Suomi-popin soundi on voimakkaassa muutoksen tilassa. Enää ei joko rokata niin perkeleesti tai sitten melankolisesti muistella entistä tyttöystävää mollivoittoisen nyhräyksen säestyksellä.
Egotripin alku on ollut lupaava. Ongelma on, että sitä alkua on kestänyt turhan monen albumillista. Egotrippi on ottanut Don Huonojen paikan ikuisena lupauksena, jonka pitäisi pikkuhiljaa kavuta Suomi-popin kaapin päälle ennen kuin kehitys pysähtyy.
ähän mennessä se ei ole pysähtynyt. Nousujohde jatkuu myös uudella “Helsinki-Hollola”-albumilla. Kun aikaisemmista Egotripin levyiltä on jäänyt mieleen se kaksi tai kolme sikahienoa biisiä, niin nyt Egotrippi on entistä riittoisampi. Rennolla otteella putoilee hyviä riffejä ja mukaansatempaavia kertosäkeitä kiitettävän paljon. “Koivuniemen herra” ei todellakaan ole ainoa albumin selkeä hittibiisi.
Egotripin kitarapop nojaa varsin voimakkaasti Suomi-popin kirkasotsaisempaan perinteeseen. Ihan hyvä niin, mutta samalla bändin oma soundi on jäänyt vieläkin hieman keskeneräiseen vaiheeseen. On vaikea kuvitella, että kuulisi itsensä sanovan ääneen “tämähän kuulostaa ihan Egotripiltä”. Bändi kuulostaa hyvältä, mutta ei erityisen omaperäiseltä.
Sama hienoinen särmättömyys vaivaa myös sanoituksia. Ne ovat ihan kivoja, mutta kun Suomeksi lauletaan niin se ei aina ihan riitä. Lisää persoonallisuutta peliin, niin ehkä jonain päivänä Egotripin kundit tunnistetaan muullakin kadulla kuin Urho Kekkosen kadulla. Olemalla pelkästään absoluuttinen Suomi-pop bändi se ei tule tapahtumaan.
Toivo elää.
