Koulua kodissa

"Aika surullista. Koulussa oppii muutakin kuin matikkaa ja kieliä. En missään tapauksessa suosittele kotiopetusta", tyrmää Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen professori Leena Laurinen.

Harva kasvatustieteilijä suosittelee. Itse asiassa Suomen käyttäytymistieteellisissä tiedekunnissa ei tunneta yhtäkään tutkijaa, joka liputtaisi kotikoulujen puolesta.

Silti kotioppijoita on, tänäkin lukuvuonna 222.

Suomalainen lainsäädäntö mahdollistaa kotiopetuksen mutkattomasti. Toisin kuin vaikka Ruotsissa, Suomessa ei ole koulupakkoa vaan oppivelvollisuus.Tämä tarkoittaa, ettei kouluun ole pakko mennä, jos ei halua. Jos huoltaja antaa luvan, lapsi voidaan pyyhkiä koulun oppilaslistoilta.

Kotiopetukseen päädytään kolmesta syystä.

Ensimmäisenä ovat vanhemmat, jotka haluavat kouluttaa lapsensa jonkin, usein uskonnollisen ideologian mukaisesti. Kutsuttakoon tätä ryhmää hihhuleiksi. Heidän lapsensa ovat vaarassa syrjäytyä yhteiskunnasta.

Parhaassakin tapauksessa lasten sosiaalinen kehitys on hiukan vinksallaan, eikä kriittistä ajattelua opita.

Sitten on toinen ryhmä. He ovat hihhuleiden vastakohta. Kutsutaan heitä toisinajattelijoiksi. Nämä vanhemmat eivät pidä suomalaisesta koulusta. Siis maailman parhaasta peruskoulusta, vientituotteesta, PISA-tutkimuksen ihmeestä! Toisinajattelijat ovat sitä mieltä, ettei koulu huomioi lasten yksilöllisiä tarpeita riittävästi tai että lapset eivät opi ottamaan vastuuta itsestään ja oppimisestaan.

Kolmas ryhmä ovat pahasti koulukiusatut, joiden vanhemmat eivät ole nähneet muuta keinoa kuin ottaa lapsen pois koulusta kokonaan. Joissain maissa kiusaaja pakotetaan vaihtamaan koulua tai tälle suositellaan kotiopetusta. Suomessa lähtijä on useimmiten kiusattu.

Kotiopetuksessa olleet ja lapsiaan kotona opettavat kertovat, että uudet tuttavat ja viranomaiset ja luokittelevat heidät automaattisesti ensimmäiseen ryhmään, hihhuleihin.

Millaista kotiopetuksessa sitten on?

Koulupäivä alkaa vasta, kun on herätty kunnolla ja syöty aamiaista. Kellonajalla ei ole niin suurta väliä. Rauhalliset, liukuvat aamut ovat kotikouluttautuneiden yhteinen kokemus. Siitä eteenpäin ollaankin vanhempien pätevyyden varassa. Joskus vanhemmat opettavat lapsia täyspäiväisesti, osa lapsista on koulutehtäviensä kanssa melkein omillaan.

Vanhemmat laativat lukujärjestyksen. Tähän juttuun haastatelluilla kotioppijoilla se oli suunnilleen samanlainen kuin ikätovereilla kouluissa. Koulun käytännöistä homma erosi siten, että jos oli nopea, sai lopettaa aikaisemmin. Moni kotona koulua käynyt oppiikin tehokkaaksi opiskelijaksi.

Jos vanhemmat eivät osaa organisoida opetusta, lapset ovat pulassa.

Ammattiapua lukujärjestyksen tekemiseen saa vain, jos lähikoulu suostuu auttamaan. Usein ei suostu.

Lähikoululla on kuitenkin velvollisuus valvoa oppimista. Kotioppija käy kokeissa 2–4 kertaa vuodessa. Niissä opettaja tarkistaa, että kotioppija pysyy mukana opetussuunnitelmassa – näin ainakin periaatteessa. Tenttien sisältöä ei kuitenkaan ole määritelty missään. Yhteisiä kokeita ei ole, joten valvova opettaja päättää, millaiset suoritukset hän hyväksyy.

Myös taito- ja taideaineet tulee tenttiä. Koululiikuntaan kuuluvat kuntotestit pitää käydä tekemässä. Kuvismaikalle täytyy kiikuttaa määritellyt työt. Käsityönopettajalle pitää nakuttaa linnunpönttö tai virkata pannulappu.

