Katsellessani sivusilmällä TV:stä Jack Nicholsonin ja Morgan Freemanin dialogia ajan ja elämän kulusta, muistin saman keskustelun ystävieni kanssa edellisillalta. Siihen liittyi kolme erillistä kohtausta, joissa kaikissa aika, elämänkulku ja nykyisyys kohtasivat.
Todellisena yllätyksenä itselleni, olin eilen ravintolassa hyvien ystävieni kanssa. Hetken, mutta kuitenkin ravintolassa. Viereisessä pöydässä istui joukko viehättäviä nuoria naisia, arvioisin siinä 25 vuoden hujakoilla. Ensimmäinen kohtaus:
Naapuripöydässä naisten seurassa ollut parikymppinen kundi kysyi, mikä on meidän porukkamme yhdistävä kehys. Eräs ystäväni huikkasi, että tässä ollaan jalkapallojoukkueen kehyksessä. Nuorimies jatkoi sitten viestin naapuripöydän naisseurueelle. Mukana ollut pikkuveljeni nauroi ja sanoi, että olivat juuri toisessa päässä pöytäämme keskustelleet siitä, kuinka keski-iältään 37-vuotias porukkamme oli juuri niitä ”vanhoja”, joille itse naureskelimme 20 vuotta sitten kuppiloissa: ”Mitä tollaset keski-ikäiset tekee tähän aikaa baarissa”! Niinpä tosiaan, hassua miten en itse muistanut tuolloista diskurssia.
Kohtaus kaksi. Kävin keskustelua ystäväni kanssa, johon tutustuin työn kautta lähes 20 vuotta takaperin. Muistelimme aikaa, jolloin hänellä kulki lujaa ja ote oli lipsua. Hän lausahti, että tuntuu kuin se olisi ollut vasta eilen. Teimme keskustelussa kahtiajaon elämänkulusta, siis yrityksenä selittää ajan kokemusta. Elämän ensimmäinen 20 vuotta on täynnä suuria käänteitä, rituaaleja ja mullistuksia. Lapsuus, koulu, harrastusten aloittaminen, ensimmäiset seurustelut, muutto lapsuudenkodista, armeija ja kaikenlainen hulluttelu.
Seuraava 20 vuotta on sekin täynnä käänteitä, mutta eivät enää tule niin suurina yllätyksinä ja niitä ei koeta yhtä ”paljaana”, on jo muodostunut paljon ennakkokäsityksiä elämästä ja maailmasta. Elämänkäänteiden yllätyksettömyys muuttaakin ajan kokemusta. Retrospektiivisesti aika tuntuu kulkevan nopeammin. Näin siitä huolimatta, että niin minä kuin ystäväni teemme työtä ja elämme tavalla, jossa päivät eivät suinkaan ole toistensa replikoita – päinvastoin. Ihmisen elämän toiseen 20-vuotiseen kuuluu kaksi valtavaa murrosta. Ensimmäinen on avio- tai avoliitto ja se mullistavin kaikista, lapsen syntymä. Itse en ole kumpaakaan edellisistä kokenut, mutta seurueestamme kaikki muut olivat ja yhtyivät tähän tulkintaani yksituumaan. Nuo kaksi ovat käänteentekeviä hetkiä elämässä.
Kohtaus kolme. Lähdin ravintolasta ja odottelin ovella erästä ystävääni. Poke alkoi rupatella ja lausahdin hänelle, että lähes kahdeksan vuoden tauon jälkeen asiakaskunnassa on tapahtunut muutos: joko tämä paikka on täynnä alaikäisiä tai minä olen tullut vanhaksi. Portsari nauroi ja sanoi, että toivottavasti en loukkaannu, mutta hän pistäisi rahansa jälkimmäisen puolelle. Ystäväni tuli ja ilta päättyi.
Nicholson ja Freeman kävivät dialogia elokuvassa noin 80-vuotiaina ja molemmat kuoleman sairaina. Aika näyttääkin olevan koettuna kaikkea muuta kuin lineaarinen ja absoluuttinen. Sen kokeminen on hyvin vahvasti sidoksissa elämänvaiheeseen. Toisaalta ajan retrospektiivinen kokeminen puolestaan poikkeaa sen kokemuksellisesta ulottuvuudesta. Nuoruudessa tuntuu siltä, että aika kulkee siivillä, mutta tapahtumien pyörteessä sen ajattelee jatkuvan loputtomiin. Toisen 20-vuotisen aikana aika tuntuu usein matelevan, mutta perästä katsottuna se meni ensimmäistä kaksikymppistä nopeammin – ei paljoa, mutta meni. Seuraava 40-vuotinen on taas ainutkertainen taival, mutta siinäkin koettu ja retrospektiivisesti koettua aika poikkeavat – ainakin jos otan Nicholsonin ja Freemanin oivaltavan dialogin pohjaksi. Nicholson tiivistää ajankulun dialogin päätteeksi toteamalla, että aika katoaa ”kuin savu avaimenreiästä”.
Ajan monikerroksisuus ja epälineaarisuus ovat monien nykyhistorioitsijoiden, antropologien ja psykologien mielestä newtonilaista aikakäsitystä hedelmällisempi tapa tarkastella elämänkulkua. Ihminen elää yksilöllistä aikaa (ikä), mutta kytkeytyy myös perheen aikaan (perheen syklinen vaihe) ja samalla historialliseen ajankulkuun. Kaiken lisäksi olemme osa universaalia aikaa. (Antti Häkkinen 2012.)
Pohdiskeluni ei ole (tällä kertaa) keski-iän kriisiä, vaan elämänkulusta kiinnostuneen tutkijan havainnointia, jonka sysäsi liikkeelle mediavälitteinen metafora ja empiirisessä todellisuudessa koettu – edellisillan keskustelut ja tapahtumat. Tämän kirjoituksen voi myös osuvasti kuvittaa musiikkiesityksellä, joka on ajan, elämän ja eksistentialismin kudelmaa elegantisti yhdistelevä John Mellencampin Human Wheels.