Päihdetutkijat Nils Christie ja Kettil Bruun tiivistävät 1986 ilmestyneessä klassikkoteoksessaan ”Hyvä vihollinen” ihmisten peruskäsityksiä huumausaineiden käytöstä ja sen seurauksista näin: ”Kun kysytään kadun mieheltä, mitä huume on, he pitävät kysymystä ennen kaikkea typeränä. Kaikkihan sen tietävät. Se on jotain vaarallista, jota nuoret käyttävät ja josta he joutuvat rappiolle; juuri sitä vastaan hyvät voimat taistelevat.” Mikäli vastaavan kysymyksen esittäisi yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin vastaavalle kadun miehelle, ei vastaus todennäköisesti juuri poikkeaisi edellisestä.
Edellinen kappale on lähes suora lainaus väitöskirjastani vuodelta 2004. Viimeisen 10 vuoden aikana tilanne on muuttunut paljon. Erityisesti median puhetapa huumeista on monipuolistunut ja huumepolitiikassa sekä ehkäisevässä päihdetyössä edistytty paljon. Mutta entä tuo satunnainen kadun mies?
Elokuvan ”Reindeerspotting – Pako Joulumaasta” ikärajasta käyty keskustelu on virittänyt uudelleen pohtimaan, onko yksittäisten kansalaisten tietovarannossa tapahtunut sittenkään mitään. Sain käsiini Elokuvatarkastamon ja Valtion elokuvalautakunnan perustelut leffan ikärajasta. Ne vetivät mielen matalaksi. Samat yleistävät tulkinnat kuin 1980-luvulla nousivat taas esiin. Huumausaineet ovat kaiken pahan alku ja juuri, hyvä vihollinen ja äärimmäinen pahan kategoria. Perustelut elokuvan haitallisuudesta rakentuvat riittämättömän tiedon, vääristyneiden argumenttien ja kärjistävien esimerkkien kautta.
En pysty löytämään järjettömien ja täysin epärationaalisten käsitysten selitykseksi muuta kuin narkofobian, huumepelon. Kun ei tiedetä miten suhtautua, nostetaan kädet pystyyn ja huudetaan: apua, kauheaa, hirveää!
Kuinka laajalti huumepelko on yleistettävissä kansalaisten ajatusmaailmaan? Saatan olla naiivi, mutta uskon, että tänä päivänä ainakin joka kolmas satunnainen kadun mies vastaisi toisin kuin 1986. Mikään ongelma ei katoa lakaisemalla se maton alle tai panikoimalla. Tämän pitäisi olla päivän selvää, mutta sitten on ne huumeet.