Törmäsin netissä Jaakko Tuusvuoren (1998) artikkeliin ”Päihtymys ja kirjoitus”. Hän pohtii päihtymyksen sanallistamista. Miten artikuloida tai kirjoittaa niin voimakkaasta kokemuksesta kuin päihtymys, siten että sen todellinen kokemuksellisuus taipuu sanoiksi. Yleensä voimakkaiden kokemusten sanallistaminen pikemminkin ”tavataan ajatella pakeneviksi tai puhumisesta pilaantuviksi”.
Suomenkieli tarjoaa notkeutta ja runsaat ainekset humalasta puhumiseen. Humalakeskeisyys kulttuurissamme on luonut piirteikkäitä sivumakuja kielelliseen ilmaisuun. Humalan vivahteikas kuvaaminen vaatii silti kielellistä harjaantuneisuutta ja omakohtaisia kokemuksia. Huolimatta suomenkielen ilmaisuvoimasta ei kulttuurisiin tapoihimme kuulu humalakokemusten estetisointi. Jo puhuminen Hemingwayn tapaan ”kylmän oluen ensipuraisusta” tulkitaan elitismiksi. Suomalaisen humalan sanallistamisen tavoittamiseksi tulisi nauhoittaa muisteluita työpaikkojen pikkujouluista tai kevätretkistä. Ne ovat täynnä hersyviä kuvauksia riemusta, ilosta, häpeästä, surusta ja lukuisista muista tunteista.
Huumeiden avulla päihtymyksen kirjoitetussa sanallistamisessa Tuusvuori näkee ilmaisuvoimaisimpana romantiikan ajan ja päätöksen 1950-luvun beatnikkien käynnistämässä viimeisessä aallossa. Tämän jälkeen populaarikulttuuri varasti aihealueen. Jonkinlaisen pelkistyksen Tuusvuoren ajatuksista voisi tehdä lyhentäen sen muotoon: Baudelairesta Kerouackiin. 1800-luvun alun ja puolivälin kulturellit saivat nauttia erilaisia päihteitä ilman leimautumista tai pelkoa rangaistuksista. Tämä mahdollisti kokemusten ja huumaavien aineiden vaikutusten kuvaamisen siten, miten ne vaikuttavat ihmisen paljaaseen tajuntaan ja kuinka kemikaalit liikuttavat sitä.
Itselleni kirjallisesti läheisiä ovat viimeisen aallon beatnikkien suodattumattomat narkomaanikuvaukset. Ne sekoittuvat Kerouackin, Ginsbergin ja Burroughsin hurmokselliseen spontaanin luovuuden ylistykseen. Päihdyttävämpää kirjallisuutta ei tietääkseni ole tehty.