Peruskoulun päättötodistusta kotioppijan pitää anoa erikseen. Jos niin ei tee, riittää, että opettaja toteaa asiat opituiksi. Erillisen todistuksen saadakseen pitää osallistua päättötutkintoon, jossa aineenopettajat määrittelevät kokeet. Teoriassa päättökokeisiin voi osallistua vaikka 10-vuotiaana ja saada peruskoulun päättötodistuksen. Oppivelvollisuus päättyy kymmenen vuotta oppivelvollisuuden alkamisen jälkeen riippumatta siitä, onko kourassa päättötodistus vai ei.

Kotikoulutettavia on sen verran vähän, alle puoli prosenttia kouluikäisistä, että käytäntöjä ei oikein ole.

"Olemme menneet oikeuteen asti, kun kaupunki ei tarjonnut lapsillemme oppilaan etuuksia, kuten kirjoja ja terveydenhoitoa", kertoo Juhani Paavolainen, neljän kotikoulutettavan isä.

"Lakia tulkitaan niin, ettei kotikoulutettavalla ole oppilaan statusta", kommentoi opetusneuvos Eija Kartovaara opetushallituksesta.

Paavolaisen perhe hävisi oikeusjutun.

"Kapeakatseisuus on hämmästyttävää. Jokaisen lapsen pitäisi sopia koululaitoksen muottiin. Se, että kaikki pakotetaan istumaan samassa luokkahuoneessa, ei yksinkertaisesti sovi kaikille lapsille. Sama kuin jos meillä olisi yksipuoluejärjestelmä", Paavolainen väittää.

Ei yhtäkään tutkimusta Suomesta

Kotiopetuksen mekka löytyy Yhdysvalloista, joissa julkisten koulujen taso vaihtelee radikaalisti. Maan lapsista on kotiopetuksessa noin puolitoista prosenttia.

Yhdysvallat on myös kotikoulun tutkimuksen tyyssija. Positiivisia tutkimustuloksia oppimistuloksista, sosiaalisista taidoista ja sijoittumisesta työelämässä löytyy yli kolmenkymmenen vuoden takaa. Tutkimustoiminnan ongelma on siinä, että se on melko itsetarkoituksellista. Brian D. Ray, yksi näkyvimmistä kotikoulutuksen puolesta liputtavista tutkijoista ja Kotikoulutuksen tutkimusinstituutin, vertaili tuoreimmassa tutkimuksessaan kotiopetettujen ja julkisen koulun käyneiden yhdysvaltalaislasten sijoittumista jatko-opintoihin. Kotikoulutetut jatkoivat opintoja keskimäärin pidemmälle, mutta jatko-opinnot riippuivat paljolti siitä, kuinka järjestelmällistä ja suunniteltua kotiopetus oli. Suomalaisissa yliopistoissa ei ole tehty yhtäkään tutkimusta kotiopetuksesta, eikä suomalaisia kotioppijoita ole tutkittu.

Kotikoulutetut ovat Suomessa verkostoituneita. Tähän juttuun haastateltu Paavolaisen perhe kävi aikanaan katsomassa mallia Keipin perheen kotiopetuksesta Yhdysvalloissa. Heidän kanaviaan ovat Kotiopettajien yhdistys ja epävirallinen kotikouluverkosto, kotikoulu.net, jonka tehtävänä on koota kotiopetusta harrastavia perheitä yhteen.

Mutta mitä kotioppijoille tapahtuu aikuisena? Mennään tapaamaan kolmea kotikoulutettua.

Juttua varten on lisäksi haastateltu yksittäisiä kotikoulu.net-yhteisön jäseniä.

Perhepäivähoitaja

Oulunkyläläisen kodin keittiössä istuu hoikka, väsyneen oloinen nainen. Kasvot punottavat. Viereisessä huoneessa nukkuu yksivuotias lapsi.

Maria Naciri, 29, vaikuttaa varautuneelta. Hän sanoo, ettei tiedä tarkkaa syytä sille, miksi vanhemmat päättivät ottaa hänet kotiopetukseen.

"Varmaankin syyt olivat aika ideologiset. He halusivat opettaa arvomaailman ennemmin itse kuin että se tulisi valmiina koulumaailmasta."

Naciri on kotoisin Korpilahdelta, keskisuomalaisesta, nykyisin Jyväskylään kuuluvasta pikkukunnasta, seitsenhenkisestä ja uskovaisesta perheestä. Vanhemmat kuuluvat nykyisin helluntaiseurakuntaan.

