Mersu on oikeassa

  • Jussi Rauvola

Usein kun puhutaan huipuista tai tasoryhmistä, seuraa kaksijakoinen juupas-eipäs -väittely, jonka riitapukarit puhuvat toistensa ohi. Kunkin oman tason mukaan meneminen kun ei oikeasti edellytä pitkäaikaisia tasoryhmiä, vaan yksilötehtävien eriyttäminen ja satunnaiset pienryhmäjaot riittävät. Niitä taas harvempi vastustaa.

Toisaalta, joskus sillekin on paikkansa, etta pitkälle edistyneet tai nopeasti oppivat saavat olla keskenään. Silloin saattaa syntyä tuloksia, joita samat ihmiset eivät saisi aikaan yksin, näyttäessään kukin tietä omalle sekaryhmälleen.

Mercedes-Benzillä on ollut jo jonkin aikaa slogan: “Maailma tarvitsee esikuvia.” Se on ainakin arkikokemuksen pohjalta ihan totta: esimerkiksi taiteessa ja urheilussa korkea yleistaso kehittää erityisesti heikompia mukanaolijoita nopeammin kuin tasaisen keskinkertainen ympäristö.

Tällainen heikompien nopea kehitys edellyttää heiltä kuitenkin motivaatiota, joka ei kumpua pätemisen tarpeesta vaan onnistumisesta tekemisessä itsessään. Lisäksi tässä esimerkissä on kyse ammattilaisten tai edistyneiden amatöörien tekemästä taiteesta ja urheilusuorituksista. Aloittelijoille, tai niille joilla on pessimistinen käsitys osaamisestaan, se tuskin tuo mitään lisää – muuta kuin ehkä harmia ja katkeruutta.

Se mitä hyvien keskinäisestä kähinästä pidemmän päälle seuraa, on kyllä tiedossa niin hiihdossa, pianonsoitossa kuin mallimaailmassakin: moraalin hämärtymistä, vaikeuksia hahmottaa omaa paikkaa, katkeroitumista, ylilyöntejä ja välirikkoja. Olisiko niin, että vaihtelevantasoisissa ryhmissä sopu ja mielenterveys säilyvät paremmin?

Kommentoi kirjoitusta

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
8 + 5 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi