Edustan ikäpolvea (s. 1972), joka toilaili keskioluen voimalla 1980-luvun lopulla ja 1990-luvulla. Mieleni tekisi kutsua ikäluokkani edustajia vaikkapa lärvisukupolveksi, mutta iskisin kirveen pahasti kiveen. Moniin oman aikani nuoriin määritelmä napsahtaisi oivasti, mutta vähintään yhtä moniin ei. Sitä paitsi edes tilastot eivät tue sitä subjektiivista kokemustani, että sukupolveni olisi dokannut poikkeuksellisen paljon tai rajusti. Koko oletus kiinnittyykin siihen posseen, jossa itse liikuin.
Sen sijaan baareilu oli sukupolveni juttu. Alkoholipolitiikka vapautui 1990-luvun alussa huomattavasti ja meille avautui auvoisa, mutta ennen kaikkea täysin uusi kuvio. Vielä 1980-luvun lopulla ei Conversen tennareissa ja kulahtaneessa nahkarotsissa ollut kuppiloihin mitään asiaa, reikäisistä farkuista puhumattakaan. 1990-luku irkkubaareineen, teknoskeneineen ja satoine muine soittoruokaloineen muutti kaiken. Jokainen halukas löysi itselleen jotain. Minut imi mukaansa 2-3 vuoden sykleissä eri kuppilat.
1980-luvun loppu oli Adlonin aikaa. Se oli sen ajan lukiolaisten juttu. Sitten siirryttiin Kappeliin, joka oli perjantaisin ja lauantaisin aikansa suosituin mesta. Unski päästi porukkamme aina jonon ohi, joten valinta oli helppo. Intin jälkeen 1993 uudeksi baarikseni tuli Manala. Aktiivisin baareilukauteni menikin akselilla Manala – Molly Malone’s. Mollysta tuli 1990-luvun puolivälissä olohuone, jossa tuli piipahdettua joka ilta. Viimeinen askel baariurallani oli siirtyminen Juttutupaan ja Rytmiin. Ikääntyvä ja laiska kalliolainen ei jaksanut enää raahautua sillan toiselle puolelle. Lopulta sain tarpeekseni. Ensin kännistä, sitten ravintolatupakoinnin kiellosta ja lopulta koko touhusta. Minun aikani meni.
Nyt olen alkoholittoman Nikolain suurkuluttaja. Koska kapakoissa ei saa röökata, poltan kotona. Baareilun sosiaalinen ulottuvuus on kadonnut elämästäni, mutta toisaalta iän mukanaan tuomat kahden päivän kankkuset ovat historiaa. Nyt minulla on kuitenkin virtuaalinen baarikaappi.