa ja hermon jääneen painuksiin. Kolmantena päivänä tapahtuneesta kipu haittasi niin paljon, että hän lähti lääkäriin.
Lääkäri luuli kipua revähdykseksi, mutta antoi lähetteen kirurgille. Röntgenkuva näytti murtumaa. Yleislääkäri älysi konsultoida ortopedia, joka ymmärsi heti tilanteen vakavuuden. Jalka leikattiin seuraavana päivänä.
“Elin tervellisesti ja sain urheilusta voimia. Kunto nousi ja sitä halusi pitää yllä. Onhan se paradoksaalista.”
Rasitusmurtuma syntyy pikku hiljaa, kun luuhun kohdistuu liian kova rasitus. Kun lihakset ovat väsyneet tai eivät ehdi palautua, luu joutuu ottamaan vastaan rasitusta, joka muuten kuuluisi lihakselle. Sitä se ei kestä. Rasitusmurtumia voi tulla myös huonokuntoisille, jotka aloittavat voimakkaan treenin liian nopeasti. Anna-Reetan tapauksessa harjoitusmäärän radikaali lisääminen aiheutti reisiluun pettämisen.
“Leikkauksen jälkeen kuukauden toipumisaikana olin niin kiireinen totutellessani kävelykeppeihin, etten ehtinyt kaipaamaan urheilua. Ensimmäisen kontrollikäynnin jälkeen saatoin alkaa treenaamaan salilla käsiä.”
“Ei urheilu ole vaarallista, ihminen itse on itselleen vaarallinen tehdessään liikaa”, hän naurahtaa.
Valmistumiskiireet suitsevat ainakin toistaiseki Anna-Reetan liikuntaintoa.
”Ei minulla tulevaisuudessakaan tule olemaan aikaa urheilla niin paljon.”
Syvyyksien moniottelija
”Vedenalainen maailma on rauhoittava. Erilainen ja hiljainen”, toteaa Henri, 26. Hän on sukeltanut kuusi vuotta Suomen, Viron, Kroatian, Meksikon, Norjan ja Ison-Britannian vesissä.
“Ei minusta ole makaamaan rannalla. Aktiviteettia pitää olla.”
Ja onhan sitä ollutkin. Meren pohjaan Henri on päätynyt ilmojen kautta. Laskuvarjojääkäri saattaa vieläkin laittaa varjon selkäänsä ja liidellä lentokoneesta alas. Yhteensä hyppyjä on kertynyt noin kaksikymmentäviisi. Vakiorepertuaariin kuuluvat myös kalastus ja seinäkiipeily.
“Lajeja yhdistää se, että minulle ne tarkoittavat rentoutumista”, Henri summaa.
Jännitys erittää elimistöön adrenaliinia, jonka määrään aivot tottuvat. Tarvitaan lisää adrenaliinia, jotta sama tunne saavutetaan. Kierre on valmis.
“Jos olisin adrenaliinikoukussa, niin olisin sitten kai hyppäämässä”, Henri ilmoittaa tiukasti.
Mutta hän sukeltaa. Mieluiten laivojen hylyissä.
“Suomen paras paikka on Park Victoryn hylky Utön saaristossa. Loistava näkyvyys, jopa viisitoista metriä. Yleensä Suomen vedet ovat melko sameita.”
Urheilusukeltajien liiton mukaan viimeisen kymmenen vuoden aikana kuolemaan johtavia onnettomuuksia on tapahtunut noin kolme vuodessa.
“Minulle ei ole sattunut mitään. Pitää muistaa pitää järki mukana. Tekniikka täytyy tuntea hyvin, ja sukellusten välillä malttaa pitää taukoja. Muuten typen määrä elimistössä kasvaa liian korkeaksi. Muuten sukellus täyttää kaikki hyvän harrastuksen tunnusmerkit. Se on kallis, täysin tarpeeton ja aikaavievä”, Henri naureskelee.
Mitä liikkuessa tapahtuu?
Liikunnan aikana hypotalamus, aivolisäke ja lisämunuaisten kuorikerros aktivoituvat. Niistä erittyy ACTH-, kortisoli- ja beetaendorfiini -hormoneja. Kortisoli on stressihormoni, ja ACTH eli kortikotropiini säätelee hydrokortisonin määrää. Hydrokortisoni edistää rasvan palamista ja lihasten kasvua.
Liikunta vähentää munasarjoja ja kiveksiä stimuloivan hormonin määrää elimistössä. Seuraa oireyhtymä, jossa kuukautiskierto keskeytyy. Sitä esiintyy kilpaurheilun tasolla. Neljän perättäisen treenipäivän jälkeen hormonitaso alkaa pudota.
Puolitoista viikkoa kovaa kuormitusta aiheuttaa katabolisen tilan, jossa aineenvaihduntatuotteet eivät enää pääse poistumaan soluista. Silloin solukkoa alkaa tuhoutua.
Endorfiini-narkomaani?
Voivatko adrenaliini ja endorfiini aiheuttaa riippuvuutta?
“Kyllä voivat”, tietää ylilääkäri, liikuntalääketieteen tohtori Harri Selänne liikunnan ja kansanterveyden edistämissäätiön liikuntalääketieteen klinikalta.
”Kemiallista riippuvuutta ei synny, vaikka endorfiini on morfiinin läheinen sukulainen. Endorfiinin määrästä syntyvä hyvänolontunne sen sijaan addiktoi. Silloin kohtuus on vaarassa.”
”Rakenteellista muutosta aivoissa ei kohonneiden pitoisuuksien vuoksi synny.”
Mistä endorfiiniriippuvuuden tunnistaa?
”Jos on järkeviä syitä pitää tauko, eikä sitä pidä. Ylikuormitusta on vaikea tunnistaa, mutta oleellisinta on levon ja rasituksen suhde. Kolme treenipäivää ja yksi lepopäivä. Levossahan lihaksetkin kasvavat, rasitus vain aiheuttaa kasvamisen tarpeen.”
”Riskiryhmiä on kaksi: pitkäkestoisen suorituksen kuten juoksun harrastajat, ja urheiluvalmennuksessa olevat. Olen kuullut, että junnutasolla on ollut kahdetkymmenet harjoitukset viikossa.”
Selänne on huolissaan hyötyliikunnan puuttumisesta. Liikunta ei jakaannu kansan kesken tasaisesti: toiset liikkuvat liikaa ja toiset liian vähän. Dopingin ja rasitusvammojen keskellä ajatus on suorastaan paradoksaalinen. Yksilöllistä fyysistä aktiivisuutta hyväksi käyttäen kun liikuntalääketieteen missio olisi kansan terveyttä kohentaa. Vaan missäpä enää halkoja hakata?