Kun perheen esikoispoika, nykyisin arkkitehti, oli käynyt kaksi vuotta tavallista koulua, vanhemmat päättivät, että lapset käyvät loput kotona. Naciri ei tiedä miksi.

Nacirin nuorin sisko on nyt yläasteikäinen ja käy tavallista koulua.

Lapsuudenkodissa opiskeltiin itsenäisen opiskelun periaatteella. Vanhemmat tekivät lukujärjestyksen kahdesti vuodessa ja auttoivat, mutta eivät opettaneet. Vaikein aine Nacirille oli englanti. Ja kielet ylipäänsä.

"Siinä oltiin vanhempien omien taitojen varassa. En oppinut sitä kunnolla ja vaikeaa se on edelleen."

Isä oli jämpti ja käytännönläheinen matematiikanopettaja, joten laskeminen sen sijaan luonnistui.

"Lukiossa luin lyhyen matikan ja kirjoitinkin siitä laudaturin."

Koulukiusaamiskokemuksia voi Nacirin mukaan syntyä myös kotioppijalle.

"Tenttimistilanteessa, kun pitää kohdata muut, jotka käyvät tavallista koulua. Minulla ei tosin kiusaamiskokemuksia ollut. Korkeintaan vähän mulkoiltiin."

Ryhmätilanteisiin tottumattomalle tavallinen lukio oli valtava shokki.

"En ollut aloitteellinen. Vetäydyin syrjään, mutta onneksi muut tulivat juttelemaan mulle. Koko kolme vuotta oli sopeutumista luokkamuotoiseen opiskeluun ja ryhmätilanteisiin."

Lukiossa alkoi muutenkin tiukka itsenäistymisprosessi. Abivuonna Naciri asui jo siskon kanssa yhteisessä asunnossa.

"Olin siihen asti kokenut, että kaikki sosiaaliset kontaktini kulkevat vanhempien kautta. Minulla ei ollut yhtään ystävää, joka ei olisi ollut vanhempien tuttujen lapsi. Sitten tuli jokin kapinavaihe ja tarve riuhtaista irti."

Lukion jälkeen Naciri opiskeli sosionomiksi. Nyt hän työskentelee perhepäivähoitajana. Naciri ei vielä tiedä, miten aikoo hoitaa kuuden vuoden päästä oman lapsensa koulutuksen. Kokemuksensa kotikoulusta Naciri tiivistää näin:

"Ei se ollut este, pelkkä hidaste. Muut lapset olivat opetelleet yhdeksän vuotta elämää, itse jouduin opettelemaan ne taidot sitten myöhemmin."

Akateeminen kiiltokuvapoika

Teo Keipi, 27, kättelee reippaasti ja katsoo syvälle silmiin. Niin intensiivisesti, että se vaivaannuttaa Suomessa kasvaneen keskustelukumppanin.

Hän haluaa alkuun tehdä selväksi yhden asian.

"En ole koskaan ymmärtänyt kotikoulutusta jostain lahkolaisten ideologisista syistä. Se on vaarallista lapsille."

Keipi valmistelee väitöskirjaa Tampereen yliopiston sosiaalipsykologian laitokselle. Pikkupojasta yliopistoon asti hän kävi koulua kotona Yhdysvalloissa, Washington D.C.:ssä, jonne perhe oli muuttanut isän työn perässä.

Perheessä on viisi poikaa, joista Keipi on vanhin. Äiti on maisteri, isä tohtori. Yksi veljistä tekee vapaaehtoistyötä Taiwanissa, toinen työskentelee muusikkona ja valokuvaajana Washingtonissa, kolmas valmistui tammikuussa tuotantotaloudesta maisteriksi ja neljäs vaihtoi fysiikanopinnot sairaanhoitajaopintoihin.

"Kun olimme pieniä, perheen elämäntilanne jenkeissä oli epävakaa. Äiti päätti jäädä kotiin, kun työ vei isää mukanaan."

Yhdysvalloissa koulujen taso vaihtelee reilusti, mutta alueella, jossa Keipit asuivat, olisi kyllä ollut hyviä julkisia kouluja.

"Oli aina oma päätökseni, haluanko jatkaa kotiopetuksessa. Äiti kysyi sitä joka vuosi. Mutta en vaihtanut."

Keipi tapasi muita lapsia jalkapalloharrastuksen kautta. Lisäksi naapurusto oli täynnä samanikäisiä.

