En ymmärrä viineistä juuri mitään. Toki tunnistan usein mausta onko kyseessä valkkari vai punkku. Tiedän missä maissa viinejä pääasiassa tehdään ja että vuosikerta on tärkeä tekijä maun ja hinnan kannalta. Lisäksi tunnen entisten suurklassikoiden, kuten Sorbuksen, Erkin pikakiväärin ja Libiksen pullot ulkonäöltä. Siinä on pähkinänkuoressa minun viinituntemukseni.
Viini on helppo lahja erilasiin kinkereihin ja pitkäripainen sijaitsee vain 100 metriä kotiovestani. Kaiken viimehetkeen jättävänä on helppo hipsiä handeliin hakemaan pullo viiniä vaikka tuparilahjaksi. Olen Alkossa aina ihan hukassa. Haahuilen pitkään hyllyjen välissä hihitellen hintalapuissa lukevia makukuvauksia: jaloarominen, lempeä, lihaisa, ontto, rodukas, tasapainoinen jne. Lopulta ostan kalliin pullon, jonka nimi ja makukuvaus ovat mielestäni mahdollisimman typerät. Altimvs: erittäin täyteläinen, melko tanniininen, tumman marjainen, hapankirsikkainen, tamminen, yrttinen, lämmin. Joo, tämä lähtee mukaan – ja oikein lämmintäkin vielä!
Saapuessani tupareihin ojennan lestin emännälle ja totean, että tämän argentiinalaisen pitäisi olla oikein hyvää. Todellisuudessa minulla ei ole harmainta aavistusta mausta. Miksi ihmeessä väitän viinin olevan hyvää, vaikka minulla ei ole mitään käsitystä mausta? Kyse lienee tavasta. On kohteliasta esittää nähneen vaivaa lahjan hankkimiseen. Tapa on typerä, sillä koen aina valehtelevani.
Viime aikoina olenkin vaihtanut strategiaa. Viinin hankin entisin manööverein ja kriteerein, mutta ojentaessani sen emännälle lausun: tämä on aavistuksen nenäkästä, muttei röyhkeää. Lausahdus on sen verran sekava, ettei vastaanottaja tiedä onko kyseessä vitsi, viinin todellinen kuvaus vai tapani paljastaa moukkamaisuuteni viinien suhteen. Kaksi kolmasosaa arvauksista menee joka tapauksessa oikein, sillä huono vitsihän se on ja samoin moukkamaisuutta. Eipä kuitenkaan tarvitse valehdella. Olenkin itse sitä mieltä, että uusi tapani on aavistuksen nenäkäs, muttei kuitenkaan röyhkeä.