"Koulu on aina ollut mulle vain pieni osa päivää. Se vei kolme-neljä tuntia alkupäivästä, loppuaika oli vapaata. Kyllä siinä ehti olla sosiaalinen. Opin todella tehokkaaksi. Jos en nykyisin pysty tekemään asioita niin tehokkaasti kuin haluaisin, motivaationi kärsii. Tuntuu, että identiteettini kehittyi paljon nopeammin, kun ei ollut muita kertomassa, miten pitäisi olla."

Kaikille pojista kotiopetus ei ole ollut yhtä ruusuista kuin perheen vanhimmalle.

"Minulla oli niin paljon kavereita, joten minun kavereistani tuli nuorempien veljieni kavereita. He halusivat omia. Kaksi nuorinta menikin tavalliseen lukioon."

Yhdysvalloissa kotikoulutettavia on niin paljon, että heitä voi kutsua osaksi järjestelmää. Valmiita lukujärjestyksiä ja opinto-ohjelmia löytyy pilvin pimein.

"Olimme jonkin verran tekemisissä kotikouluyhteisöjen kanssa, mutta kavereina minulla ei ollut kuin muutama muu kotioppija. Keskimäärin heidän kanssaan oli vaikea olla. Monien kotikouluperheiden lapset olivat yli-iloisia ja ylikohteliaita ja elivät omassa kuplassaan."

Jos hän perustaa oman perheen Suomessa, hän ei usko kouluttavansa lapsiaan kotona.

"Miksi tekisin niin? Täällä on hyvät koulut. Elämäntyyli on niin rento. Tämä on paratiisi. Mutta jos olen maailmalla, tilanne voi olla eri."

Tuleva ekonomi

Pekka Paavolaisella, 18, on tiukka abikevät menossa. Vahvin aine, englanti, jäi eximiaan, mikä laudaturiin tähdännyttä sapettaa.

Kuten muutkin lapset, Paavolainen meni tavalliseen kouluun 7-vuotiaana. Vuosi kuitenkin riitti. Koulukiusaaminen alkoi heti. Sitä ei saatu loppumaan. Vanhemmat päättivät ottaa lapsen kotiin.

"Sen jälkeen olen ennen lukiota ollut puolen vuoden pätkän tavallisessa koulussa kahdeksannella luokalla, kun asuimme eri paikkakunnalla. Muuten olen opiskellut kaiken kotona."

Kotona opiskelu on opettanut Paavolaista viihtymään yksin.

"Ensimmäiset kunnon kaverini sain rippikoulussa. Harrastin muutaman vuoden miekkailua, mutta se ei ollut kovin sosiaalinen laji. Taidekoulusta Kaapelitehtaalta jäi pari kaveria."

Paavolainen on rauhallinen ja puhelias. Känniördäys ei kuulu hänen arkeensa. Hän on opetellut käyttämään alkoholia kohtuudella, ei bilejuomana. Tästä syystä hän skippaa tyytyväisenä abiristeilyn ja käyttää aikansa parempaan.

"Yläasteikäisenä taisin vähän kapinoida. Olin vihainen vanhemmilleni, etten tapaa ihmisiä, kun opiskelen kotona. Toisaalta muut samanikäiset varmaan tappeli kotona siitä, ettei ne halua mennä kouluun."

Peruskoulun päättötodistuksessa komeili rivi "kohtuullisia arvosanoja". Englannista Paavolainen olisi saanut kympin, mutta arvosanat antava lähikoulun opettaja pudotti numeron ysiin, kuulemma tuntiaktiivisuuden puutteesta.

"En ymmärrä, miten olisin voinut osoittaa tuntiaktiivisuutta, kun opiskelin kotona."

Kun todistus oli kourassa, Paavolaiselle oli selvää, että hän menee kielipainotteiseen lukioon.

"Aluksi tavoitteeni oli suorittaa lukio kahdessa vuodessa. Ekana vuonna puristin 40 kurssia, ja tulin siihen tulokseen, että parempi ehkä sittenkin käyttää kolme vuotta."

Tänä keväänä hän hakee opiskelemaan Edinburghin yliopistoon politiikan, ekonomian ja sosiaalisen historian linjalle. Suunnitelmat ovat tulevaisuuden suhteen selvät.

"Ura esimerkiksi ulkoministeriössä tai suurlähetystössä kiinnostaisi. Olen päättänyt, että menen naimisiin 30-vuotiaana. Lapset teen ehkä 32-vuotiaana. En osaa sanoa, koulutanko lapseni kotona vai tavallisessa koulussa."